Nyt, melkein kaksi kuukautta töihinpaluun jälkeen, huomaan minussakin näitä paljon puhuttuja ikävän piirteitä. Viime perjantaina en nähnyt tytärtäni koko päivänä ja lauantaina olin luvannut viedä hänet vanhemmilleni yökylään jo päivällä. Lauantaina en malttanut nukkua yhdeksää pidempään yön pikkutunneille valvomisesta huolimatta, koska halusin palavasti kaapata lapseni jo syliin. Jouduin myös lähettämään viestin äidilleni, että en malta tuoda Kipinää heille ennen iltaa. Halusin olla lapseni lähellä.

Kuinkakohan moninkertaiselta tämä ikävä mahtaa tuntua 28 vuotta nuoremman, pienen lapsen, mielestä?

Tuosta viikonlopusta on jotenkin jäänyt läheisyys miinukselle ja välillä sen tuntee ihan fyysisesti. Työpäivän aikana mietin useamman kerran lastani ja mitä hän mahtaa puuhata. Millaiset vaatteet olisin itse hänelle valinnut ja mitäköhän he tekevät isänsä kanssa tänään? Mieheni on ystävällisesti (ja ehkä säälien?) lähetellyt minulle päivän aikana useamman kuvan ja minä katselen niitä itku kurkussa kahvitauoilla. Kuinkakohan moninkertaiselta tämä ikävä mahtaa tuntua 28 vuotta nuoremman, pienen lapsen, mielestä? Äiti ja/tai isi kuitenkin on varmaan noin 95%:ia hänen koko maailmastaan.

Näiden ajatusten päälle luin vielä Jyllannin suomineidon tekstin, jossa hyvin kiteytettiin juuri ne ajatukset, joita omassakin päässä pyöri:
”Kun lapset ovat illalla vaipuneet uneen, tuntuu kuin jotain puuttuisi. En tunne helpotusta, että nyt on omaa aikaa. Päivä vaipui mailleen liian pian. On omituinen paradoksi antaa mielen vaeltaa muualla silloin kun on paikalla, ja kun ei ole paikalla, kaipaa niiden luo joiden kanssa ei osaa olla läsnä silloin kun on läsnä.” – Jyllannin suomineito

Ei se makaronilaatikko minua tarvitse samoin kuin lapseni. Se moppikin kyllä odottaa, mutta lapseni kasvu ja kehitys ei.

Jokin tuossa tekstissä ja tämän hetkisessä elämässä osui syvälle sieluun. Kun olen töissä, odotan pääsyä kotiin. Kun olin kotona 1,5 vuotta, en odottanut mitään niin kovaa kuin pääsyä takaisin töihin. Kun olen illalla kotona, teen ruokaa, sometan, siivoilen ja vain yleisesti häärään. Mitä h*lvetin järkeä? Ei se makaronilaatikko minua tarvitse samoin kuin lapseni. Se moppikin kyllä odottaa, mutta lapseni kasvu ja kehitys ei. Vieläkään en missään nimessä kadu töihinpaluutani. Tiedän, että se oli meille oikea ratkaisu. Lähinnä kritisoin omaa ajatusmaailmaani ja priorisointiani.

Ihan niin kuin hän ikuisesti haluaisi illalla halailla minua kaksi tuntia putkeen? Otan nyt jokaisen halin vastaan, mitä vain saan.

Nyt olen koko viikon jättänyt kännykän töiden jälkeen koko illaksi reppuun. Olen keskittynyt 100%:sti lapseeni sen muutaman tunnin, mitä illassa meillä on. Yhtenä arki-iltana koin niin kovaa kaipuuta (vaikka koko ilta oltiin halailtu), että toivoin lapseni heräävän sen tutun tunnin sisällä nukkumaanmenosta. Minä pesin hampaat ja vaihdoin yökkärin päälle ja kun Kipinä tosiaan heräsi tunti nukkumaanmenon jälkeen, hain hänet viereeni. Halailimme kaksi tuntia ja kertaakaan minulle ei tullut se tuttu ”nukahda jo”-fiilis. Halailin takaisin. Ihan niin kuin hän ikuisesti haluaisi illalla halailla minua kaksi tuntia putkeen? Otan nyt jokaisen halin vastaan, mitä vain saan.

Onko tämä nyt sitä kuuluisaa riittämättömyyden tunnetta? Tämä on aikamoinen cocktail yhdistettynä siihen äidin jatkuvaan huonoon omatuntoon. No, näistäkin tunteista saa vapaata, kun antaudut lapsesi halailuun.

Meidän halailua voit seurata myös instagramista!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018

Instagram