Mitä enemmän meidän taapero on oppinut liikkumaan, sitä vaarallisemmaksi touhu menee. Joudun päivittäin miettiä, että annanko hänen nyt kiivetä itse paikkaan x vai autanko? Annanko hänen tasapainotella hiekkalaatikon reunalla tai pienissä portaissa vai otanko kädestä kiinni? Jos häneltä itseltään kysyy, on vastaus tuttu EI. 

Kidutan tahtomatta itseäni mielikuvilla, joissa hän kompastuu kiveen, kaatuu rähmälleen ja lyö hampaansa toiseen kiveen.

Juuri nyt katson, kun hän kävelee pihamme alueella, jossa on isompia kiviä ja nurmikkoa. Epätasainen alusta siis, missä voi käydä vaikka mitä. Kidutan tahtomatta itseäni mielikuvilla, joissa hän kompastuu kiveen, kaatuu rähmälleen ja lyö hampaansa toiseen kiveen. Sama juttu portaissa: vaikka olisin valmiina asemissa ottamassa koppia, näen mielessäni, kuinka hän pyörii jokaisen rappusen naamallaan alas ja sen jälkeen makaa verilammikossa. Voi miksi nää mielikuvat on aina niin karuja? Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin... älkääkä edes kysykö mitä kauhukuvia piirrän päähäni, kun luen juttuja esimerkiksi lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Pelkkä ajatuskin saa sydämentykytystä. 

Mitä voi antaa oppia itse mokien ja sattumusten kautta?

Missä se ylihuolehtivaisuuden ja järkevän varovaisuuden raja sitten menee? Meillä asuu talossa kova kiipeilijä ja ajattelinkin aluksi, että jos hän pääsee itse kiipeämään paikkaan x, hän saa sinne mennä. No nyt hän osaa kiivetä vaikka ja minne, eikä tuo periaate vaan ole enää turvallinen. Mutta mitä voi antaa oppia itse mokien ja sattumusten kautta? Se, että sohvan päällä pomppiessa voi tulla virhearviointeja voi jossain määrin olla ihan hyvä läksy? 

Kyllähän mä tiedän, että en voi loputtomasti lastani kaikilta kolhuilta suojata eikä tarvikaan. Alkaa aivan ahdistaa, kun mietin uhkarohkeita temppuja, joita itse olen lapsena tehnyt. Ajoimme muun muassa jyrkkää mäkeä pyörillä alas ja se luonnollisesti oli voittaja, joka oli ensimmäisenä polkenut (lue: selvinnyt hengissä) maaliin. Vauhti oli aivan jäätävä ja pyörä heittelehti koko matkan ihan miten sattui! Toinen muisto, joka saa kädet tärisemään ajatellessani oman lapseni tekemään samaa, on se, kun kiipesin lähimetsämme koivun latvaan. Se oli aivan mahdottoman korkea ja latvassa oksat katkesivat altani kuin raa'at spagetit. Ja silti sinne piti päästä. Oi hyvää päivää, tämä huolen määrä tuskin on tästä ainakaan vähenemässä!

Ei mulla taaskaan mitään vastauksia ole. Pelkkiä kysymyksiä, niinkuin aina 😂 Oonko ainut, joka piirtelee kauhukuvia mieleensä tahattomasti?

Kommentit (4)

Laura A.
1/4 | 

Meillä on juuri liikkumista opetteleva 10,5kk, ja lapsen isä on aivan hysteerinen! Aluksi se oli ihan söpöä, mutta pikkuhiljaa alkaa iteltäkin mennä hermo kun KOKO ajan saan syytöksiä että vaarannan lapsemme; älä roikota, älä taivuta, SEN KÄDET KATKEAA, varo päätä, ÄLÄ NYT PÄÄSTÄ IRTI!

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Mulla on yksi kaveri, mies siis, joka on ihan samanlainen lapsensa kaa :D se varmaan kauhulla aina kattoo mun miehen hömpötystä tyttömme kaa, ku siinä on kyllä menoa ja meininkiä :D

En turhan suojeleva
2/4 | 

Meillä on lapsi mallia vauhtia ja kolhuja. Olemme antaneet hänen itse harjoitella ja oppia mahdollisimman pitkälle itse. Toki rajaten minne sai kiivetä. Vain tekemällä lapsi kehittyy ja oppii varmaksi liikkeissään. Kädestä pidin siellä missä hän ei saanut rynniä minne sattuu esim liikenteessä yms vaarapaikoissa. Motorinen kehitys ja hahmotus vaatii haasteita ja oppimista omista rajoista.

HannaIrmeli
3/4 | 

Täällä myös päivittäin ajatukset karkaa ihan järkyttäviin mielikuviin, pelkään, ja tiedostan sen myös, ihan liikaa lapsien menettämistä. Mitä jos se tippuu rappusista pää edeltä? Entä jos tukehtuu mummilassa keksiin? Päiväkodissa tippuu keinusta ja kuolee?

Kolmevee keksii kyllä päivittäin paikkoja joihin kiipeillä, viimeisimpä kirpputorilla tyhjän pöydän ylähyllylle, siis reilusti yli metrin korkeuteen. Niin kun sanoit, ei voi aina olla suojaamassa niiltä kolhuilta. Pitää vaan antaa lasten alamäkipyöräillä ja toivoa parasta 😁

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018