Kuva: Sarianna Salo

Jos en nyt tuu uskoon, niin en tuu koskaan. Tää on varmasti se hetki, kun voisi rukoilla. Näin mietin, kun minua vietiin hätäsektioitavaksi. En rukoillut. Jätin käteni ristimättä, mutta ajattelin, että nyt tarttis vähä apuja. En ihmettele enää yhtään, miksi olen saanut käsityksen, että uskoon tullaan usein oman tai läheisen kuolinvuoteen ääressä tai vankilassa. Ei haluta olla yksin tilanteessa, jossa kuitenkin olet vain sinä. Makasin kyljelläni sairaalan sängyssä, johon minut oli juuri komennettu ja pidin hellästi mahastani. Ei se raukka vieläkään ollut niin iso, että lepäisi patjalla asti. Yritin tukea sitä, kun sänky tärisi ja vauhti oli hurja. Aika kovakourainen meno... muistaakohan nää, että oon raskaana? Leikkaussaliin piti päästä ja nopeasti. Pelotti. Pelotti niin pirusti.

Halusin ajatella positiivisesti, mutta en keksinyt mitään.

Ehdin miettiä, kuinka 'tietenkin meidän tarina tulee päättymään näin kolmen vuoden lapsettomuuden jälkeen'. Sysäsin nuo ajatukset mielestäni samantien, koska tiedän, että ajatuksilla on iso voima. Halusin ajatella positiivisesti, mutta en keksinyt mitään. Mähän tulin vaan käymään käyrillä? Mihin mua nyt kärrätään ja minne T jäi? Mitäköhän äiti ajattelee, kun aamulla saa puhelun tai viestin? Mitä siinä edes lukisi? Toivottavasti hänelle ei tulisi paha mieli. En oo koskaan miettinyt niin montaa asiaa viidessä minuutissa, kun tuon matkan leikkaussaliin aikana. Se oli kyllä elämäni pisin matka.

"Onko potilaalle laitettu jo kanyyli?", joku huutaa maskinsa takaa. "Ei ole, ei ehditty", kätilö vastaa.

Lääkäri kirosi hissin hitautta ja rämpytti nappia. Joku ovikin oli lukossa eikä auennut, vaikka hakkasi painiketta. Olihan yö. Potkut vatsassani olivat hiljentyneet ja minun oli kylmä - edestä päälle vedettävä sairaalakaapu ei ollut lämpimintä matskua ja sairaalapikkarit vilkkui alta. Onneksi kello oli 02:00, niin käytävillä ei ollut yleisöä. Maisemat vaihtui nopeasti edessäni ja yhtäkkiä oltiin salissa, jossa oli paljon sairaalan henkilökuntaa. Ketä nää kaikki on ja miksi ne on täällä? "Onko potilaalle laitettu jo kanyyli?", joku huutaa maskinsa takaa. "Ei ole, ei ehditty", kätilö vastaa. En ehdi seurata, mitä jalkopäässä tapahtuu vaan yritän päästä kärryille, ketä leikataan. Minut käännetään selälleni ja käteni levitetään sivuille. Katson mieshoitajaa kauhusta mykkänä silmiin samalla, kun kätilö ottaa hellästi päästäni kiinni:"Ei hätää Sarianna". Nukahdan.

T oli jäänyt yksin odotushuoneeseen ja kelaili tietämättömänä päässään: kumpi tytöistä tulee takaisin vai tuleeko kumpikaan? Käviskö niin hyvin, että molemmat? Kävi. Täällä ollaan ja toivottavasti vielä pitkään. 

Kuvat: Sarianna Salo

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (8)

Satu K.

Kyyneleet tuli silmiin tätä lukiessa. En osaa kuvitellakaan miten pelottava tilanne on sinulle ja miehellesi ollut. Onneksi tällä tarinalla oli onnellinen loppu. <3

Vierailija

Kyyneleet tässä tuli. Raskas ja pelottava kokemus!
Vielä jäin miettimään että minkä vuoksi menitte käyrille ja oliko sun raskaus edennyt siihen saakka normaalisti?

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Heräsin yöunilta siihen, kun verta lorahti sänky täyteen! Olin ollut samaisena päivänä lääkärissä, joka tutki joka paikan ja kaikki oli hyvin, niinkuin koko raskauden ajan. Istukka vaan yhtäkkiä päätti lähteä repeämään :( 

RvaJ

On uskomatonta miten ihminen (sinä) tuollaisessakin tilanteessa ajattelee vain muita, vähiten itseään. Pelottaa, mutta silti mielessä pyörii oma mies, äiti, lapsi. Se lyhyt, mutta pieni hetki - ajatuksia täynnä. 

Kyyneleet silmissäni luin jälleen kerran tämänkin tekstin. Kirjoita, puhu, itke kaikki nuo asiat moneen MONEEN kertaan ulos jotta ne pelot, tunteet, kaikki se sekametelisoppa sun sisältäsi saisi edes jonkinlaisen rauhan asian suhteen. Se vie vuosia, uskon. Liikaa asioita, vaikeita sellaisia, selittämättömiä. Huoh <3

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

En oo ees huomannut tota, että tosiaan ajatteli tossakin vaiheessa kaikkia muita :O jännä, miten mieli toimii noin, varmasti suojellakseen. kiitos kommentista ihana J <3 <3 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018

Instagram