Synnytysvalmennuksessa vetäjä sanoi kysyvästi, että "te varmasti olette tutustuneet paljon eri synnytystapoihin ja kivunlievityksiin". Totesin tähän, että "ei, koska tieto lisää tuskaa". Voi kun olisinkin tiennyt, kuinka oikeassa olinkaan. Jos olisin nähnyt tulevaisuuteen ja miten oma synnytykseni etenee, olisin kyllä tunkenut pääni pers... puskaan ja pysynyt siellä. Sain blogini sähköpostiin kysymyksen, koenko jääneeni jostain paitsi hätäsektion takia.

Yhden kuitenkin sain ja se sattuukin olemaan se tärkein – (niin kuin epikriisissäkin lukee) elävä lapsi.

Koen. Koen jääneeni paitsi oikeastaan kaikesta, mistä synnytyksen osalta voisi jäädä. Yhden kuitenkin sain ja se sattuukin olemaan se tärkein – (niin kuin epikriisissäkin lukee) elävä lapsi. Helppo nyt huudella, mutta olisin halunnut tuntea, miltä supistukset tuntuvat. Harjoitussupistuksiakaan en omasta mielestäni ollut saanut (vaikka lääkäri olikin eri mieltä) enkä tiedä mitään lapsivesien menosta. Olisi ollut hauska nähdä, tuleeko sitä vettä tosiaan litratolkulla ja synnärille lähdetään veneellä. Ylipäätään maha, joka on niin iso että ei meinaa ovista mahtua, olisi ollut mielenkiintoinen kaikista pelotteluista huolimatta. Ihastellen myös katson videoita, joissa vauvan jalanpohjan näkee mahan läpi. Ehdin kyllä tuntea liikkeet ja nähdäkin ne, mutta ne olivat nopeita rykäisyjä eikä pitkiä venyttelyjä.

 

En itse ehtinyt edes äitiyslomalle, joten odottaminen ei varsinaisesti kuvaa omaa aikaani ennen synnytystä.

Kaikkien näiden fyysisten ominaisuuksien lisäksi olisin halunnut kokea sen odotuksen. Kun järjestät pieniä vaatteita kaappiin, vaippoja hoitopöydän läheisyyteen ja petaat sänkyä valmiiksi kutkuttava tunne sisälläsi – pian hän on täällä! En itse ehtinyt edes äitiyslomalle, joten odottaminen ei varsinaisesti kuvaa omaa aikaani ennen synnytystä. Läheiseni aina sanoo, että odotus on se paras vaihe: tiedät, että jotain kivaa on tulossa, mutta se ei ole mennyt vielä ohi.

Olisin halunnut kokea jopa sen kivun, koska juttujen perusteella, että ilman kipua et koe sitä suurta helpotusta.

Olisin halunnut kokea myös sen matkan sairaalalle. Kun kaikki on hyvin, mutta tietää, että jotain isoa on pian tapahtumassa. Olisin halunnut kokea jopa sen tuskan, kun VAUVA VAAN EI S**TANA TULE PIHALLE!! Kun ramppaat suihkussa ja pompit jumppapallolla. Olisin halunnut kokea jopa sen kivun, koska juttujen perusteella, että ilman kipua et koe sitä suurta helpotusta. Osa synnytyskivut tunteneista varmasti miettivät, että mitä tuo likka oikein höpöttää – ei taida tietää mitä toivoo. Sepä se! Mulla on lapsi, mutta en tiedä lainkaan "mitä toivon".

Eniten olisin halunnut kokea sen ylitse vyöryvän rakkauden, mutta siitä ei taida olla takeita, vaikka kaikki sujuisi "normaalistikin". Joillakin rakastuminen vain ottaa enemmän aikaa. Vaikka koen jääneeni paljosta paitsi, ei meidän perheen synnytystarina voisi olla minkään muunlainen kun tällainen. Hätäinen, draamaa sisältävä, jännitysnäytelmä, joka on kaikkine "virheineen" maailman täydellisin just meille. Harva voi sanoa kokeneeni saman kuin mitä minä ja me!

Kommentit (27)

Satu K.
1/27 | 

Oma raskaus- ja synnytystarinani on täysin erilainen kuin sinulla (poika syntyi alateitse viikolla 40+0 ), mutta silti itselle jäi synnytyksestä vähän semmoinen fiilis, että "tässäkö tämä nyt oli?". Synnytykseni oli ensisynnyttäjälle nopea, vain 5,5 tuntia ensimmäisten kivuliaiden supistusten jälkeen poika syntyi. Supistukset olivat kipeitä, mutta olin odottanut pahempaa. Itse asiassa kiroilin miehelle matkalla sairaalaan, että ihan varmana en ole avautunut vielä yhtään ja ärsyttää kun en kestänyt kotona olla pidempään (3 tuntia otin kotona supistuksia vastaan). Sairaalassa olinkin sitten ensitarkastuksella 8 cm auki, hups. :D Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, sitä mietti siinä vaiheessa, että harmi kun en pääse kokeilemaan ammetta tai ilokaasua (tätä mieskin harmitteli ;D). Ymmärrän toki olleeni tässä kohtaa onnekas, kun toiset kärvistelevät supistusten kanssa monta päivää. Mutta vaikka synnytykseni oli nopea, niin ponnistusvaihe (45 min.) oli raskas. Poika jäi hieman jumiin viime metreillä ja hänet avitettiin loppujen lopuksi imukupilla (ja mahasta painamalla ja pojan leuasta vetämällä :D) ulos. Itse sain mojovat repeämät, jotka sitten korjattiin nukutuksessa leikkauksessa. Jälkikäteen vähän kaikki kätilöt sairaalassa ja oma terkkari kovasti harmittelivat mulle synnytyksen loppukulkua ja mun vaurioita, mutta oma ajatukseni oli, että ei näihin asioihin pysty itse vaikuttamaan ja minulle tärkeintä oli, että poika saatiin turvallisesti maailmaan. Siinä kohtaa ei paljoa oman kropan taisteluarvet paina.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

8cm!? jestas :D ja oot aivan oikeassa, arvet kehossa on ihan yks turhake, kun lapsi selvisi varmasti hällekin traumaattisesta tapahtumasta <3

Rikkinäinenäiti
2/27 | 

Minulla on täysin erilainen tarina. Synnytykseni kesti 50h. Raskausviikot näyttivät 43. Vaikka tunsin kaiken alusta loppuun, supistukset, episiotomian, funduspainannan, 40 asteen kuumeen, joka nousi pitkittyneen synnytyksen seurauksena, istukan väkisin ulos repimisen, tikkauksen ilman puudutusta, katetroimisen, 2 litran verenmenetyksen - en kokenut minkäänlaista helpotusta lopussa. En pätkääkään. Jotain meni minussa rikki traumaattisen synnytyksen seurauksena enkä ole vielä kolmeenkaan vuoden jälkeen selvinnyt henkisistä arvista. Fyysiset toki parantuneet nopeammin.

Sain elävän vauvan. Mutta jokin osa minusta kuoli matkalla äidiksi. Olen ikuisesti siitä katkera...

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi ensimmäisenä tuli mieleen sanoa, että otan osaa. Kamala kokemus ja voi herranjestas, että voi mennä sitten kaikki pieleen kun sille tielle joudutaan?! Voiskohan ammattilaisella käynti auttaa? En ihmettele, että oot katkera :( oon tosi pahoillani että oot joutunut tollasta kokemaan, voimia <3 

Vierailija
3/27 | 

ymmärrän sinua tavallaam, esikoiseni oli odotusta täynnä hän syntyi vihdoin 41+6. sain kokea odottamisen "ilot" oikeasti olin lähes toimintakyvytön, synnytyksen kestoksi kirjattiin 23H ja päättyi kiirelliseen sektioon. 

kuopuksen kohalla ymmärrän sua viellä paremmin, sektio päätös oli selvä jo heti alkuun, ja eräänä päivänä n rv 38 aamulla seisoin sairaalassa, sairaala kaapu päällä peilin edessä ja katsoin peilista vatsaani jossa poikani viellä nukkui aamu uniaansa, tunnelma oli jotenkin todella epätodellinen, pian vauva olisi jo sylissäni. ainut kipu mitä tunsin oli spinaali puudutus, ei vesien meoa ei supistuksia ei mitään, poika ei edes ehtinyt heräämään uniltansa ennenkuni hänet repäistiin ulos turvastaansa huutamaan ulkomaailmaan <3 jotenki oli helpottavaa saada oma lapsi rinnalle mutta samalla olo oli jotenkin odottava että koska mä herään tästä unesta,oliko se nyt tosiaan siinä? :D 

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

no se just! että "nytkö mulla siis on lapsi maailmassa? mulla. lapsi." on varmasti ollu kyllä epätodellinen fiilis, kun oot peiliin tuijotellut vielä raskaana ja seuraavan kerran ku katot peiliin, niin tilalla arpi! :O

Vierailija
4/27 | 

Esikoiseni syntyi reilut 6tuntia vesien menosta, kakkonen vain 2tuntia ensimmäisestä supistuksesta. Kummankin synnytys eteni koko ajan vauhdikkaasti, eikä tarvittu kuin muutama ponnistus. Ensimmäisen kohdalla vauhti hämmensi enkä oikein ehtinyt pääni kanssa mukaan. Toisen kanssa tätä osasi jo odottaa ja siihen oli varautunut. En silti jää kaipaamaan mitään erityistä synnytyksestä (paitsi ehkä sitä ammetta.. :)), olen vain iloinen että kaikki sujui hyvin. Enkä näin jälkikäteen ajatellen kyllä vaihtaisi kokemuksia mihinkään.

Tuo odotusajan loppu sen sijaan. Ymmärrän täysin tunteesi. Parasta koko esikoisen odotusajassa taisi olla äitiyslomalle jääminen, viimeisten hankintojen tekeminen, pienten vaatteiden peseminen ja silittäminen.. ja se odottaminen! Olin siis loppuun asti hyvävointinen ja ilman vaivoja.
Kakkosen kohdalla loppu ei ollut enää samanlaista kuplassa oloa, osin mukana häärivän taaperon, osin lisääntyneiden vaivojen vuoksi. Ja se muutaman ylipäivän odottaminen.. miten kukaan voi sanoa nauttivansa odottamisesta.. ;)

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi mikä unelma tuo sekä odotus että synnytys varsinkin ensimmäisesi kohdalla! <3 ja joo, oon kyllä kuullut paljon sitäkin, kuinka raskasta se on henkisesti(kin) kun vauva menee yliajalle. Että tosiaan, en tiedä mitä toivon :P

Jasunen
Liittynyt25.7.2017
5/27 | 

Harvemmin pääsee lukemaan hätäsektion kokeneiden kokemuksia. Itsehän olen syntynyt aikoinaan niin mutta ei äitini siitä ole paljon puhunut.. Samaistun osittain myös tuntemuksiisi koska esikoinen syntyi sektiolla. Minulla on joitakin postauksia takaperin kerrottuna tämän kuopuksen syntymä, jos haluat hypätä tuoreeseen toisenlaiseen kokemukseen. Ehkä sinäkin vielä saat joskus toisen, korjaavan kokemuksen. :)

Ja tervetuloa vielä "tiimiin"! <3

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

En yhtään ihmettele, että äitis ei kauheesti oo siitä kokemuksesta puhunut. Muistan vielä ennen blogia kun mietin, että joko avaan asiasta KAIKEN tai sitten en mitään. Päädyin ekaan vaihtoehtoon enkä oo katunu :) uskon myös, että kunhan mä avaan suuni näistä, niin jotku muut hätäsektioidut saa tukea ja niin on yhteydenottojen perusteella käynytkin :) 

meenpä heti lukemaan sun blogia!!

Vierailija
6/27 | 

Tulipa kyyneliä tuota tekstiä lukiessa. Itse koin hätäsektion. Ehdin kokea jonkin aikaa ns. normaalia synnytystä ennen äkillistä sydänäänien romahdusta. Silti harmittaa, että en saanut vastasyntynyttä nyyttiä
rinnalleni ja heräsin yksin ja peloissani heräämössä... tuntui jälkeen päin, että tällaisesta ei saisi olla harmissaan, kun vauva oli elävä ja terve... Toivottavasti vielä joskus saan kokea alatiesynnytyksen, vaikka ajatus tuntuu pelottavalta.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Tiedän niin hyvin tuon tunteen, kun "ei saa olla surullinen kun kaikkihan on hyvin". Ihmisen mieli ei kyllä valitettavasti oo noin yksioikoinen vaan samaan pataan mahtuu sekä onnellisuus elävästä lapsesta että suru, kun kaikki ei mennytkään "täydellisesti".

Kajo
7/27 | 

Samaistun. Meidän tyttö syntyi kiireellisellä sektiolla ennen äitiysvapaan alkua. Vaikka olen äärimmäisen onnellinen pienestä ihmeestäni niin tunnen jääneeni monesta paitsi. En saanut kasvattaa mahaani loppuun asti, en tiedä millaisia supistukset ovat, en saanut synnyttää, en saanut vauvaa rinnalle ennen kuin hän oli yli vuorokauden ikäinen ja silloinkin kiinni piuhoissa ja letkuissa... Lisäksi minulle on sanottu että on kohonnut riski että seuraava mahdollinen raskaus päättyisi samoin ja pelkään sitä suunnattomasti, enkä tiedä uskallanko koskaan edes yrittää uutta raskautumista.

AD
8/27 | 

Mulla on ollut kolme hyvinkin luonnonmukaista synnytystä ja kokemuksena ovat olleet niin hienoja, että sydän itkee verta, jos joku sitä toivova jää paitsi. <3 Raskauden loppuaikaa EI ole ikävä lainkaan. Raskaanaolo ei sopinut mulle lainkaan. Ainoa hyvä puoli oli se, että sai olla elefantti ilman teeskentelyä yrityksissä olla normaali. :D

Vierailija
9/27 | 

Ymmärrän :'( Itse jouduin sairaalaan äitiysloman ensimmäisenä päivänä ja synnytys yritettiin käynnistää aika pian sen jälkeen, tuloksetta..3päivää "kidutettiin" kivuissa ja letkuissa (kun jälkikäteen kuulin että lapsen sydänäänet heikkeni koko sen kidutuksen ajan) tuloksena oli lyhentynyt kohdunkaula eli ei merkkiäkään synnytyksen edistymisestä..välillä luultiin että istukkakin irtosi joten leikkausvalmius oli koko ajan, kunnes se päätös tuli, kiireellinen sektio tosin. Vaikka se oli siinä kohtaa armahdus,koen että olen jäänyt paljosta paitsi. Välillä tunnen katkeruutta ystäviä kohtaan,jotka ovat selvinneet ilman nirhauman nirhaumaa vaikkei kukaan sille mitään voi! Lapsi lähti heti synnytyksen jälkeen teholle jossa vietettiin kuukausi, itse jäin ihmettelemään että selviänkö hengissä (maksa-arvot romahti).. todella hirveä pelko jäi synnytyksestä ja vaikka olen psykologin kanssa asiaa puinut niin pelko on niin kova etten tiedä pystynkö enää ikinä uutta raskautta ajattelemaan! Suren suuresti jos ihana esikoinen jääkin ainoaksi! Tai oli meillä toinenkin raskaus tämän jälkeen (kun ajattelin, et nyt tai ei koskaan, ei tilanne tästä parane) mutta se päättyi toisen kerran siihen että oma henki oli vaarassa raskausviikolla 9,kun sain sisäisen verenvuodon kohdunulkoisessa raskaudessa..nyt pelko niin kova, koska jotain tulee lääkärien mukaan varmasti, kukaan ei vain voi ennustaa tilannetta..riskiä alusta loppuun asti :( silti haluaisin oman lapsen, mutta järki ja pelko sanoo et ei kannata!

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi kylläpä on ollut raskas tie :( ei ihme, että pelottaa uusi raskaus. Mulla ei oo kyl valitettavasti antaa vastauksia, että mikä vois auttaa...itelläki nousee ihan kylmä hiki otsalle jos ees mietin, että olis raskaana...

RvaJ
10/27 | 

Mulla alkoi kyyneleet valumaan jo ensimmäisen kuvan nähtyäni. Tuo pieni ihme sängyllä <3

Mä en osaa sanoa mitään järkevää tai lohdullista tai mitään. Halusin vain tulla antamaan virtuaalihalauksen..

*Halaus* Siinä se, kaikki mitä halusin sinulle nyt antaa<3

Kolmen äiti
11/27 | 

On vuosi 2011, joulukuu. Esikoisen laskettu aika oli ja meni... tuli käynnistysaika.. mentiin. 4pv yritettiin. Ei mitään. Käsky kävi lähteä kotiin pariksi yöksi. Uudenvuoden yönä tapahtui, verta.. ihan hirveesti verta.. sattuu ja ihan hirveesti sattuukin... mies soittaa laitokselle ja hätäkeskukseen. Kaksi ambulanssia kurvaa pihaan 10min soitosta. Kyytiin vaan ja kovaa kyytiä laitokselle.. ambulanssimies pyytää sanomaan kun supistus alkaa ja loppuu.. sanon että kun ei se lopu ollenkaan vaan sattuu koko ajan.. kuulen sanat "aja niin kovaa kuin pystyt"... kohta ollaan perillä ja minut juoksutetaan tutkimushuoneeseen johon tulee hoitohenkilökuntaa. Kätilö koittaa kuunnella sydänääniä, ei saa niitä kuuluviin pinkeän masun takia. Lääkäri tulee, ultraa ja sanoo, nyt on kiire! Mieheni seisoo vieressä vaatteeni ja tavarat sylissään, hätä paistaa kasvoilta.. kätilöt ja ambulanssimiehet lähtevät juoksuttamaan minua leikkuusaliin. Sali täyttyy ihmisistä. Ainoaa tuttua ja rakasta ei näy. Hänet on jätetty oven ulkopuolelle. Viimeinen muistikuva. Ambulanssimies silittää päätäni ja hokee, kaikki hyvin, älä pelkää, sinusta pidetään huolta. Nukahdan. Herään ja hätä on suuri, missä vauva, missä mies!! Heidät tuodaan vierelle. Vauva voi hyvin. 10 pisteen poika. Itku pääsee. Kaikki hyvin. Minulla on lapsi. Meillä on kaikki hyvin.

Pitkän aikaa koin jääneeni paitsi jostain. Sisällä oli tyhjyys. En tiennyt mitä se oli. Asiaa ei auttanut erään tuttavan sanoma kommentti: "ethän sinä tiedä edes mitä synnyttäminen on." Ei, en tiedä miltä tuntuu saada lapsi alakautta.. mutta totta vie minunkin kokemukseni on yhtä arvokas kuin muidenkin. Minun synnytystarina oli tällainen. Minulle tärkeä. Tämän jälkeen olen saanut vielä kaksi lasta, toisen kiireellisellä ja kolmannen suunnitellulla sektiolla. Ne ovat minun synnytyksiä.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

voi elämä, nyt joutuu kyllä itkemään. niin tuttu tarina ja varsinkin tuo hätä tai jopa kauhu, mikä miehen kasvoilta paistaa. itte sitte siinä aloin hämmentyneenä ja peloissani riisumaan itteäni, kun lääkäri käskee. huhhuijaa, ahdistaa muistella koko tilannetta. ihanaa, että oot kuitenkin uskaltautunut uudelleen raskautumaan ja saanut kaksi lasta lisää <3 <3

Kolmen äiti

Mä en edes riisunut itse. Muistan hämärästi että hoitajat nyki multa vaatteita pois samalla ku juoksuttivat leikkuriin. Kyllähän se pieni pelko kyti jokaisessa raskaudessa... koska unohtui kirjoittaa.. syy verenvuotoon oli osittain irronnut istukka...

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

huh, samoin ku mulla. oli 6x6cm pala irronnut. ja multa varmasti olis myös alettu niitä sekunnin päästä repimään, jos en ite olis aivan monttu auki hämmennyksissä alkanut niitä pois ottaa.... 

Sanndaa
13/27 | 

Perussektio, eli ei mitään kokemusta synnyttämisestä. Enkä ollut perushaavakipua kipeämpikään(imettäminen koski enemmän...opiaattien kanssakin). Siitä huolimatta tuo lapsi sanoo äidiksi ja se on, mikä merkkaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018