Valitettavasti tämän päivän postauksen teksti ei koostu vauvaperheen mustien sukkien tiukasta analyysista vaan mustasukkaisuudesta, jota meidän(kin?) perheestä – varsinkin alkuvaiheessa – löytyi. 

Kuva: Niki Strbian
Kuva: Niki Strbian

Olin mustasukkainen miehestäni.

Ensimmäistä häpeilin, mutta onneksi yksi äitikaverini paljasti pienessä hiprakassa omat mustat sukkansa mulle, niin kehtasin itsekin nostaa pulttuja. Olin mustasukkainen miehestäni. Vauva sai maata tuntikaupalla T:n sylissä, kun itse olin milloin pumpun jatkeena ja milloin tukkimassa ruokaa lärviin, että jaksaa taas pumppailla. Kipsu sai pusuja, haleja ja silitystä ja itse jäin ilman. Tuntui tosi epäreilulle, vaikka tietenkin ihailin, kuinka omistautuneesti isi tytärtään hoivasi 💛

Mites ne isin sukat sitten? No, mustathan nekin varmasti olivat, kun äiti sai kantaa lasta masussaan ja pitää omanaan raskausajan. Isi joutui vain katsoa vierestä ja kokeilla vauvan liikkeet mahan läpi, mutta vähäistähän tuo on verrattuna siihen, että äiti voi lähestulkoon heittää kivet babyn kanssa. Kyllä ne sukat vähän vaalenee vauvan tullessa mahasta pihalle, mutta imetys pitää huolen siitä, että äidin ja ex-kehovuokralaisen symbioosi jatkuu. Tilastojen mukaan isä-raukka yleensä palaa vielä töihinkin nopeammin.

Sitten on vuorossa perheen bossin mustasukkaisuus. Sitä voi varmasti olla joko äidistä, isästä tai äidistä ja isästä yhdessä. Yhdellä läheisellä poikavauva alkoi häslätä ja huutaa, jos perheen isä edes koski äitiin. Samoin kuin tyttölapsilla usein tulee vaihe, jossa "ihastuvat" isäänsä ja ovat menossa tämän kanssa naimisiin!

Tätä meillä ei ole (onneksi?), mutta varmasti myös sisaruksien sukat muuttuvat mustiksi, kun yhtäkkiä joutuvatkin jakamaan vanhempien huomion uuden tulokkaan kanssa. Itse kuulemma en ole ehtinyt olla veljestäni kovinkaan mustis, koska minun on pitänyt häntä mukamas niin hoivata. Itseasiassa muistan, että olin aika antimustasukkainen - tuli heti paha mieli jos koin, että saan enemmän huomiota kuin veljeni!

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, äidin mustasukkaisuus vauvasta. Tai en tiedä onko tuo oikea sana kuvaamaan sitä, kuinka itse välillä oon kateellinen, kun vauva ilostuu enemmän nähdessään jonkin muun kuin minut! Tai voi hyvänen aika kuinka kärsisin, jos vauvan eka sana olisikin vaikka "eno” äidin sijaan! Sitten hammasta purren ja hymyillen:"Joo on se jo äidin sanonut...".

Uskaltaako kukaan muu tunnustaa perheessä olleen jotain näistä mustista sukista vauvan saapumisen jälkeen? 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija

Niin naurettavaa kuin se onkin, niin sisaruksen mustasukkaisuus myöhempää tulokasta kohtaan voi jatkua hyvinkin iäkkääksi. Meillä sisareni kanssa menee hyvin, kun vaan jaksan keskittyä ihailemaan hänen erinomaisuuttaan ja muistan sen, että minun tulee sulautua tapettiin täysin huomaamattomaksi. Heti jos on vaarana että joku erottaa minut tapetin kuviosta, hänellä on jo kova kiire vakuuttaa, ettei tuo ole mitään, tai tuo on ihan huono, eikä tuon tarpeista tarvitse välittää, mutta kun sen sijaan hän sentään on niin hieno ja hyvä ja tärkeä ihminen. Eikä olla vielä kuin kuusissakymmenissä. Varmaankin sama jatkuu hautaan asti :-D :-D :-D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018

Instagram