Tuntuu jossain määrin jopa nololta tunnustaa tämä. Tai ainakin lievästi ahdistaa, koska taas asetan itseni muiden tuomittavaksi. Oon aiemminkin kirjoittanut, kuinka äidinrakkauden syttyminen vei minulta aikaa, mutta silloin näin syyn erittäin vahvasti ennenaikaisessa hätäsektiossa. Se varmasti pitääkin paikkaansa, mutta nyt tämän uuden raskauden myötä huomaan tahattomalla lapsettomuudella olleenkin huomattavasti isompi rooli rakkauden syttymisessä.

En pystynyt ymmärtää, kuinka sisälläni todellakin kasvoi ihka oma lapsi.

Esikoisen raskaudessa en tuntenut oikeastaan minkäänlaista kiintymystä vauvaan, joka asui mahassani. Tiesin kyllä, että siellä joku kasvaa ja näinhän minä tuon ihmisen alun useamman kerran ultrassakin. Mutta silti en uskaltanut kunnolla luottaa siihen, että todellakin olin vihdoin raskaana. Tottakai olin onnesta soikeana aina, kun tunsin vauvan potkivan, mutta en pystynyt ymmärtää, kuinka sisälläni todellakin kasvoi ihka oma lapsi.

Tässä raskaudessa olen juuri se äiti, joka vähän väliä paijailee mahaa. Se äiti, jonka sydämessä kuplii rakkautta, kun mietin, mikä tuolla pötsin syövereissä elelee.

En osannut samaistua siihen jatkuvasti kuplivaan ja kaikkivoipaiseen tunteeseen rakkaudesta, joka äiteihin pulppusi katsoessaan lastaan.

Muistan, kun vielä pitkään Kipsun syntymän jälkeenkin ihmettelin äitien päivityksiä siitä, kuinka he lastaan rakastavat. Tottakai minäkin lastani rakastin, mutta en jotenkin osannut samaistua siihen jatkuvasti kuplivaan ja kaikkivoipaiseen tunteeseen rakkaudesta, joka äiteihin pulppusi katsoessaan lastaan. Nyt osaan. Kurkkasin tänään olohuoneeseen ja näin lapseni tanssivan itsekseen isiltä pöllitty ruisleipä kädessä ja sisuskalut tuntuivat muljahtavan rakkaudesta. Kun tekisi mieli halata, pussata ja pitää sylissä tuota pientä ihmistä joka sekunti, mutta pettyä, kun eihän hän nyt jaksa sylissä istua! Kun haluat suojella tuota pientä elämää kaikelta maailman pahuudelta, mutta samassa ymmärrät avuttomuutesi, kun tajuat ettet voi häntä kaikelta suojata.

Olisihan se kiva nukkuakin, mutta en osannut olla pahoillani unettomasta tunnistamme.

Kipinällä on ollut hieman levottomampia öitä viime aikoina ja olenkin hakenut hänet useamman kerran viereeni nukkumaan. Halailemme, pusuttelemme ja vain olemme vierekkäin. Viime yönä hän laittoi käteni siten, että pystyi kaivautumaan kainalooni ja toisessa hetkessä hän kiipesi päälleni, jotta pystyi levyttää koko pituudeltaan minussa kiinni. Olisihan se kiva nukkuakin, mutta en osannut olla pahoillani unettomasta tunnistamme. Kumpikaanhan meistä ei nuku kuin omassa rauhassaan, mutta läheisyystankkauksen jälkeen vein Kipsun huoneeseensa ja sinne hän jäi mukisematta. Läheisyyttä oli tankattu tarpeeksi ja äidin sydän oli muljahtanut jälleen vain syvemmälle rakkauden mereen.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Nyt tiedän, mitä sillä todellisella äidinrakkaudella tarkoitetaan. Sitä, kun tunnet olosi kokonaiseksi vain lapsesi lähellä. Ilman häntä läsnä, jokin tuntuu puuttuvan.

Kommentit (12)

Vierailija
3/12 | 

Ensimmäinen tuli ennenaikaisena hätäsektiolla ilman että synnytys oli edes käynnissä. Silloin ei tunnettu vielä ihokontakti juttuja eikä muuta vastaavaa, kun aamulla pääsin 7h sektion jälkeen ekan kerran ikinä näkemään lapseni oli ihan hirveää kun ketä tahansa niistä keskolan vauvoista olis voinut olla mun. 10 päivää vietettiin erillään kunnes sain vauvan kotiin. Eriosastoilla, vauvaa sai mennä tiettyinä aikoina x määrän ajaksi hoitamaan ja katsomaan. Aivot ja tunteet laahas perässä. Se kiintymys ja rakkaus kasvoi päivä päivältä. Sitä huono äiti oloa mikä tuli ja niitä ajatuksia et mussa on jotain vikaa... Seuraava oli onnistunut alatiesynnytys ja se rakkauden tunne iski heti ( siitä tietenkin tunnollisena äitinä kunnon morkkis ja taas maailman huonoin äiti olo,koska ekan kohdalla se tunne ei tullut heti). Kolmannen kohdalla synnytys oli pitkä,kesti monta päivää. moni asia meni pieleen ja loppu tunteina ajatukset pyöri jo siinä että koko vauva ei synny elävänä ja aloin tietoisesti hokemaan että en halua rakastaa tätä koska pelko menetyksestä oli niin suuri. Kun kuulin ensi parkaisun niin sieltä se rakkaus taas leimahti täysin voimin. Eli kolme lasta,kolme "eri tarinaa" ja nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen rakkaus on suurta ja isoa ja kaikkia kohtaan yhtä syvää ❤️

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi kauhee tuo ekan lapsen kanssa, kun oli tietyt ajat kun pääsi näkemään :( Ihan hirveetä! Onneksi on siitä tultu eteenpäin tapojen kanssa. Ihana kuulla, että rakkaus on kehittynyt kaikkien kanssa yhtä suureksi <3 <3 

Vierailija
4/12 | 

Tämä on minulle ehdottomasti kipein asia äitiydessä. Äidinrakkauden syttymisessä on kestänyt minulla todella pitkään. Vauva on nyt 9 kuukautta ja nyt voin jo sentään sanoa rakastavani häntä, mutta täytyy myöntää, ettei tämä edelleenkään ole sellaista ylitsevuotavaa äidinrakkautta, josta kaikki puhuvat. Nyt kuitenkin uskon jo, että rakkaus tästä vielä kasvaa, kuten se on tehnyt tähänkin asti. Kyllä se silti kouraisee lukea tämänkin jutun fb-kommentteja, kun niin moni on saanut kokea rakastumisen jo synnärillä tai viimeistään parin päivän sisällä synnytyksestä. Eikä asiaa auta, että moni, minä mukaanlukien, ei kehtaa omalla nimellä kertoa mitään negatiivisia kokemuksia tähän liittyen. Äidinrakkaus on jotenkin pyhä ja maaginen asia, ja jos se ei tulekaan heti, sitä hävetään ja siitä koetaan syyllisyyttä.

Minulle äitiys oli aina ollut suuri haave ja olin unelmoinut vauvasta vuosia, vaikken lapsettomuudesta kärsinytkään. Elämäntilanne ei vain ollut aiemmin sopiva. Alkuraskaudessa en vielä uskaltanut iloita, kun pelkäsin niin kovasti keskenmenoa. Raskauden toinen puolisko taas oli todella rankka. Ensin tulivat ihan hirveät liitoskivut, jotka saivat minut aika lailla liikuntakyvyttömäksi jostain rv20 alkaen. Sitten minulla diagnosoitiin raskausdiabetes, joka jo pelkkänä diagnoosina oli minulle kauhea shokki ja tunsin siitä suurta syyllisyyttä. Ja sitten se vielä paheni koko ajan, ja lopulta jouduin aloittamaan insuliinit enkä saanut syödä juuri mitään. Nyt jälkikäteen ajattelen, etten silloin keskittynyt vauvaan tarpeeksi, vaan loppuraskauden odotin vain sitä, että raskaus olisi jo ohi, kivut loppuisivat ja saisin vihdoin syödä normaalia ruokaa.

Synnytin ihan normaalisti alateitse, mutta kun sain vauvan rinnalleni, en tuntenut yhtään mitään. Tuntui jopa, että vauva oli mahassa rakkaampi kuin sen ulkopuolella. Olin tavallaan menettänyt rakkaan masuvauvan ja saanut ihan vieraan oikean vauvan tilalle. Silloin en vielä kyllä osannut huolestua, koska olin lukenut, ettei äidinrakkaus välttämättä syty vielä synnytyssalissa. Mutta kun ne tunteet eivät syttyneet seuraavanakaan päivänä, eikä sitä seuraavana eikä sitä seuraavana. Asiaa ei yhtään auttanut, että jo synnärillä iski ihan hirveä baby blues. Itkin vain ja mietin, olenko tehnyt elämäni isoimman virheen. Jos joku olisi siellä tarjoutunut ottamaan vauvan itselleen, olisin varmaan antanut.

Valitettavasti kivut eivät myöskään loppuneet synnytykseen. Tai no, liitoskivut loppuivat, mutta tilalle tuli muita kipuja, joista kukaan ei oikein osannut sanoa, mitä kipuja ne ovat ja miten pitkään niitä kestää (loppujen lopuksi kivut loppuivat kokonaan vasta puolisen vuotta synnytyksestä). Tuntui, että oli vielä vaikeampi kehittää minkäänlaisia tunteita vauvaa kohtaan, kun kaikki oli niin kivuliasta ja hankalaa. Kipujen vähentyessä ja kun toiminta vauvan kanssa alkoi olla enemmän vuorovaikutusta eikä niin yksisuuntaista kuin alussa, vauva alkoi pikkuhiljaa tuntua rakkaammalta. Mutta en tosiaan edelleenkään tunnista sellaista äidinrakkautta, mistä muut äidit kertovat. Kun monet sanovat, etteivät he voineet etukäteen kuvitella, että jotakuta voi rakastaa niin paljon. Minä taas kuvittelin rakastavani niin paljon enemmän. Tuntuu, että olen rikkinäinen ja huono äiti, kun tämä on minulle niin vaikeaa. Muut saavat äidinrakkauden taivaanlahjana ensihetkistä alkaen, ja minä joudun tekemään sen eteen paljon töitä enkä siltikään tunne yhtä vahvasti kuin he.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi, että meinaa itku tulla tätä lukiessa <3 Ymmärrän niin hyvin, mitä kirjoitat. Ja meidän lapsihan on pian kaksi vuotta ja nyt vasta voin sanoa vilpittömästi, täydellä sydämellä, tietäväni tuon kuuluisan äidinrakkauden tunteen. Se vaati mulla paljon huolenpitoa, huolta, tunnetta tarpellisuudesta, haleja ja pusuja, syliin kurottelua ja vaan sen lapsen aidon katseen, kun hän rakastaa sua vilpittömästi. Se kehittyi pikkuhiljaa, kun vain antoi itselleen luvan siihen, että se ottaa aikaa. Voit ehkä kuvitella mun omatunnon tuskia, kun tää mahakaveri on jo nyt niin rakas. Ja jos sulle on tuo asia vaikea kirjoittaa, niin itse en oo vieläkään pystynyt kirjoittaa tuosta, minkä säkin kirjoitit: "Tuntui jopa, että vauva oli mahassa rakkaampi kuin sen ulkopuolella. Olin tavallaan menettänyt rakkaan masuvauvan ja saanut ihan vieraan oikean vauvan tilalle." Tolta musta tuntui pitkään ja itkin moooonta monta kertaa sen takia. Edelleenkään en pidä mahassa elänyttä vauvaa samana kuin tämä joka on nyt kanssani. Ja voi helvetti se ottaa välillä kipeää edes ajatuksena.

Laura A.
5/12 | 

Synnytin esikoiseni 8kk sitten sektiolla.

Hetken aikaa sain pitää häntä rinnalla ennen kuin lähdin heräämöön ja vauva jäi isänsä kanssa. Kadehtien ja hiukan katkerana olen kuunnellut, miten mieheni on uudestaan ja uudestaan kertonut niistä ihmeellisistä kolmesta tunnista jotka vietti pienen tyttömme kanssa masut vastakkain ennen kuin sain liittyä heidän seuraansa.

Huomasin nopeasti, että siinä missä mieheni rakasti lasta enemmän kuin mitään, itse vielä asetin puolisoni etusijalle. Perhedynamiikkamme tuntui hyvin sairaalta tässä vaiheessa: mieheni rakasti eniten lastamme, joka rakasti eniten minua, joka rakastin eniten miestäni.

Nyt olen siinä pisteessä, että rakastan lastani enemmän kuin puolisoani. Tässä tuntuu nyt hyvältä.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kuulostaa niiiiiiiiiiiiin tutulta!! Juuri noin meidänkin alun dynamiikka meni! ja minä kateellisena katsoin kun isi uskalsi nostaa vauvaa ja mä en uskaltanut edes hengittää  hänen lähellä!

Vierailija
6/12 | 

Ekan kohdalla kaikki alkoi konkretisoitumaan vasta, kun vauva oli vatsan ulkopuolella. Välitin pienestä paljon ja halusin suojella, mutta se suojeleva äidinrakkaus, hellä katse syttyi vähän myöhemmin. Minulla ei ollut ongelmaa luoda yhteyttä lapseen, mutta äidinrakkaus kehittyi vähän myöhemmin, kun vauva oli jotain väliltä 3-4kk. En ole missään vaiheessa potenut siitä huonoa omaatuntoa, sillä se vain oli niin. Toisen kohdalla tämä prosessointi on helpompaa, kun sen sijaan, että miettii mitenhän elämä muuttuu ja mitä se pieni ihminen tuo tullessaan, miettii enemmän millainen tyyppi sieltä mahtaa olla tulossa. Muu on jo tutumpaa.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Muakin harmittaa, että poden asiasta huonoa omaatuntoa nyt, kun tiedän että se on täysin normaalia. En tiedä osuiko mulle somefeediin vaan sellaisia kuvia, joiden mukaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin rakastaa omaa lasta täysillä jo ennen kun hän oli kohdun tällä puolella. En osannut kuvitellakaan, että mulle ei kävisi samoin - varsinkin, kun olin ehtinyt lasta haluta jo niin pitkään!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018