Kirjoitukset avainsanalla vieraileva kirjoittaja

Instagramin puolella pyydettiin toivepostauksena kokemusta/kokemuksia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Vaikka itsekin olen uinut aika syvissä vesissä lapsemme syntymän jälkeen, aliarvioisin masennuksen voimaa, jos väittäisin itse siitä kärsineeni. Tästä syystä päätin pyytää blogiini jälleen vierailevaa kirjoittajaa. Sellaista kirjoittajaa, joka taisi ensimmäistä kertaa puhua/kirjoittaa aiheesta julkisesti. 

Tyttäreni on minulle sankari, mutta tämä on kirjoitus siitä, kuinka maailmastani katosivat värit.

Tämä ei ole kertomus lapseni syntymästä. Ei siitä pakokauhusta, joka iski kehooni skalpellin viiltäessä vatsani auki tai siitä, kuinka tyttäreni tarttui pelkkiin mahdollisuuksiin välttäen uhat. Tyttäreni on minulle sankari, mutta tämä on kirjoitus siitä, kuinka maailmastani katosivat värit. Kirjoitus siitä, kun onnellisuus ei palautunutkaan, vaikka ”kaikkihan on hyvin”. Kaikki ei ollut hyvin. Tämä on kirjoitus siitä, kuinka useiden kuukausien jälkeen, olen edelleen matkalla. Kirjoitus siitä, kun minä vajosin synkkyyteen. 

Sairaala-aikana sängyllä istuessa ehdin kuitenkin ajatella itseni solmuun useamman kerran, aina vain syvemmälle ojasta allikkoon.

Muiden elämä jatkoi normaalia kulkuaan, minun puoli maailmaani makasi keskolassa suljettujen ovien takana, jossa aika tuntui pysähtyneen. Koska aika ei ovien ulkopuolella pysähdy, oli pidettävä huoli myös kodista, toisesta lapsesta ja siitä, ettei hänen turvallisuutensa horjuisi. Olinhan jo kadonnut kertaalleen yöhön ja palasinkin vasta päivien kuluttua. Itkin ikävääni, itkin huoltani, itkin järkytystäni. Osasin vielä itkeä. Kun vihdoin palasimme kotiin, ei vauvantuoksuinen arki alkanutkaan. Palasimme kotiin ilman vauvaa. Koitin korjata parin viikon katoamistani olemalla maailman paras äiti isommalle. Sairaala-aikana sängyllä istuessa ehdin kuitenkin ajatella itseni solmuun useamman kerran, aina vain syvemmälle ojasta allikkoon. Ajattelin saaneeni sektiossa spinaalin, sillä ansaitsin sen tuskan, jonka ennenaikainen sektio tuottaa. Olihan kehoni melkein tappanut lapseni –miksi ansaitsisin nukkua sen tapahtuman ohi, kun hänet sieltä pelastetaan? Miksi minä ansaitsisin puudutteen, joka vie myös tunnon pois? Minunhan se surkea keho oli.

Ruoskin itseäni ajatuksella, että lapseni keskosuus oli minun vikani. Ja se ajatus vei mukanaan. 

En juuri syönyt, juonut tai pitänyt huolta itsestäni. Nukuin vähän ja huonosti. Sairaalaviikot elin kofeiinilla. Hoitajien kadotessa huoneesta tekohymy kasvoiltani katosi ja jäljelle jäi pakonomainen tarve tuijottaa monitorin näyttämiä numeroita. Googletella. Mitä kaikkea tämä nyt lapselleni aiheutti? Ruoskin itseäni ajatuksella, että lapseni keskosuus oli minun vikani. Ja se ajatus vei mukanaan. 

Ajattelin onneni palaavan, kunhan vain olosuhteet normalisoituisivat. Ajattelin, että kotona palautuisin itsekseni, unohtaisin syyttävät ajatukseni ja löytäisin taas itseni. Turnausväsymyksen tavoin väsähdinkin lopullisesti, kun sairaalan ovet sulkeutuivat ja kannoimme hentoa olentoa autoon. Hän saapui kanssamme kotiin. Kiintymyssuhteen täytyi olla aivan retuperällä: olimmehan viettäneet viikkokausia sairaalassa, jossa hädintuskin uskalsin häneen koskea. En osannut puhua hänelle. En uskaltanut rakastaa. Päässäni syyttävät ajatukset, etten ansaitse tervettä tytärtäni, sillä kehoni on paha. Kohtuni muuntautui turvallisesta lämpöisestä paikasta Vihreäksi Mailiksi, jossa syntymätön lapseni taisteli hengestään. Näin minä asian koin. Muut huokaisivat ”mutta Lapsihan on terve” kun yritin kertoa tunteistani. ”Kaikkihan on hyvin nyt”. Kuullessani lukuisia kertoja siitä, kuinka kaikki on hyvin, päätin vaieta. Padoin pahan olon itseeni, siihen pisteeseen saakka, että se valtasi minut kokonaan. Päivät hoidin lapsiani ja odotin, että mies saapuu töistä. Kun hän saapui, säntäsin pimeään huoneeseen, jossa paha olo täytti minut taas. Koin, ettei minulla ollut oikeutta voida huonosti tapahtumien takia, sillä olihan lapseni terve ja elossa.

Silloin syyttävät ajatukset nousivat taas pintaan; sinullako synnytyksen jälkeinen masennus? Ethän sinä edes synnyttänyt!

Tutustuin somen välityksellä keskosäitiin, jonka kanssa sovimme tapaavamme keskoslastenpäivän kunniaksi. Juttelua aiheesta, joka molempia kiinnosti. Ehkä hän ymmärtäisi mistä puhun toteamatta: ”mutta kaikkihan on hyvin nyt”. Puoli vuotta lapseni syntymän jälkeen ajattelin, että voisikohan mulla olla synnytyksen jälkeinen masennus. Silloin syyttävät ajatukset nousivat taas pintaan; sinullako synnytyksen jälkeinen masennus? Ethän sinä edes synnyttänyt! Mietin usein, pitäisikö hakea ammattiapua. Minulle jopa ehdotettiin sitä. Kieltäydyin. Samalla aloimme puhua aina vain enemmän Naisen kanssa. Koin, etten tarvinnut ammattiapua – olihan minulla vertaistuki. Vertaistuki oli minulle kaikki kaikessa. 

En halunnut puhua aiheesta, sillä usein ihmiset ymmärsivät sen niin, etten olisi kiitollinen lapsestani.

Ahdistus sekä masentuneisuus näkyi minussa myös ulospäin. Minua hävetti, etten tuntenut onnea, etten kulkenut vaaleanpunaisessa pumpulissa. Minua hävetti, että tyttäreni upea elämä ei vienyt pahaa oloani pois. Olin äärimmäisen kiitollinen lapsestani, vaikka epäonnistumisen tunteet painoivat oloani aina vain huonommaksi. Ahdistus ja paha olo olivat kuin meri, jonka pohjaan olin vajonnut. Jalassani roikkui valtava ankkuri pitäen minut pohjassa. En halunnut puhua aiheesta, sillä usein ihmiset ymmärsivät sen niin, etten olisi kiitollinen lapsestani. Että ahdistus sulkisi kiitollisuuden pois, vaikka minun maailmassani ne kulkivat visusti käsikkäin. Minä olin järjettömän kiitollinen lapsestani, hänen elämästään ja terveydestään. Olin vain pettynyt itseeni: en osannut olla raskaana enkä pystynyt pitämään lastani turvassa.

Hän on onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Hän on tässä kanssani, nauraa ja hymyilee. Sanoo ”äiti”, katsoo minua suoraan silmieni kautta sieluuni. Ikäänkuin vakuuttaen minut siitä, ettei Hän kanna kaunaa tai pidä kehoani epäonnistuneena. Ettei hän minua syytä. Hänelle minä riitän.

Lapseni ensimmäisen syntymäpäivän tienoilla huomasin, että ankkurin köysi alkoi pidentyä. Aloin nähdä asioissa jo kauneutta. Kirjoitin tekstin ”Sinä pienen sankarin äiti”, tavallaan itselleni ja tavallaan kaikille heille, joita se myös koskettaa. Nyt 1,5v jälkeen, olen edelleen jossain sielä meressä. Välillä aallonharjalla, välillä aalto pyyhkäisee ylitseni. Nyt minä olen askeleita lähempänä anteeksiantoa itselleni, vaikkakin vasta matkalla. Eräänä talvisena lauantaina, heitin hetkeksi syyllisyyden viitan harteiltani. Nostin syyllisyyden lasit silmiltäni ja katsoin Häntä. Hän on onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Hän on tässä kanssani, nauraa ja hymyilee. Sanoo ”äiti”, katsoo minua suoraan silmieni kautta sieluuni. Ikäänkuin vakuuttaen minut siitä, ettei Hän kanna kaunaa tai pidä kehoani epäonnistuneena. Ettei hän minua syytä. Hänelle minä riitän. Hän on toteuttanut ne kaikki ujot haaveet, jotka muotoituvat minun silittäessäni pientä vatsaani viimeisiä kertoja ennen minäkuvaani muuttavaa sektiota. Siinä hetkessä jokainen osa minua tuntee vain rakkautta ja kiitollisuutta. Kiitos Lapseni, että elit tämän hetken kanssani. Sen hetken, kun vilpitön onnellisuus ja hyvä olo tanssivat kanssamme auringonsäteissä.

Tärkeimpänä asiana pidän sitä, että uskalsin luottaa tähän kahvilan Naiseen ja uskalsin puhua. Uskalsin tavata ventovieraan, vaikkakin niin kovin tutun tuntuisen. Kokemus se kai yhdistää enemmän kuin vuodet. Tiesin, etten ole yksin. Tiesin, että hän ymmärtäisi, eikä koskaan vähättelisi tuntemuksiani. Hän jaksoi aina kuunnella ja puhua. Hän analysoi kanssani, hän ei koskaan sanonut, että kaikkihan on hyvin nyt. Hän on kanssani onnellinen jokaisesta pienestäkin edistysaskeleesta kohti onnellisempaa minää. Hän on seurannut lapseni kasvua ja minun kamppailuani eikä koskaan ole saanut minua tuntemaan oloani epäonnistuneeksi saati yksinäiseksi. Hänen olemassaolonsa ja läsnäolonsa ovat olleet tukipilarini.

Pienin askelin kohti sitä, että voin sanoa kaiken olevan hyvin nyt. En vielä tänään, tuskin lähitulevaisuudessa, mutta jonain päivänä minullakin on kaikki hyvin. Silloin taputan itseäni olalle muiden tavoin; kaikkihan on hyvin nyt. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

RvaJ
1/4 | 

Mulla tuli ihan pala kurkkuun, kun luin tätä. En ole keskosen äiti, mutta olen äiti ja voi miten jotenkin tämä teksti kolahti. Se osui. Upposi. 

Anna anteeksi, että olen kadonnut tähän äitiyden mereen tällä hetkellä. Tuntuu, että menetän taas kaikesta muusta otteen. Mutta täällä olen, aina välillä. 

Ihanaa, että kirjoitat <3 

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Ei hätää, tien että sulla on vähä kädet täynnä ❣️ mutta ehdin kyllä kaipailla sua jo useampaan otteeseen, kuva kuulla että oot (vielä ainaki😂) tolpillas ❤️

RvaJ
2/4 | 

Ja nyt tajusin, että S ei tosiaan ollut edes kirjoittanut tätä. Koska mun aivot on pierua ja luetun ymmärtäminen pissii :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Koen olevani tosi onnekas, kun meidän Kesäkuiset 2017-ryhmä facebookissa on ollut niin toisiaan tsemppaava ja auttavainen. Sinne on aina voinut jakaa huoliaan ja huokaista, kun muut lapseni ikätoverien äidit ovat samassa tilanteessa. Tuntuu, että kaikki elää hieman mukana omassa arjessa, koska lapset ovat samanikäisiä ja keskustelu avointa. Viime huhtikuussa meidän tiiviiseen ryhmään tuli järkyttävä uutinen: Yhdellä äidillä meidän porukasta oli todettu akuutti aggressiivinen leukemia. Tässä tulee Sannin tarina:

”Lääkärit eivät ole huolissaan, miksi itsekään pitäisi olla? Kaikki pienten lasten vanhemmathan ovat väsyneitä ja Voitto teki tuohon aikaan vielä hampaita eli molemmat nukkuivat huonosti.”

Sanni oli 29-vuotias, kun hän vietti viimeistä viikkoa äitiyslomaansa. Hänen poikansa, Voitto, oli tuolloin noin 9 kuukautta. Sannilla oli ollut hyvin epämääräisiä oireita jo aika pitkään ja vaikka niitä tutkittiin paljon ei syytä oireille meinannut löytyä. Hänellä oli jatkuvasti väsynyt olo, pitkittynyttä kuumeilua, yleistä huonovointisuutta, imusolmukkeet olivat turvonneet ja tuntui kuin ”suussa olisi peruna”. Siltä hänen puheensa perheenkin mielestä kuulosti! Koska kitarisat olivat turvonneet, oli vaikea syödä – mikään muu ei lopulta mennyt kurkusta (ainakaan kivuitta) alas paitsi mehujää. Luonnollisesti vain mehujäätä syödessä alkoi laihtuminen. Lääkäri epäili vuorotellen pusutautia ja epämääräistä nielutulehdusta, johon määräsi antibiootteja, jotka eivät kuitenkaan auttaneet. Diagnoosit vaihtuivat ja lopulta todettiin, että Sannilla on virusperäinen infektio, joka paranisi itsestään ajan kanssa. Olo kuitenkin huononi entisestään ja laihtuminen jatkui. Sairaalat tuntuivat vierailta ja pelottavilta, joten kovin herkästi Sanni ei sinne halunnut lähteä: ”Lääkärit eivät ole huolissaan, miksi itsekään pitäisi olla? Kaikki pienten lasten vanhemmathan ovat väsyneitä ja Voitto teki tuohon aikaan vielä hampaita eli molemmat nukkuivat huonosti.” Kaikesta tästä järkeilystä huolimatta Sannin perhe alkoi huolestua ja vaikka labroissa ei vielä tuohon aikaan näkynytkään mitään, oli aika mennä vielä kerran yrittämään saada oikeat lääkkeet terveyskeskuksesta. 

Ensimmäinen kerta kotona diagnoosin saamisen jälkeen
Ensimmäinen kerta kotona diagnoosin saamisen jälkeen


Oli kiirastorstai, kun Sanni marssi terveyskeskukseen: ”Nyt ei ole kaikki hyvin! Tämä ei ole pusutauti eikä nielutulehdus, vaan kyllä nyt on jokin muu vikana!”. Lääkäri tutki jälleen ja laittoi labrakokeisiin – enemmänkin ehkä saadakseen Sannin mieltä rauhoitettua. Tällä kertaa veikattiin influenssaa tai jotain muuta pitkittynyttä tautia, joka kyllä menisi itsellään ohi. Labrakokeet tehtiin hieman ennen klo 16:00, jonka jälkeen Sanni palasi poikansa luokse. Pelkästään lääkärissä ja labrassa käynti oli väsyttänyt niin, että sisko tuli yökylään Voittoa vahtimaan. 

(Lääkärin) Vastauksena tärähti, että tuloksissa on luettavissa vahva verisyöpäepäily ja jo tänä yönä olisi lähdettävä vielä Kuopion yliopistolliseen sairaalaan.

Voiton nukkumaanmenoaikoihin Sannin äiti soitti, että Jyväskylän keskussairaalasta oli päivystävä sisätautien lääkäri yrittänyt tavoitella Sannia. Sanni oli laittamassa Voittoa nukkumaan eli ei itse vastannut puheluun, joten sairaalasta otettiin yhteys Sannin merkitsemään lähiomaiseen. Äiti oli arvatenkin todella huolestunut puhelun jälkeen, koska oli myöhä ja vielä pääsiäisen pyhätkin alkaneet.  Sannin soittaessa takaisin puhelimen toisessa päässä oleva sisätautien lääkäri sanoi, että nyt on lähdettävä heti päivystykseen. ”En mä nyt voi päivystykseen lähteä, kun laitan juuri lastani nukkumaan”, Sanni hangoitteli. Tämä selitys ei kuitenkaan kelvannut lääkärille, vaan hän toisti toiveensa. ”Mitä sieltä tuloksista nyt sitten löytyi”, Sanni kysyi vastahakoisesti. Vastauksena tärähti, että tuloksissa on luettavissa vahva verisyöpäepäily ja jo tänä yönä olisi lähdettävä vielä Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Päivystykseen saavuttuaan Sanni otettiin heti sisälle ja tutkimukset lähtivät vauhdilla käyntiin. Hoitajat sekä lääkärit vaikuttivat olevan hyvin huolestuneita. Tuossa vaiheessa kuume oli noussut jo 39 asteeseen. Kello oli noin 21 ja jo kahden tunnin kuluttua tuosta Sannia vietiin pillit päällä ambulanssilla kohti KYS:iä: ”En ymmärtänyt yhtään, mitä tapahtui. Oli semmoinen suojakupla päällä… toisaalta ehkä ihan hyvä.” 

"Halusin itse leikata hiukseni ennen, kun ne tippuvat. Näin sain muka päättää edes jostain."
"Halusin itse leikata hiukseni ennen, kun ne tippuvat. Näin sain muka päättää edes jostain."

Tutkimuksista selvisi, että koko luuydin oli täynnä blasti- eli syöpäsoluja. Syöpäsolut olivat edenneet myös 91% verenkiertoon ja kaulan imusolmukkeet olivat myös niitä täynnä.

Kuopiossa tutkimusten teko jatkui ja Sanni siirrettiin hematologiselle osastolle. Oli jo pitkän perjantain aamu, joten hoidollisia diagnooseja oli huonosti saatavilla. Kuitenkin eräs ekspertti kutsuttiin töihin, jotta voitaisiin ottaa luuydinnäytteet ja varmistaa epäily diagnoosiksi. Olisi tärkeää, että lääkitys saataisiin heti aloitettua. Diagnoosi vahvistui: akuutti myelooinen leukemia, joka oli vielä todella ärhäkkä. Samana päivänä aloitettiin vahvat sytostaattihoidot. Tutkimuksista selvisi, että koko luuydin oli täynnä blasti- eli syöpäsoluja. Syöpäsolut olivat edenneet myös 91% verenkiertoon ja kaulan imusolmukkeet olivat myös niitä täynnä. Jos puhelimessa hangottelu aiemmin olisi mennyt läpi lääkärille, hän ei todennäköisesti olisi selvinnyt. Syöpä oli edennyt jo niin pitkälle. Ensimmäinen sairaalajakso kesti noin 4,5 viikkoa eristettynä.

Tuosta pääsiäisestä kesään asti Sanni vietti aikaa KYS:ssä ja hoitojen välissä aina hetken kotona. Sytostaattihoidot kestivät aina noin 2-4 viikkoa, jonka jälkeen oli tauko. Kotona olo oli ihanaa ja sivuoireet sytoista ja muista lääkkeistä Sannin keho kesti yllättävän hyvin. Vaikka solumyrkyt saivat olon kurjaksi hoitoaikana, palautui hän silti hyvin ja lääkkeet purivat hienosti. Olo oli energisempi ja iloisempi, vaikka myrkyt polttivat jo ennestään kipeitä limakalvoja: ”Siitäkin kuitenkin selvisi ihan hyvin, kun sai kipulääkkeitä ja kortisonia suonensisäisesti”. Pahinta näissä hoitojaksoissa oli se, että joutui olla erossa Voitosta. Aika tuntui usein tosi pitkältä, olo oli välillä yksinäinen ja oli kova huoli siitä, mitä tulee käymään. Kaikista pahinta kuitenkin sairaalassa-olossa oli tylsyys. 

Kuopiossa!
Kuopiossa!

Jo alkuvaiheessa Sannia alettiin valmistella mahdolliseen kantasolusiirtoon syövän ärhäkkyyden vuoksi, sekä eräistä tuloksista löytyneen harvinaisen kromosomi-poikkeavuuden vuoksi. Sanni halusi alkuun uskoa ja toivoa, että solumyrkyt riittäisivät syövän parantamiseen ja ensi syksynä kaikki olisi jo ok. Siirtoon kun liittyy aina niin isot riskit. Toisen hoitosyklin aikana alettiin testauttaa biologisten sisaruksien kudostyyppiä, jos ne sopisivat Sannille. Ensimmäisenä testataan biologiset sisarukset ja sen jälkeen sitten etsitään valtakunnallisesta kantasolurekisteristä mahdollista luovuttajaa potilaalle. Sannilla kävi mahtava tuuri, koska hänen siskolla, Viivillä, oli sama kudostyyppi ja hän oli valmis luovuttamaan ”uutta elämän eliksiiä” eli omia terveitään kantasolujaan Sannille. Veren kantasolujen siirtoa käytetään hoitona muun muassa leukemiassa ja verisyövässä. Kantasolusiirto on potilaan viimeinen toivo parantua sen jälkeen, kun kaikki muut keinot on käytetty. -Veripalvelu

Jo siirrosta puhuttaessa, Sanni tiesi sen olevan ihan eri tarina: ”Sitten kun sinne menee, niin seuraavan kerran pääsee kopista ulos vasta kotiutuessa.”

Kuopiossa ollessa Sanni sai tavata pientä Voittoaan ja muitakin ihmisiä, jos he olivat ehdottoman terveitä. Elämä ei ollut Kuopion hoitojakson aikaan niin eristettyä, kuin mitä se tulisi olemaan kantasolusiirron hoidon aikana ja siirron jälkeen. Lääkärit eivät tiedä, kuinka kauan eristysjakso tulee kestämään, vaan se on aina yksilöllistä. Jo siirrosta puhuttaessa, Sanni tiesi sen olevan ihan eri tarina: ”Sitten kun sinne menee, niin seuraavan kerran pääsee kopista ulos vasta kotiutuessa.” Tuona aikana osastolla käyminen on ehdottomasti kiellettyä alle 12-vuotiailta. Se teki ajatuksesta vielä kauheampaa, koska tuolloin Sanni ei saisi ottaa lastansa syyliin eikä halata. Hän ei voisi tuudittaa Voittoa uneen eikä edes koskea. Ei saisi olla äiti. 

Meilahdessa Sannille asennettiin uusi cvk kaulalle, josta tiputettiin tällä kertaa myrkyt
Meilahdessa Sannille asennettiin uusi cvk kaulalle, josta tiputettiin tällä kertaa myrkyt

Kantasolusiirto on todella kallis hoito ja siihen liittyy tietyt riskit. Riskejä kuvaa hyvin se, että tämä on ainoa hoito Suomessa, johon tarvitaan potilaan suostumus: ”Suostut hoitoon, joka voi antaa sulle elämän tai viedä sen”.

Sekä Viivi-siskon, että Sannin, kaikki kehon toiminnot tutkittiin ennen kantasolusiirtoa. Ammattilaisten piti olla täysin vakuuttuneita siitä, että siirto voitiin toteuttaa. Molempien piti olla myös täysin sitoutuneita operaatioon. Jos luovuttaja perääntyisi kesken kaiken, kävisi soluja tarvitsevalle todennäköisesti kalpaten: koko keho resetoidaan eli tapetaan sisältä vahvalla esihoidolla eli sytostaateilla. Esihoitoon kuuluu rajut sytostaatit ja kuusi litraa nesteitä päivässä suonen sisäisesti. Viivi allekirjoitti sopimuksen siirrosta ja saman teki Sanni. Tämä on tärkeää myös kantasolurekisterissä: ”Kun hoidot ovat käynnissä, siitä ei voi perääntyä. Olet vastuussa siitä toisesta ihmisestä, jota resetoidaan.” Kantasolusiirto on todella kallis hoito ja siihen liittyy tietyt riskit. Riskejä kuvaa hyvin se, että tämä on ainoa hoito Suomessa, johon tarvitaan potilaan suostumus: ”Suostut hoitoon, joka voi antaa sulle elämän tai viedä sen”. Ennen Meilahden sairaalassa tehtävää allogeenista kantasolusiirtoa Sanni sai olla kotona 2,5vkoa “lomalla”. Kantasolusiirron odottelu ja epätietoisuus hoitojen mahdollisesta kestosta oli raskasta.

Heinäkuun 9. päivä 2018 Meilahden sairaalassa oltiin valmiita kantasolusiirtoon. Ennen siirtoa luovuttajalle annetaan neljänä päivänä kasvutekijäpiikkejä, jotka edistävät kantasolujen nousua verenkiertoon. Sen jälkeen luovuttajan veri kierrätetään koneen läpi, joka kerää veren kantasoluja noin kuuden tunnin ajan. Toisesta kädestä otetaan verta ja toiseen palautetaan sitä. Koko toimenpide oli Sannin mukaan melko helppo ajatellen, kuinka isosta toimenpiteestä oli kyse. Kun luovutetut veret on tarkastettu, ne tiputetaan seuraavana päivänä potilaalle, hoitajan ja lääkärin valvoessa vieressä. Tiputus kesti noin puoli tuntia. 

1. viikon tunnelmia Meilahdesta
1. viikon tunnelmia Meilahdesta

Terkkuja Meilahdesta. Siirto-operaatio on alkanut suunnitellulla tavalla etenemään. Mun kasvutekijä pistokset startattiin sunnuntaina. Tänään ja huomenna vielä vikat piikit ja torstaina siirtoon. Selkä vähän ottanut itteesä näistä piikkilöistä. Muuten olo normi. Sanni on ollut hienosti reipas. Verenpaineet hällä vähän romahdellut, ja jäätävät öllötykset alkanut. Kaiken hulluuden keskellä myö kuitenkin ollaan naurettu ja hassuteltu (like always), soiteltu pilapuheluita sairaalan luurilla, muisteltu hyviä viinihetkiä, kiusoiteltu hoitsuja ja manattu syöpä alimpaan helvettiin meiän ronskilla mustalla huumorilla. On siskot vaan parhaimpia. Onneks mulla on mahdollisuus auttaa Sannia. Sullakin voi olla mahis auttaa jotakuta! Liity kantasolurekisteriin! Ei O iso vaiva. Saat viikon saikkua. Ja viikon majoituksen hotskussa aamupaloineen. Ja super hyvän mielen, koska voit olla jonku supersankari! ♡ ” -Sannin kantasoluluovuttajasisko-Viivi 17.8.2018

Viiden ja puolen viikon eristyksessä vietetyn viikon jälkeen Sanni pääsi kotiin. Taksimatka Helsingistä Jyväskylään tuntui ikuisuudelta, koska pitkästä aikaa hän näkisi Voiton. 

Tällä hetkellä Sanni on kotona lapsensa kanssa. Luuydin ei ole vielä herännyt eikä kukaan tiedä kauanko siihen menee aikaa. Heräämiseen voi mennä 6-12 kuukauttakin. Tällä hetkellä Sanni käy 2-3 viikon välein veritankkauksessa ja lisäveren takia rautakuormitus alkaa olla elimistössä merkittävän suuri. Tämä ei tee hyvää sisäelimille, joten luuytimen käynnistymistä odotetaan malttamattomana. Siirron jälkeen oli viikoittaiset lääkärinkäynnit Meilahdessa, nyt tapaamisia on noin kerran kuukaudessa. Viikottain on labrakokeiden seurantaa ja lääkärin soittoaika. Muutama takapakki on tullut, mutta isoin oli viimeisimmältä Meilahden käynniltä: suussa sekä maksassa on ilmennyt kroonista käänteishyljintää. Suun limakalvot olivat todella rikkoutuneet maksa-arvojen korkeiden lukemien lisäksi, mutta Sannin sanoin: ”Niin kauan kun asiat pystytään hoitaa lääkkeillä ja saan olla kotona – kaikki on hyvin”.

Mitä jos oma lapsi on unohtanut minut?

Voitto oli melko pieni, kun Sanni joutui sairaalaan. Äitinä minua kiinnosti Sannin ajatukset lapsen reagointiin siihen, että äiti on pitkään poissa. ”Kyllähän se jännitti ihan superpaljon, tuleeko Voitto vierastamaan ja asiasta joutui itkeäkin meikussa. Mitä jos oma lapsi on unohtanut minut? Mitä kaikkea pieni ihminen joutuukaan läpikäymään? Mutta onneksi lapset ovat mielettömän sopeutuvaisia! Voitto on reipas ja ulospäinsuuntautunut, iloinen ja eloisa lapsi. Jälleennäkeminen oli mieletön, Voitto räkätti ääneen ja minä itkin, joka nauratti Voittoa vielä enemmän. Melkein joka päivä soitin myös videopuhelun Voitolle meikusta, paitsi niinä päivinä, kun oli tosi loppu.” Sanni motivoi itseään ajatuksella, että joutuu käymään läpi tämän nyt, jotta voi nähdä tulevaisuuden ensihetket. Se oli vaikeaa, kun ensimmäiset sanat ja askeleet tulivat Sannin ollessa eristyksessä.

”…Mutta tää matka on opettanut mulle paljon. Elämästä ja hetkestä nauttimisesta. On ollu myös pakko kohdata kuolema. Se on pelottava, mutta niin sen kuuluu ollakin. Se kuuluu osaksi tätä kaikkea. Kaikki myö ollaan kuolevaisia. Jokaisen aika on määrätty. Niin uskon. Mua ei kuolema pelota, mutta en halua jättää Voittoa ilman äitiä. Haluan nähdä kaikki hänen kasvunsa vaiheet ja olla läsnä.”

Tämä ei johdu mistään tai kestään, mulla vaan kävi tosi paska mäihä.

Entä onko Sanni katkera, kun hänelle on osunut tällainen sairaus?
En oo osannut ajatella yhtään noin. Asiat tapahtuvat just niin kuin niiden on tarkoitus tapahtua. Oon kiitollinen siitä, että tämä ei tapahtunut Voitolle. Tämä ei johdu mistään tai kestään, mulla vaan kävi tosi paska mäihä. Sen kanssa on vaan opittava elämään. Mun tavoite on parantua tästä kokonaan ja jos katkeroituisin, se myrkyttäisi mua koko loppuelämän. Asioihin on vaan suhtauduttava siten, että se on otettava vastaan ja sen kanssa pärjätään. Kaikella on jokin tarkoitus, niin mä haluan uskoa, mutta en kiellä etteikö tämä super epäreilua olisi.

Testaa, voisitko sä olla jonkun Viivi! 

Kantasolurekisteriin voit liittyä osoitteessa www.veripalvelu.fi/kantasolurekisteri

 

Kommentit (4)

Vierailija
3/4 | 

Onnea matkaan! Hieno kuvaus, tuttuja tunteita. Itse samassa hoidossa reilut 2 vuotta sitten. Ootte upeita tyyppejä, sisaret ja vauvat mukaan lukien. Toivon kaikkea hyvää ja kaunista!

Vierailija
4/4 | 

Ei voi kuin ihailla Sanni sun tsemppiä! Kaikkea parasta sulle jatkoon! :) Tämän jutun luettuani liityin juuri kantasolurekisteriin!

Satu K.
5/4 | 

Toivon kaikkea hyvää Sannille ja hänen perheelleen! <3 Liityin samalta istumalta myös heti kantasolurekisteriin. Nämä on niin tärkeitä asioita, joita ei tule ajatelleeksi, ennen kuin joku tuo ne tietoisuuteen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ilmastonmuutos, kasvisruokavaliot, hiilijalanjälki, ekologisuus ja mitä näitä nyt on? Kaikki nämä jatkuvasti uutisissa ja kieltämättä – aiheesta! Olen ollut lihansyöjä koko elämäni enkä laske itseäni kovinkaan eläinrakkaaksi. Silti edellä mainitut asiat huolestuttavat minua(kin). Olen erittäin kiinnostunut varsinkin eettisistä ajatuksista näiden kaikkien aiheiden takana. Jo useammasta paikasta olen lukenut, kuinka vegaaniruokavalio olisi tehokkain tapa pienentää ympäristöjalanjälkeään, joten päätin haastaa meidän vegaanibloggaajan, Jyllannin suomineidon, vastaamaan seitsemään kiperään (mutta täysin vilpittömään) kysymykseen. Ja ettei menisi paasaamiseksi niin pyysin lyhyet, helposti ymmärrettävät, maksimissaan kuuden sanan vastaukset ;)

Kuva: Anna Huovinen
Kuva: Anna Huovinen

1. Mitä sana vegaani tarkoittaa?
Vegaani ei käytä eläinperäisiä tuotteita.

2. Varmasti yleisin iva, jota olen lukenut kysyttävän vegaaneilta, on miksi sitten voitte syödä kasviksia? Ovathan nekin eläviä. Miten kommentoit tähän?
Kasvilla ei ole keskushermostoa tai aivoja.

3. Mikä on politiikkasi kotieläimiä kohtaan? Tarkoitan kaikkia koirasta käärmeeseen ja kanista kultakalaan.
Kotieläintuotantokulttuuri on myös lajisortoa eli epävegaanista.

4. Onko sulla vastausta, mistä johtuu, että ihminen on alkanut syömään näin paljon lihaa? Liittyykö se kulttuuriin, historiaan, tapoihin vai kaikkiin näistä? Luin Englannissa jossain museossa, että merimiehillä oli useampi kilo lihaa per naama reissuissa mukana.
Traditio, maku, helppous, tapa, tunneside, tietämättömyys.

5. Voiko vegaani syödä vegaaniruokaa ravintolassa, jossa tehdään myös liharuokia? Eikö tällä tavoin tue toimintaa, jossa sorretaan eläimiä?
Vegaanivaihtoehdon valitseminen on kysyntää vaikuttaen tarjontaan.

6. Miten ajattelet sekasyöjistä? Paheksutko salaa heitä?
En paheksu, mutta tunnen surullista voimattomuutta.

7. Mitä hyötyä meidän (länsimaisten) on tehdä mitään ekologisia valintoja, kun suurin ongelma taitaa olla Aasiassa ja meidän kierrätys on ihan yks pisara meressä?
Yksikään konkreettinen teko ei ole turha.


Ekstrakysymys!

8. Kerro mulle seitsemän (yksinkertaista) askelta vegaaniutta kohti, joista olisi helppo jatkaa aiheeseen syventymistä?

  1. Tee samaa ruokaa kuin aina ennenkin. Korvaa liha kasviskorvikkeella kuten soijalla, tofulla, palkokasveilla, sienillä, oumfilla, nyhtökauralla, härkiksellä ja kasvisnakeilla. 
  2. Uusiin makuihin tottuminen vie aikaa. Sanotaan, että kestää kymmeniä maistelukertoja alkaa pitämään uusista mauista. Ole siis kärsivällinen ja anna uusille mauille kunnon mahdollisuus.
  3. Jos kasvisruoat ei heti onnistu, ei hätää. Ajattele niitä aikoja kun teit ensimmäistä kertaa jauhelihakastiketta ja onnistuiko sekään silloin täydellisesti?  Kasvisruoka voi olla tajunnanräjäyttävän herkullista, mestariksi tuleminen vaatii vain hieman harjoittelua.

Loput löydät täältä!

Koen lihan "helpoksi" vaihtoehdoksi, vaikka koko ajan enemmän tunnen piston sydämessäni syödäessäni vaikka possua.

Kipinällä on ollut jo useamman kuukauden 1-2 lihatonta päivää viikossa, mutta itse olen todellakin tapojeni orja. Koen lihan "helpoksi" vaihtoehdoksi, vaikka koko ajan tunnen isomman piston sydämessäni syödäessäni vaikka possua. Olen myös aina ollut melko nirso ja jo sanat soija ja tofu saavat minut yökkäämään. Aion nyt kuitenkin ryhdistäytyä aloittamalla yhdellä lihattomalla päivällä viikossa. Sen ei luulisi olevan liian vaikeaa!

Kuka on mukana? ;)

Kommentit (4)

jjennim
1/4 | 

Täällä tulee myös tehtyä tuo yksi päivä viikossa kasvisruokaa. Yllättävän helppoa se on. Tosin koen ekologiseksi ja ympäristöystävälliseksi myös senkin että metsästän mieheni kanssa ja syömme vuodesta todella suuren osan itse metsästettyä lihaa josta ei ole tullut suurempia päästöjä/ haittoja luonnolle/ilmastolle. Ps. Riistaliha on täysin luomua ja maistuu pirun hyvältä!

Tuurimartta
2/4 | 

Mukana jo ehkä tottumuksesta! Itse söin vielä 1-2v. sitten lihaa 7 päivänä viikossa. Nyt meillä syödään lihaa, kanaa tai kalaa 5-6 päivänä viikossa, joskus vain 4:nä. Apuna ei syö lihaa kuin 1-2x kuukaudessa ja kalaa viikottain. Toisaalta oma suhtautuminen lihakorvikkeisiin ei ole kovin myönteinen, jo sana korvike saa aikaan sen mielikuvan, että sillä korvataan jotain "alkuperäistä". Siksi tofua käytän joskus, mutta en miellä sitä lihan korvikkeena vaan se on maultaan hyvää. Muita tuotteita en ole käyttänyt enkä ajatellut ehkä kokeilla, kasvisruuan kun voi tehdä myös ilman noita, toki vegaanisessa ruokavaliossa ne varmasti ovat tarpeen. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Keskosapostolien toinen vlogi on ulkona :) Vlogissa kerromme läpi synnytystarinamme eli hätäsektion ja kiireellisen sektion.

Aiempaan tekstiini tuli aika paljon kommenttia siitä, että lukijoiden kokemus omasta kiireellisestä sektiosta oli lähempänä hätäsektiota kuin tekstissä kuvailemaani kiireellistä keisarileikkausta. Sama juttu on toisella keskosapostolillakin eli ymmärrän kyllä, miksi samaistumispintaa on enemmän hätään oikein vauhdilla etenevän kiireellisen leikkauksen kanssa:

"Eihän satu?" joku varmisti. Ei sattunu ei, mutta mä tunsin kun se pieni tyttö kaivettiin pihalle kohdustani.

"Pelkäsin ihan tajuttomasti, tärisin pelosta ja kylmästä kun kanyyleita ja muita laitettiin paikoilleen. Hoitajat juoksentelivat ja lääkäri seurasi herkeämättä lukemia. Jostain syystä päädyimme vain pieneen huoneeseen, jossa lääkäri totesi tilanteen näyttävän paremmalta. Jäimme miehen kanssa huoneeseen ihmettelemään, mitä helvettiä tapahtuu. Mies hoiti tiedottamisen. Lääkäri tuli kertomaan, että leikataan. Vauva on otettava ulos nyt, kun kaikki on vielä hyvin. Joku hirveä shotti naamaan ja viimeinen sisätutkimus. "4cm auki" Ja sitten mentiinkin vauhdilla leikkaussaliin. Matkalla halusin antaa hätäkastenimen valmiiksi, kysyin kumpi kuolee ja pelkäsin. Mies oli jäänyt synnytyssaliin odottamaan. Mä olin yksin täpötäydessä huoneessa. Kun skalpelli viilsi vatsaani karjuin, että mä tunnen. "Eihän satu?" joku varmisti. Ei sattunu ei, mutta mä tunsin kun se pieni tyttö kaivettiin pihalle kohdustani. Pieni äännähdys lapsesta, ja hetken päästä Hänet vietiinkin teholle tutkittavaksi. Mä jäin yksin kylmään saliin parsittavaksi, ja ainoa tietoni oli, että tyttö se oli ja hengissä ainakin toistaiseksi. Hän syntyi 07:17."
Postauksesta Pikkukeskosen tarina

Tekstissäni halusin kuitenkin kertoa eroja yleistäen. Yleistäen kiireellinen sektio ei välttämättä nimestään huolimatta ole niin kiireellinen kuin hätäsektio, jossa lapsi on oltava ihan viimeistään 15 minuutin sisällä maailmassa, mieluiten alle 10 minuutin sisällä. Pääsääntöisesti tukihenkilö saa tulla kiireelliseen keisarileikkaukseen mukaan, jos sattuu sairaalassa silloin olemaan. Hätäsektioon ei koskaan. Ehkä siksi, että ei voida tietää, mikä on synnytyksen lopputulema? Tekstilläni ei ollut missään vaiheessa tarkoitus vähätellä KENENKÄÄN synnytystä vaan antaa vertaistukea kanssasisarille – kelle tahansa, joka osaa minun ja haastateltujen synnytyksiin samaistua. Ehkä vlogista selviää lisää:

Mukavia videonkatseluhetkiä, vaikka aihe onkin vakava :)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018