Kirjoitukset avainsanalla vauva-arjen haasteet

Hauska, miten huomaan nyt toista lasta odottaessani äiti-Sariannan itseluottamuksen muutokset aiemmassa raskaudessani. Ei sitä tuoreena äitinä osannut tarkastella lainkaan objektiivisesti, mutta nyt huomaan, kuinka itseluottamus on vuorotellen noussut ja laskenut kaikki nämä äitiyden 24 kuukautta!

Aluksi, esikoista odottaessani, olin melko itsevarma. Olin varma, että minusta ei tule mitään äitylihömpöttäjää ja koko perheellisten maailma kauhistutti minua. Bloggaajakollega-Susanna käytti mielestäni hyvää termiä sanoessaan, että esikoista odottaessa sitä melkeinpä ”kapinoi” stereotypistä äitimuottia vastaan. Niin minäkin tein ja teen osaltani edelleen olemalla avoimesti pihalla lapsen uusien kehitysvaiheiden kanssa! Joka tapauksessa: tunnistan helposti tuon mainitun ”kapinan”.

Auta armias, jos menet kysymään näitä mieltä askarruttavia asioita facebookin vauvaryhmissä.

Synnytykseni mennessä AIVAN erilailla kuin mielikuvissani, sain ensimmäisen kolauksen itsevarmuuteeni. En kuitenkaan usko sen olleen isoin syy, miksi itseluottamus otti osumaa. Sitä vaan on kertakaikkiaan niin h*lvetin rullalla kaiken uuden ja ihmeellisen edessä. Miten päin tää vaippa pitikään laittaa? Koska saikaan leikata kynnet ekan kerran? Onko tuo nyt sitä karstaa? Miks tää vauvan kakka on vihreetä! Hetkinen, mikäs näppy tämä täällä pyllyssä on!? Auta armias, jos menet kysymään näitä mieltä askarruttavia asioita facebookin vauvaryhmissä. Sinnehän sä et raskauskapinoissasi liittynyt etkä haluaisi liittyä nytkään, mutta ehkä sieltä löytyisi vastaus? On siellä toki fiksujakin vastauksia, mutta suurin osa vastauksista saa sulle vaan paskemman ja tietämättömämmän olon. Ei tästä äitiydestä tuu yhtään mitään!!

...mutta, minä olin jo tossa somen ja hormonien (!!) myllyttämässä paskamyrskyssä äiti-itsetuntoni kanssa.

Kipsulla oli napatyrä muutaman kuukauden iässä ja vaikka asian tiesin ja näin itsekin, vedin herneet sekä äidilleni että anopilleni, kun he mainitsivat viattomasti asiasta. Muistan miettineeni (ja miehelleni paasanneen), että ”Varmaan nauttivat kun saivat sanoa ton tällaselle mitään osaamattomalle äidille!!”. No, eivät ”nauttineet”. Mainitsivat täysin vilpittömästi asiasta ohimennen, mutta minä olin jo tossa somen ja hormonien (!!) myllyttämässä paskamyrskyssä äiti-itsetuntoni kanssa.

En kysy niiltä tietyiltä ihmisiltä apua ja mielipiteitä siksi, että uskoisin saavani minua miellyttävän vastauksen vaan siksi, että eriäviäkään mielipiteitä ei tuomita ja ollaan avoimia keskustelemaan asioista.

Nyt kahden vuoden äitiuran jälkeen voisin sanoa, että itseluottamukseni alkaa olla sopivassa balanssissa. En todellakaan tiedä kaikkea enkä missään nimessä luulekaan niin! Mutta tiedän, keltä kysyä apua. En kysy niiltä tietyiltä ihmisiltä apua ja mielipiteitä siksi, että uskoisin saavani minua miellyttävän vastauksen vaan siksi, että eriäviäkään mielipiteitä ei tuomita ja ollaan avoimia keskustelemaan asioista. Taaperojengimme äidit ovat tällaisia. Myös keskosäitikaverini kuuluu niihin, kenen kanssa voin keskustella ilman tuomitsemisen pelkoa. Sitten on vielä juurikin nuo minua aiemmin muka-loukanneet oma äitini ja anoppini.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Meidän taaperojengi<3

Nykyään osaan myös erottaa ”musta tuntuu”-faktat oikeista ja suhtautua varauksella myös neuvolan ohjeisiin. Osaan hakea ajankohtaista tietoa eri teemoista oikeista paikoista ja osaan vaatia perusteluita minusta oudoilta kuulostaville neuvoille. Lisäksi tunnen oman lapseni.

Ja oon tajunnut, että oon just sopivan epätäydellinen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Ah, noi netin vauvaryhmät on kyllä jotain aivan jäätävää. Siellä syynätään jotain pilttipurkin tuoteselostetta ja kauhistellaan, jos joku käyttää raskausaikana kynsilakkaa. Ainakin niissä saa päivän naurut jos ei muuta :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lapsi herää aamulla väärällä jalalla ja mylly alkaa jo aamupalapöydässä. Ruoka on paskaa, kaikki lelut on ihan perseestä ja väsykin olisi. Kitinä raastaa kotonaolevan hermoja, mutta neljältä (kun työssäkäyvä tulee) pääsee yksin vaikka lenkille. Tuota lausetta hoet itsellesi, kun lähdette sateesta huolimatta tuulettamaan molempien päitä ulos.

Töissä on kiirettä ja yö tuli nukuttua huonosti. On miljoona asiaa hoidettavana ja aika tuntuu loppuvan kesken. Joudut lähettämään sen pahamaineisen viestin, jonka tiedät olevan se viimeinen naula arkkuun kotona olevalle:"Mulla meneekin vähän pidempään töissä". Toivot silti, että kotona saat huilata rankan päivän jälkeen.

Kuulostaako tutulta?

Riitojen määrä taisi nousta suhteessa verrannollisesti sen mukaan, mitä pidempiä yöunia vauva alkoi nukkua.

Muistan, kun minua varoiteltiin vauvavuodesta ja sen rankkuudesta parisuhteelle. Sitä yhtään väheksymättä, sen jälkeen vasta tunteet alkoikin kiehua. En tiedä johtuuko se siitä, että vauvavuotena sitä kuitenkin elää jonkinlaisessa kuplassa. Ainakin väsykuplassa, jos ei muualla. Ei vaan jaksa alkaa vääntää. Riitojen määrä taisi nousta suhteessa verrannollisesti sen mukaan, mitä pidempiä yöunia vauva alkoi nukkua. Oli energiaa tapella.

Olin varma, että kukaan muu tuore lapsiperhe ei riitele samalla lailla. Meissä oli pakko olla jotain pahasti vialla. Vauvavuosihan oli jo ohi! Hävetti kamalasti ja mikään ei ollut ärsyttävämpi 'tsemppaus' kuin ne kuuluisat lauseet: jutelkaa, hoitakaa parisuhdetta, harrastakaa yhdessä, muistakaa kuunnella toinen toistaan jadajadajaa. Joo tottahan noi on, mutta mitäs sitten kun toisen naama nyppii niin huolella, että EI KIINNOSTA EDES KATTOA PÄÄLLE!?

Parisuhteessa vain on yhtäkkiä kolme kahden sijaan ja yöheräilyjen sijaan aletaan neuvotella siitä kuuluisasta omasta ajasta ja itsenäisyydestä perheen keskellä.

Jossain vaiheessa kerroin mammakavereilleni tilanteesta. Tuntui kuin olisi ollut kirkossa ripittäytymässä ja odotin vastauksia samoin kuin odotin pienenä jäätelöautoa. Tuomitseeko ne mut? Tietääkö yhtään mistä puhun? No ei varmaan, koska olin varma, että ollaan ainoat. Onneksi avauduin, koska siitä alkoi oikein puhdistus ja ripittäytymisen fiilis vain vahvistui! Selvisi, että emme ole ainoat ja analysoimme yhdessä syitä, miksi vauvavuoden jälkeen vasta paukkuukin. Johtuuko se siitä, että elämä pyörii 110%:ia lapsen ympärillä vai onko se oma äijä vaan niin perhanan ärsyttävä. No eihän se oo. Parisuhteessa vain on yhtäkkiä kolme kahden sijaan ja yöheräilyjen sijaan aletaan neuvotella siitä kuuluisasta omasta ajasta ja itsenäisyydestä perheen keskellä. Tuntui kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä.

"Perutaan häääät!". Okei, ei oo häitä peruttavaksi :D
"Perutaan häääät!". Okei, ei oo häitä peruttavaksi :D

Tuon keskustelun siivittämänä kokosin itseni ja avasin sanaisen arkkuni miehelleni. Poikkeuksena aiempiin keskustelunaloituksiin se, että yritin miettiä ääneen - hänen kanssaan - miksi minulla on pinna niin kireällä. Siitä se keskustelu sitten lähti ja se viisastutti meitä molempia. Kumpikaan ei ole syytön, vaan tappeluihimme tarvittiin aina kaksi.

Teille, jotka luulette kiehuvanne yksin – ette kiehu! Täällä padassa on muitakin. Toivottavasti vain tieto tuosta helpottaa teitä yhtä paljon kun mua.

Rauhaa ja rakkautta.... Ja unta. Siinä parisuhteen pyhä kolminaisuus?

Meidät löydät riitelemästä myös instagramin puolelta ;)

Kommentit (6)

Vierailija
1/6 | 

Vauvavuosi on ihan helppoa verraten elämään 3 vuotiaan kanssa. Ainakin meillä. Kolmevuotiaan kanssa saa vääntää kaikesta, tunneskaala mennään sekunnissa ääripäästä toiseen ja vieläkään ei nukuta öisin. Sitten sopassa on mukana vielä uusi vauva 😁 jaksaa jaksaa ja parempia aikoja odotellessa. Onneksi meillä on vielä miehen kanssa hyvät puhevälit.

Satu K.
2/6 | 

Tämä on varmasti niin totta! Vaikka me ei vielä ollakaan "selätetty" vauvavuotta (vajaa 1,5 kk enää jäljellä :o), niin kyllä mä vähän ihmettelen kans sitä, että hirveesti toitotetaan, että vauvavuosi on pahin ja sen jälkeen hommat helpottaa. Vaikka meidän vauva ei ehkä ollut ensimmäisen puoli vuotta mikään helpoin tapaus, niin aika vähän tuli riideltyä. Mutta uskon vahvasti, että meidän pahemmat riitelyt on vielä tulossa. Miehellä nimittäin on harrastus, johon sai ennen vauvan syntymää upotettua paljon aikaa iltaisin ja viikonloppuisin. Nyt vauvavuotena hän on oikeastaan jättäytynyt rakkaan lajinsa parista lähes kokonaan pois (omasta halustaan kylläkin), mutta tiedän, että hän haluaa jossain vaiheessa palata takaisin. Ei ehkä nyt kuitenkaan samalle tasolle kuin ennen vauvaa, mutta enemmän kuin viimeisen vuoden aikana. Ja siinä tulee varmasti olemaan yksi aita ylitettäväksi meille molemmille. Mutta täytyypä yrittää muistaa ottaa asiaa keskusteluun ennen kuin se alkaa hiertää. Joten kiitos Sarianna sinulle, kun teit aiheesta kirjoituksen! Tulipahan taas oivallus oman arjen suhteen! :D

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Hihii, no oleppa hyvä ja toivottavasti keskustelu jo ENNEN ongelmaa auttaa :D ei se oo kyllä helppoa yrittää sovittaa sitä vanhaa elämää uuteen eikä sekään oo helppoa tajuta, että ei ne perhana sovi yhteen. Se on ku laittais ympyrä palikkaa kolmion muotoisesta välistä :D (arvaatko millä meillä parhaillaan leikitään:D)

RvaJ
3/6 | 

Oot ihana, kun jaksoit tästäkin aiheesta kirjoittaa :)

Mä tiedätkö tästä asiasta puhuin miehelle tässä vähän aikaa sitten..Että miksi kaikki aina varoittelee vauvavuodesta, kun se on oikeasti se helpoin etappi koko lapsen elämässä. Siis koliikit ja muut on ihan asia erikseen, ne on kamalia :/

Elikäs nuo uhmat, ne on niitä pahimpia. Se, kun nuo pienet kullanmurut kasvattavat sitä omaa itseään. Kun mikään, ei MIKÄÄN suju kuten pyydät. Sitten se tappelu. Kuinka ihmeessä ne jaksaa tapella ihan   j a t k u va s t i   sisaruksensa/sisarustensa kanssa? Se tuli mulle ihan täsyin puskista, siitä mua olisi pitänyt jonkun varoittaa :D

Vauvaa imettäessä loput lapset saa kyllä sellasen hulabaloon aikaiseksi, että siinä tilanteessa jo tekee mieli soittaa miehelle töihin, että voisitko pliis jo tulla pelastamaan mut :D

Eli kyllä, olen samaa mieltä kanssasi, että ei se vauvavuosi ole mitään minkään muun rinnalla ;)

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

mä oon aina miettinyt, että mitä ne muut lapset tekee silloin (jos sellaisia siis on) kun äiti imettää.. no nyt tuli siihenkin vastaus: tuhoja! :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Miten teillä nukutaan?", "Miten teidän yöt?", "Saako teidän taloudessa kukaan unta öisin?".

Raskaanaollessani työkaverini vitsailivat, että vauva- ja/tai lapsiperheessä kaikki alkaa pyöriä unten ympärillä ja aiemmin mainitut kysymykset ovat ensimmäinen, mitä kysytään. En tuolloin ymmärtänyt, mistä on kyse, mutta jo ensimmäisten viikkojen aikana ymmärsin pointin!

Netti on täynnä eri vinkkejä saada vauva nukkumaan. Ja miksi ei olisi, koska uni ja nukkuminen tosiaan pyörittää koko lapsiperheen elämää? Jos nukutaan huonosti yö, niin koko seuraava päivä on kalavelkojen maksua ja jos päikkärit menee pelleilyksi, niin se vaikuttaa yöuniin. Kikkoja on kapaloinnista unilauluihin ja rutiineista unirätteihin.

Mistä tietää mikä saa oman vauvan nukkumaan? Miten me saimme kasvatettua vauvastamme hyvän nukkujan?

En tiedä. Ei oikeastaan mitään. Hän vain on hyvä nukkuja. 

Voisin paukutella henkseleitä ja kertoa, kuinka helposti iltamme ja yömme ovat koko reilu vuoden 99%:sti meidän ansiostamme menneet, mutta se olisi vale. Ei me mitään sen kummempaa olla tehty. Meidän vauva on vain hyvä nukkuja. 

Mun mielestä on hienoa, että ihmiset kertoo kikkakolmosia äitikavereilleen. Oon myös huomannut, että niiden vinkkivitosten kanssa pitää olla yhtä varovainen kuin kysymyksen "Onkos teille tulossa lapsia?". Se ei välttämättä ole OK edes sen hyvän ystävän kanssa. Äitikaverin nukuttua edellisenä yönä kaksi tuntia, en ehkä usko, että "Kokeile antaa velliä, se toimi meillä"-lause oikeasti lohduttaa?

Siksi tunnustankin julkisesti, että minä en osaa "kasvattaa" hyvää nukkujaa, minulle vain sellainen suotiin. Tai sitten sairaala kasvatti hyvän nukkujani ensimmäisten siellä vietettyjen elinviikkojen aikana. Tai sitten luontoäiti näki unimääräni ennen lasta ja päätti säälistä, että tämän torvelon huonouninen vauva ajaisi kyllä hulluuden partaalle.

Jo valmiiksi väsynyt äiti vain haluaa saada lapsensa äkkiä unille, jotta pääsee itsekin lepuuttamaan väsynyttä mieltään.

Uskon kyllä, että vanhemmat voivat joillain omilla toimillaan tukea lapsen nukkumistaitoja(?) oikeaan suuntaan, mutta 90%:ia on vauvan luonteesta, tempperamentista, geeneistä ja vuorovesistä kiinni (pl. unikoulut). Meillä käytiin viiden kuukauden iästä eteenpäin jonkin sortin valtataistelua syliin ja tissille nukahtamisesta, mutta jos vauva ei nukahda muualle, niin mitä vanhempien pitäisi tehdä? Jo valmiiksi väsynyt äiti vain haluaa saada lapsensa äkkiä unille, jotta pääsee itsekin lepuuttamaan väsynyttä mieltään.

Joten sinä äiti, joka olet nukkunut jo pelottavan vähän, koska lapsesi on "huono nukkuja" älä huoli – vika ei ole sinussa. Olet varmasti tehnyt kaiken voitavasi sillä energialla, mitä sinulla on. Vauvan unenlahjat eivät kerro mitään äidinlahjoista – ei niiden huonommuudesta eikä paremmuudesta. Kerro rohkeasti esimerkiksi neuvolassa, jos tarvitset apua levätäksesi. Se ei tee sinusta tippaakaan huonompaa äitiä – päinvastoin! Muutaman tunnin unien jälkeen... en tiedä miten tämän lauseen lopettaisi, koska pahimmassa univajeessa olleet ystäväni sanoivat nukuttuaan, että tuli vain enemmän väsy.

Joten toivonkin vaan sitä kuuluisaa tsemppiä kaikille 💜 Kuulemma teininä viimeistään lapsi nukkuu!

 

Psst! Seuraatko jo uneliasta perhettämme instagramissa?

Kommentit (2)

Satu K.
1/2 | 

Mulla on näistä nukkumisasioista aika samanlaiset mietteet. Uskon, että vanhemmat voivat toimillaan tukea vauvan nukahtamista ja nukkumista, mutta kuten kirjoitit, suurin vaikutin on vauvan temperamentti ym.
Meidän poitsu on semmoinen mukiinmenevä nukkuja nyt kohta 8 kuukauden iässä. Nukahtaa suht helposti, kunhan itse on huoneessa jonkin aikaa hänen kanssaan ja yleensä yössä herätään vain kerran syömään, joskus kaksi. Päikkäreitä nukutaan kahdet tai kolmet, lähes aina vaunuissa ulkona. (Ja nyt kun asian kirjoitti tekstin muotoon, tulikin sellainen fiilis, että itseasiassahan meidän veijari kuulostaakin aika hyvältä nukkujalta 😄)
Mutta takana on myös vaiheita jolloin ei nukuttu päikkäreitä juuri ollenkaan ja heräiltiin öisin tunnin välein. Silloin oli oma jaksaminen koetuksella. 😵 Ja kun fakta on, että ties mitä vaiheita vielä on tulossa, niin nyt olen tyytyväinen tähän tilanteeseen ja nautin siitä. 🙂 ja mäki oon kuullu, että teini-ikäisenä ne viimeistään nukkuu. 😂

Vierailija
2/2 | 

Itse uskon että nukkumista ei liion voi opettaa ainakaan ihan pienelle vauvalle. Yö syötön pois jättäminen on ollut se kaikista helpottavin teko, ainakin meillä. Meille on osunut kaksi aivan erilaista vauvaa, toinen on ollut todella huono uninen ja toinen nukkunut hyvin syntymästään asti (lukuun ottamatta hampaiden tekoa).

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Jälleen nappasin vanhasta blogista tekstin, jota haluaisin vertailla nykyhetkeen. Tällaisia vertailuja oon tehnyt myös pari kertaa aiemminkin. Näissä huomaan itsekin, että oonko mä oppinut mitään tai onko mikään muuttunut?

Vai oonko mä edelleen aivan yhtä kahvilla tän äitiyden kanssa kuin alussakin?

Ennenen äitiyttä en tiennyt, kuinka uskomattoman typeristä asioista sitä voisi tuntea huonoa omaatuntoa. Alla muutama esimerkki, joista järjellä tiedän kuinka hullulta ne kuulostavat, mutta tunteet ei aina seuraa järkeä...

 

"meidän lapsi on kyllä aivan ihana, rauhallinen ja helppo, mutta.."

Syksyllä: Ensimmäisenä pitää aina kehua. Vaikka sulla olisi pää kuinka jumissa, kun kolme omaa ja kuusi vauvan asua ovat puklussa, sitteri ottanut osumaa kaksista niskapaskoista ja lapsi kiljunut koko aamun, ei saa valittaa ilman että kehuu ensiksi. Tätähän sä ihan itse tilasit, joten hymyssä suin sitte pyyhit maitoskeidaa otsastas. 

Nyt: Kyllä tähän edelleen törmää, mutta ei enää niin paljoa.. tai ehkä oon vain tottunut tähän??

 

"lapsi on nyt itkenyt 3 sekuntia etkä oo juossut sen luokse. Mitä jos..."

Syksyllä: ..vauva sinä aikana tukehtuu nyrkkiinsä? Jokatoinen aamu vauva alkaa itkeä, kun harjaan hiuksiani. Kaksi harjanvetoa vielä ja fleda olisi kunnossa, mutta mitä jos juuri niiden vetojen aikana vauva on vetänyt kuolaharson päällensä ja haukkoo henkeä sen alta?

Nyt: Edelleen on hieman samanlaisia tilanteita, mutta onneksi ne eivät ole enää näin dramaattisia! 

 

"vauva on tyytyväisenä sitterissä, mutta.."

Syksyllä: ..hän on hereillä ja sä sometat. Nyt kun hän on hereillä, niin eikö kannattaisi tehdä jotain yhdessä? Vaikka kuinka tyytyväisenä siellä sitterissä vauva olisikin, niin sometus on h*lvetin tulista ja sinä kans!

Tällainen tilanne menee yleensä siten, että nostan vauvan sitteristä ja samalla sekunnilla alkaa maailmanlopun itku, joka ei lakkaa tuntiin. Miksi menit sotkemaan sekaan, kun vauvalla oli omaa aikaa?

Nyt: No, ei tarvitse varmaankaan erikseen sanoa, että Kipinä ei kovin kauaa paikoillaan pysy. Sometuksesta tosin poden edelleen silloin tällöin huonoa omaatuntoa, mutta se on ihan aiheellista.

 

"olitte kotona koko päivän ja vaikka satoi, niin.."

Syksyllä: .. kolme kuukautta (7 viikkoa korjattua ikää) vanhan vauvankin tulee saada se raittiin ilman annostus päivittäin. Jesus, että oot laiska.

Nyt: Englannissa oli kolmen kuukauden aikana ehkä kolme päivää, kun ei oltu ulkona (eikä vauva nukkunutkaan siellä). Näistä ulkonakäymisen skippauksista joutui ja joutuisi edelleen maksaa niin kovan hinnan iltanukutuksen aikaan, että kipeänäkin olen edes vaunutellut vauvan kanssa. 

 

"vauva puklas, etkä huomannut sitä.."

Syksyllä: .. koska pyykkäsit OMIA vaatteitasi! Mitä jos vauva olisi tukehtunut siihen pukluunsa?? Sika.

Nyt: Vauva ei enää puklaile ja jos esimerkiksi sattuu, niin ilmaisee sen kyllä erittäin kuuluvasti. Eli tällaisiakaan tilanteita ei enää oikeastaan ole.

Kaiken kaikkiaan musta on ihana huomata, että todellakin olen osannut höllätä vähän. En usko, että olin mitenkään poikkeuksellinen tuore äiti näiden omatunnon tuskieni kanssa vaan taitavat olla enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kaikki tämä(kin) kuuluu varmasti vain äidiksi kasvamiseen.

Onneksi nykyään osaan olla edes hieman armollisempi itselleni!

Kommentit (2)

Satu K.
1/2 | 

Mä saatan havahtua potemaan huonoa omaatuntoa, kun istun lattialla vauvan kanssa ja se leikkii lelujensa kanssa ja mä vaan seuraan hiljaa vierestä. Mietin pääni puhki, harmittaako vauvaa, kun äiti on tossa vieressä, mutta se ei sano mitään. :'D Toisaalta, en mä itsekään jaksaisi, jos joku KOKO ajan puhua pölpöttäisi jotain mun vieressä, joten maybe we're good? :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018