Reilu vuosi sitten olin eräissä Vaasassa järjestettävässä tapahtumassa. Kipsu oli tuolloin reilu neljä viikkoa eli olimme olleet sairaalasta kotona noin viikon. Muistan sen tunteen, kun katsoin isinsä kanssa kotiin jäävää tytärtäni ja painoin oven kiinni.

Tunne ei ollut ikävä tai huoli vaan vapaus. Sain hetken olla taas nainen, jotain muutakin kuin äiti. 

Puhuimme ystäväni kanssa hetki sitten siitä, kuinka esikoisen kanssa (meillä molemmilla) meni hetki ymmärtää, että on äiti. Halusi jotenkin edelleen kipeästi pitää kiinni siitä vanhasta elämästä, jossa pystyi lähteä juhlimaan tai ylipäätään pois kotoa koska vain. Ensimmäisinä viikkoina ei ollut hyväksynyt vielä sitä, kuinka mukanaan äitiys vie. Jos sille antaa pikkurillin, se vie koko käden. 

Enää en pystyisi jättää kuukauden ikäistä vauvaani edes isilleen. Haluaisin pitää hänet lähelläni, koska siihen hän kuuluu. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, hän on vain hetken pieni – bilettää ehtii tulevaisuudessakin. En kuitenkaan kadu vuoden takaista juhliin osallistumistani. Tein päätöksen sen hetkisten fiilisten mukaan ja silloin tarvitsin tuon muutaman tunnin omaa aikaa (sairaalaviikkojen jälkeen). En myöskään koskaan tuomitsisi toista äitiä (tai aiempaa itseäni), joka valitsi(si) toisin – me äidit kun ollaan yhtä erilaisia kuin lapsetkin. 

Kuva: Niki Strbian
Kuva: Niki Strbian

On ollut mielenkiintoista seurata omaa kasvua äidiksi. En näkisi sitä niin konkreettisesti ellei minulla olisi ollut tätä blogia. Välillä lukiessani vanhoja tekstejä huokailen, pyörittelen silmiäni ja facepalmaan:"Voi Sarianna, sinä tietämätön pässi". Tavallaan olen itsestäni myös ylpeä noiden "nolojen" tekstien ansiosta. En pelännyt - enkä vieläkään pelkää - kertoa, jos en jotain äitinä osaa ja tarvitsen apua. Ei kukaan oo sep... äiti syntyessään.

Ja mitä järkeä liikaa häpeillä: Veikkaan, että joka tapauksessa vuoden päästä luen tämän hetkisiä tekstejäni naama punaisena.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Satu K.

Voi että miten kirkkaasti muistan vielä omatkin tuntemukset noin 8 kuukauden takaa, kun äitiyden sitovuus puristi rintaa ja tuntui tukahduttavan hengityksenkin. Silloin mietin monta kertaa, oliko tämä nyt ihan viisas päätös haluta lasta. Ja kamalinta oli se, että tunsin kuin olisin kadottanut oman itseni, en tunnistanut itseäni ollenkaan. Nyt myöhemmin toki ymmärrän, että kyse oli niistä pirun hormoneista, jotka pistivät pään sekaisin. :D
Nyt olen tilanteessa, että opiskelut pitäisi aloittaa muutaman viikon päästä ja pienokainen aloittaa taipaleensa päiväkodissa. Ja nyt sydäntä puristaa haikeus, että en saakaan viettää koko päivää pienen pellavapääni kanssa. Vaikka salaa fiilistelen, että pääsen tekemään jotain muutakin kuin rallattamaan lastenlauluja ja heiluttelemaan leluja. Kyllä tämä äitiys (vanhemmuus) on yhtä ristiriitaisten tunteiden kanssa painimista!

N39

Joo-o, juuri tuo oman elämän menettäminen on yksi tärkeimmistä syistä siihen, että aion jäädä vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Ja jos johonkin äitinä joskus pääsisikin, tuntisin varmasti syyllisyyttä koko ajan ja omasta ajasta ei pystyisi nauttimaan yhtään. Haluan tehdä elämässäni muutakin kuin heilutella leluja ja päivystää hiekkalaatikolla.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Ymmärrän kyllä ja onneksi meillä on täällä vapaus valita :) on tässä ollut kyllä aika vuoristorataista tämä omasta minuudesta kiinnipitäminen välillä! :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018

Instagram