Kirjoitukset avainsanalla Äitiys

Instagramin puolella pyydettiin toivepostauksena kokemusta/kokemuksia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Vaikka itsekin olen uinut aika syvissä vesissä lapsemme syntymän jälkeen, aliarvioisin masennuksen voimaa, jos väittäisin itse siitä kärsineeni. Tästä syystä päätin pyytää blogiini jälleen vierailevaa kirjoittajaa. Sellaista kirjoittajaa, joka taisi ensimmäistä kertaa puhua/kirjoittaa aiheesta julkisesti. 

Tyttäreni on minulle sankari, mutta tämä on kirjoitus siitä, kuinka maailmastani katosivat värit.

Tämä ei ole kertomus lapseni syntymästä. Ei siitä pakokauhusta, joka iski kehooni skalpellin viiltäessä vatsani auki tai siitä, kuinka tyttäreni tarttui pelkkiin mahdollisuuksiin välttäen uhat. Tyttäreni on minulle sankari, mutta tämä on kirjoitus siitä, kuinka maailmastani katosivat värit. Kirjoitus siitä, kun onnellisuus ei palautunutkaan, vaikka ”kaikkihan on hyvin”. Kaikki ei ollut hyvin. Tämä on kirjoitus siitä, kuinka useiden kuukausien jälkeen, olen edelleen matkalla. Kirjoitus siitä, kun minä vajosin synkkyyteen. 

Sairaala-aikana sängyllä istuessa ehdin kuitenkin ajatella itseni solmuun useamman kerran, aina vain syvemmälle ojasta allikkoon.

Muiden elämä jatkoi normaalia kulkuaan, minun puoli maailmaani makasi keskolassa suljettujen ovien takana, jossa aika tuntui pysähtyneen. Koska aika ei ovien ulkopuolella pysähdy, oli pidettävä huoli myös kodista, toisesta lapsesta ja siitä, ettei hänen turvallisuutensa horjuisi. Olinhan jo kadonnut kertaalleen yöhön ja palasinkin vasta päivien kuluttua. Itkin ikävääni, itkin huoltani, itkin järkytystäni. Osasin vielä itkeä. Kun vihdoin palasimme kotiin, ei vauvantuoksuinen arki alkanutkaan. Palasimme kotiin ilman vauvaa. Koitin korjata parin viikon katoamistani olemalla maailman paras äiti isommalle. Sairaala-aikana sängyllä istuessa ehdin kuitenkin ajatella itseni solmuun useamman kerran, aina vain syvemmälle ojasta allikkoon. Ajattelin saaneeni sektiossa spinaalin, sillä ansaitsin sen tuskan, jonka ennenaikainen sektio tuottaa. Olihan kehoni melkein tappanut lapseni –miksi ansaitsisin nukkua sen tapahtuman ohi, kun hänet sieltä pelastetaan? Miksi minä ansaitsisin puudutteen, joka vie myös tunnon pois? Minunhan se surkea keho oli.

Ruoskin itseäni ajatuksella, että lapseni keskosuus oli minun vikani. Ja se ajatus vei mukanaan. 

En juuri syönyt, juonut tai pitänyt huolta itsestäni. Nukuin vähän ja huonosti. Sairaalaviikot elin kofeiinilla. Hoitajien kadotessa huoneesta tekohymy kasvoiltani katosi ja jäljelle jäi pakonomainen tarve tuijottaa monitorin näyttämiä numeroita. Googletella. Mitä kaikkea tämä nyt lapselleni aiheutti? Ruoskin itseäni ajatuksella, että lapseni keskosuus oli minun vikani. Ja se ajatus vei mukanaan. 

Ajattelin onneni palaavan, kunhan vain olosuhteet normalisoituisivat. Ajattelin, että kotona palautuisin itsekseni, unohtaisin syyttävät ajatukseni ja löytäisin taas itseni. Turnausväsymyksen tavoin väsähdinkin lopullisesti, kun sairaalan ovet sulkeutuivat ja kannoimme hentoa olentoa autoon. Hän saapui kanssamme kotiin. Kiintymyssuhteen täytyi olla aivan retuperällä: olimmehan viettäneet viikkokausia sairaalassa, jossa hädintuskin uskalsin häneen koskea. En osannut puhua hänelle. En uskaltanut rakastaa. Päässäni syyttävät ajatukset, etten ansaitse tervettä tytärtäni, sillä kehoni on paha. Kohtuni muuntautui turvallisesta lämpöisestä paikasta Vihreäksi Mailiksi, jossa syntymätön lapseni taisteli hengestään. Näin minä asian koin. Muut huokaisivat ”mutta Lapsihan on terve” kun yritin kertoa tunteistani. ”Kaikkihan on hyvin nyt”. Kuullessani lukuisia kertoja siitä, kuinka kaikki on hyvin, päätin vaieta. Padoin pahan olon itseeni, siihen pisteeseen saakka, että se valtasi minut kokonaan. Päivät hoidin lapsiani ja odotin, että mies saapuu töistä. Kun hän saapui, säntäsin pimeään huoneeseen, jossa paha olo täytti minut taas. Koin, ettei minulla ollut oikeutta voida huonosti tapahtumien takia, sillä olihan lapseni terve ja elossa.

Silloin syyttävät ajatukset nousivat taas pintaan; sinullako synnytyksen jälkeinen masennus? Ethän sinä edes synnyttänyt!

Tutustuin somen välityksellä keskosäitiin, jonka kanssa sovimme tapaavamme keskoslastenpäivän kunniaksi. Juttelua aiheesta, joka molempia kiinnosti. Ehkä hän ymmärtäisi mistä puhun toteamatta: ”mutta kaikkihan on hyvin nyt”. Puoli vuotta lapseni syntymän jälkeen ajattelin, että voisikohan mulla olla synnytyksen jälkeinen masennus. Silloin syyttävät ajatukset nousivat taas pintaan; sinullako synnytyksen jälkeinen masennus? Ethän sinä edes synnyttänyt! Mietin usein, pitäisikö hakea ammattiapua. Minulle jopa ehdotettiin sitä. Kieltäydyin. Samalla aloimme puhua aina vain enemmän Naisen kanssa. Koin, etten tarvinnut ammattiapua – olihan minulla vertaistuki. Vertaistuki oli minulle kaikki kaikessa. 

En halunnut puhua aiheesta, sillä usein ihmiset ymmärsivät sen niin, etten olisi kiitollinen lapsestani.

Ahdistus sekä masentuneisuus näkyi minussa myös ulospäin. Minua hävetti, etten tuntenut onnea, etten kulkenut vaaleanpunaisessa pumpulissa. Minua hävetti, että tyttäreni upea elämä ei vienyt pahaa oloani pois. Olin äärimmäisen kiitollinen lapsestani, vaikka epäonnistumisen tunteet painoivat oloani aina vain huonommaksi. Ahdistus ja paha olo olivat kuin meri, jonka pohjaan olin vajonnut. Jalassani roikkui valtava ankkuri pitäen minut pohjassa. En halunnut puhua aiheesta, sillä usein ihmiset ymmärsivät sen niin, etten olisi kiitollinen lapsestani. Että ahdistus sulkisi kiitollisuuden pois, vaikka minun maailmassani ne kulkivat visusti käsikkäin. Minä olin järjettömän kiitollinen lapsestani, hänen elämästään ja terveydestään. Olin vain pettynyt itseeni: en osannut olla raskaana enkä pystynyt pitämään lastani turvassa.

Hän on onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Hän on tässä kanssani, nauraa ja hymyilee. Sanoo ”äiti”, katsoo minua suoraan silmieni kautta sieluuni. Ikäänkuin vakuuttaen minut siitä, ettei Hän kanna kaunaa tai pidä kehoani epäonnistuneena. Ettei hän minua syytä. Hänelle minä riitän.

Lapseni ensimmäisen syntymäpäivän tienoilla huomasin, että ankkurin köysi alkoi pidentyä. Aloin nähdä asioissa jo kauneutta. Kirjoitin tekstin ”Sinä pienen sankarin äiti”, tavallaan itselleni ja tavallaan kaikille heille, joita se myös koskettaa. Nyt 1,5v jälkeen, olen edelleen jossain sielä meressä. Välillä aallonharjalla, välillä aalto pyyhkäisee ylitseni. Nyt minä olen askeleita lähempänä anteeksiantoa itselleni, vaikkakin vasta matkalla. Eräänä talvisena lauantaina, heitin hetkeksi syyllisyyden viitan harteiltani. Nostin syyllisyyden lasit silmiltäni ja katsoin Häntä. Hän on onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Hän on tässä kanssani, nauraa ja hymyilee. Sanoo ”äiti”, katsoo minua suoraan silmieni kautta sieluuni. Ikäänkuin vakuuttaen minut siitä, ettei Hän kanna kaunaa tai pidä kehoani epäonnistuneena. Ettei hän minua syytä. Hänelle minä riitän. Hän on toteuttanut ne kaikki ujot haaveet, jotka muotoituvat minun silittäessäni pientä vatsaani viimeisiä kertoja ennen minäkuvaani muuttavaa sektiota. Siinä hetkessä jokainen osa minua tuntee vain rakkautta ja kiitollisuutta. Kiitos Lapseni, että elit tämän hetken kanssani. Sen hetken, kun vilpitön onnellisuus ja hyvä olo tanssivat kanssamme auringonsäteissä.

Tärkeimpänä asiana pidän sitä, että uskalsin luottaa tähän kahvilan Naiseen ja uskalsin puhua. Uskalsin tavata ventovieraan, vaikkakin niin kovin tutun tuntuisen. Kokemus se kai yhdistää enemmän kuin vuodet. Tiesin, etten ole yksin. Tiesin, että hän ymmärtäisi, eikä koskaan vähättelisi tuntemuksiani. Hän jaksoi aina kuunnella ja puhua. Hän analysoi kanssani, hän ei koskaan sanonut, että kaikkihan on hyvin nyt. Hän on kanssani onnellinen jokaisesta pienestäkin edistysaskeleesta kohti onnellisempaa minää. Hän on seurannut lapseni kasvua ja minun kamppailuani eikä koskaan ole saanut minua tuntemaan oloani epäonnistuneeksi saati yksinäiseksi. Hänen olemassaolonsa ja läsnäolonsa ovat olleet tukipilarini.

Pienin askelin kohti sitä, että voin sanoa kaiken olevan hyvin nyt. En vielä tänään, tuskin lähitulevaisuudessa, mutta jonain päivänä minullakin on kaikki hyvin. Silloin taputan itseäni olalle muiden tavoin; kaikkihan on hyvin nyt. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olin kesän alussa ystäväni polttareissa, joissa oli mukana morsiamen kavereita vuosien varrelta. Siis ihan vauvaiästä teiniksi ja työkavereista äitikavereihin. Aloin miettiä omia ystävyyssuhteitani vain huomatakseni, että vanhimmat suhteeni ovat ”vain” muutaman vuoden vanhoja. Kautta aikain. Ainut, joka tuntuu säilyvän ystävänäni murkkuiän sisarusvihojen jälkeen vuodesta toiseen, on veljeni.

Lapsuuteni kaverit olivat iso osa sitä, miksi koen lapsuuteni hyvin onnellisena.

Kuva: Anna Huovinen
Kuva: Anna Huovinen

En ole koskaan tajunnut ihmetellä asiaa sen kummemmin. Minulla on aina silti ollut kavereita, vaikkakin he ovatkin vaihtuneet elämäntilanteen, asuinpaikan, koulun ja varmasti monen muunkin syyn takia. Lapsuudessa asuin ihanassa pihapiirissä, jossa oli metsä vieressä. Koskaan ei tarvinnut erikseen hakea kavereita leikkimään, vaan aina pihasta löytyi joku. Tuolloin minulla oli ehkä noin viisi hyvää ystävää ja useampi kaveri. Muistelen tuota aikaa ja noita ihmisiä edelleen usein lämmöllä. He olivat iso osa sitä, miksi koen lapsuuteni hyvin onnellisena. Toki meilläkin oli draamaa (varsinkin, kun välillä meitä oli kolmen tytön porukka), mutta ei mitään, mitä ei olisi parin päivän sisällä jo unohtanut.

Arvatenkin vanhat kaverit jäivät, vaikka yritimme pitää yhteyttä silloin tällöin näkemällä, kirjoittelemalla kirjeitä ja soittelemalla.

Noin kymmenen vuotiaana muutimme tuosta lapsuuden ympäristöstä uuteen kaupunginosaan, josta löysin samantien useamman hyvän ystävän. Arvatenkin vanhat kaverit jäivät, vaikka yritimme pitää yhteyttä silloin tällöin näkemällä, kirjoittelemalla kirjeitä ja soittelemalla. Uusi koulu, uusi asuinympäristö ja uudet harrastukset veivät mennessään, mutta jo yläasteella löysin itseni takaisin noiden lapsuudenkavereiden seurasta. Vaikka vuosia oli kulunut välissä, koin olevani ”kotona” heidän lähellä ja ystävyytemme alkoi kukkia uudelleen. Vaikka muut muuton jälkeiset ystävät jäivät uusvanhojen jalkoihin, naapureiden kanssa näimme säännöllisen epäsäännöllisesti ja kesät olimme kuin liimattuja toisiimme. Lukiossa taas kaverit vaihtui, koska läheiset kaverit menivät ammattikouluun. Lisää vaihtuvuutta ystäväpiiriin toi esimerkiksi silloiset poikaystävät, joiden kautta tutustuin uusiin ihmisiin ja sitten taas työpaikka, josta löysin useamman läheisen ystävän. Heistä yksi taitaa olla pisin läheinen kaverisuhde, jota minulta tällä hetkellä – muuton jälkeisten naapureiden lisäksi – löytyy.

Taidan olla sellainen ihminen, jonka ystävät peilaavat sen hetkistä elämää.

Koskaan hyvien kaverisuhteiden loppumiseen ei ole liittynyt mitään draamaa. Ne ystävyydet vain ovat hiipuneet ja hiljalleen lopulta sammuneet. Edelleen muistelen näitä parhaimpia ystäviä erittäin suurella lämmöllä ja kiitollisena siitä, että he ovat osuneet elämääni juuri sillä hetkellä, kun tarvitsin juuri heidän kaltaistaan ihmistä. En ole koskaan osannut olla surullinen siitä, ettei minulla ole edelleen elämässäni lapsuudesta tuttuja ystäviä. Ehkä olisi, jos emme olisi muuttaneet? Tai ehkä ei, koska taidan olla sellainen ihminen, jonka ystävät peilaavat sen hetkistä elämää. Nyt minulla on paljon äitiystäviä, jotka ovat kultaakin kalliimpia. Aivan niin kuin jokainen hyvä ystävä on ollut suhteemme kukkiessa. Kun mietin parhaita kavereitani koko elämäni ajalta, en keksi heidän luonteista kauheasti samanlaisuuksia. Kaikki ovat olleet erilaisia, ainutlaatuisia timantteja, tyttöjä, poikia ja omalla tavallaan kiehtovia ja kiinnostavia. Oon ollut tosi onnekas, että oon saanut pitää kaikkia heitä edes hetken elämässäni. Oon aina myös tullut toimeen kaikenikäisten ihmisten kanssa. Tällä hetkellä lähimmät kaverit ovat kaikkea 25-vuotiaasta 85-vuotiaaksi. Tai lasketaanko oma tytär tähän mukaan? Sitten ikähaarukka on 1,5-85v. Haittaako, jos sekä vanhin että nuorin on mulle sukua? No ei haittaa ;)

Hyvää ystävänpäivää kaikille mun ystäville ja kavereille, nykyisille, aiemmille ja tuleville <3 Ja myös teille lukijoille! Näinhän voi sanoa vuoden jokaisena päivänä eikä vain 14.2. ❤️

Psst! Joko seuraat meitä myös instagramissa? 😊

Kommentit (8)

Annika79

Mulla on yksi ystävä ihan pienestä asti. Välissä olimme tosin vuosia erossa, mutta päädyimme samalle luokalle neljännellä luokalla. Hän asui vastapäisessä kerrostalossa, mutta muutti omakotitaloon. Hän ei minua tuolta ajalta muista, mutta minä muistan hänet. Leikimme jonkin verran yhdessä pihalla. Toisiksi pisin ystävyyssuhde on yläasteelta. Hän on toisen lapseni kummi. Läheisin ystäväni on lukiosta. Siitäkin jo 24 vuotta. Järkyttävä aika, mutta muistan tapaamisen vieläkin kuin eilisen päivän.

Toisen lukiossa tapaamani, lukioaikana parhaan ystävän menetin 10 vuotta sitten aivoinfarktille. Emme olleet tuohon aikaan enää tekemisissä, koska meillä tuli erimielisyyksiä erään miehen takia. Sitten iski hirveä morkkis. Hyvistä ystävistä kannattaa pitää kiinni ja tehdä töitä myös ystävyyden eteen. <3

Nkrw

Tällä hetkellä ei ole yhtään kaveria, saati ystävää. Lapsena/nuorena on ollut, mutta minut on aina jossain vaiheessa pudotettu porukasta. En ymmärrä mikä kirjoittajalla on ongelma, jos kavereita on kuitenkin ollut koko ajan

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Eihän mulla mitään ongelmaa oo? Kuvittelin sen tulevan erittäin hyvin esiin tekstistä, esim: "En ole koskaan osannut olla surullinen siitä, ettei minulla ole edelleen elämässäni lapsuudesta tuttuja ystäviä." 

Emy

Minä muuten muistan sinut jostain koulusta, ehkä lukiosta tai yläasteelta. En usko, että koskaan juteltiin mutta niin: En usko myöskään sinun kavereiden sinua unohtaneen, jos minäkin ventovieraana muistan. Tämä on ehkä vähän hassu kommentti, mutta sinun postaus on kummitellut niin pitkään näissä blogipalveluissa, että pakkohan siihen on jo kommentoida :P

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Olipa ihana kommentti, kiitos! <3 Yritin käydä kurkkimassa blogin puolella, josko tunnistaisin, mutta oot ovelasti saanut pidettyä kasvot salassa! :D 

Emy

Joo olen yrittänyt pitää identiteettiä salassa lähinnä siksi, että voisin kirjoittaa vaikeista aiheista ilman, että loukkaisin läheisiä teksteillä (aiheena esim. perheen mielenterveysongelmat voi olla vähän..). Mutta siis oltiin näköjään 900 opiskelijan Lyskassa yhtä aikaa ja vain vuoden. Minä olin ujo tyttö, en todellakaan mikään esillä oleva. Epäilen, ettet muistaisi minua kuitenkaan. No joka tapauksessa minä muistan sinut. Minullakin on se ongelma, että kavereita on tullut koko ajan lisää ja jossain vaiheessa yhteydenpitäminen kaikkiin on kyllä mahdotonta. Kaikkea hyvää sinulle ja keep up the good work (=bloggausta tarkoitan)! :)

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Todella ymmärrettävä syy pitää naama piilossa netistä (tai olis ymmärrettävää ilman syytäki:D). Ahaa, joo aika hyvin muistan saman ikäluokan ihmiset, mutta nuoremmat tai vanhemmat kyllä heikosti! Toi on kyllä totta, että jos tulee uusia kavereita, niin ei voi mitenkään riittää enää kaikille aika..vaikka kuinka haluaiski. Kiitos<3! ja samoin!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Raskaana ollessani – ja jo ennen sitä – suunnittelin vaikka ja mitä kasvatustapoja ja sääntöjä, joista itse pitäisin tiukasti kiinni. Niitä löytyi ihan laidasta laitaan enkä rehellisesti sanottuna voinut aina ymmärtää, miksi kaikki eivät tekisi suunnilleen samoin. Esimerkiksi: Miksi kaikkia lapsia ei vain opeteta syömään ruokapöydässä nätisti ilman leluja tai Netflixiä? Voi hyvää päivää, kuinka sinisilmäinen sitä pystyikään olla! Ajattelin ihan teidän muidenkin juuri sopivan epätäydellisten äitien vertaistueksi kertoa muutaman kohdan, jotka menikin omalla kohdallani – kovista odotuksista huolimatta – auttamatta pieleen 😉

Kuva: Tiia Kurula
Kuva: Tiia Kurula

En olekaan täydellinen äiti, koska…

… joskus hermostun ja pinna on kireämmällä kuin pitäisi

… lapseni ei syö vain keittiössä vaan välipaloja mussutetaan ympäri torppaa

… kotimme ei ole aina edes ”perussiisti”, vaan enemmänkin vakiona on räjähdyksen jälkeinen kaatopaikka -tyyli

… vartaloni ei palautunutkaan kuten julkkiksilla enkä saavuttanut timmiä bikinikroppaa kolmen kuukauden sisällä synnytyksestä

… vaikka niin kovasti sitä kuulutin miehelle ja kaikille muillekin, en osannutkaan ottaa omaa aikaa. Kyllä minulle on sitä tarjottu, mutta salaa halusinkin vain käpertyä Kipinämme läheisyyteen alusta asti

… en jaksanutkaan olla kolmea vuotta kotona, vaan kaipasin töihin jo vuoden jälkeen

… en olekaan niin jämpti aina, vaan annan periksi. Lauseesta ”valitse taistelusi” on tullut oikein mun voimamantra!

… emme ulkoilekaan niin paljon kuin ajattelin

… meillä katsotaan enemmän lastenohjelmia tv:stä kuin olin suunnitellut

… en tarjonnutkaan vain suolatonta ja sokeritonta ruokaa useamman vuoden ikään saakka

Kuva: Tiia Kurula
Kuva: Tiia Kurula

Helpottiko? :D En ollutkaan täydellinen äiti... vai tekeekö just nää pienet "virheet" musta vaan täydellisemmän äidin just omalle lapselleni? 

Mistä raskaana suunnitelluista periaatteista tai ajatuksista te ootte joutuneet luopua? Mitä suunnittelit arkeenne kuuluvan enemmän tai ei lainkaan, mutta totuus olikin toista?

Kommentit (4)

Vierailija

Jouduin melkolailla heti luopumaan siitä raskausajan haavekuvasta, että kaikki äitiydessä on ihanaa ja nautin joka hetkestä :D 5 kuukauden aikana olen huomannut että tähän touhuun sisältyy paljonkin asioita, joista en ole aina niin mielissäni, mutta teen kaikkeni jotta lapseni olisi mahdollisimman onnellinen. Siitä syystä koen kyllä olevani täydellinen äiti :)

Satu K.

Allekirjoitan kaikki kohdat! :D Ja lisään yhden omasta maailmastani:

-en puuhannutkaan lapsen kanssa joka päivä vähän eri juttuja, vaan "lapsentahtisesti" (voipi olla, että minä olen vaan vähän laiska :D) samoilla leikeillä mennään päivästä toiseen

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ennen vanhemmuutta pelkäsin äitiyden vievän tai muuttavan minusta tiettyjä piirteitä.

Suurimmat pelkoni äitiydestä olivat, että äitiys vie…

… minut

… aikani

… vapauteni

… kroppani

Kuva: Niki Strbian
Kuva: Niki Strbian

Nyt reilun puolentoistavuoden uran äitinä jälkeen, voisin hieman analysoida näitä lisää:

Minua äitiys ei vienyt, mutta muutti kyllä. Isosti. Jos vertaan aiempaan minään, olen nykyään ymmärtäväisempi, ennakkoluulottomampi, kärsivällisempi, vilpittömämpi ja ajattelevaisempi. Myös taitoni rakastaa on kasvanut. Ei vain lastani kohtaan vaan ylipäätään.

Ajan vanhemmuus kyllä vei, mutta miltä? Netflixiltä? Bilettämiseltä? 24/7 tv-sarjamaratonit on ehkä vaihtuneet Pipsa Possuun, mutta kyllä minä iltaisin ehdin saada sen sopivan annostuksen hömppää. Juhlimaan pääsen arvokkaan tukiverkkomme ansiosta silloin kun haluan, mutta arvatkaa mitä? En edes halua päästä! Viikonlopulta odotan eniten rauhallisia aamuja, yhteisiä ulkoiluja ja leikkejä sekä läheisyyttä.

Vapaus lensi vanhassa muodossaan ikkunasta, mutta tämä taitaa olla aika paljon asenteesta kiinni. Vapaus matkustaa ei katoa minnekään, pitää vain uskaltaa. Tällä hetkellä käyn Jaakobin painia päässäni, uskaltaisimmeko lähteä kahdestaan ulkomaille Kipsun kanssa? Jos, niin kuinka kauas? Kesällä lähdimme pakulla koko porukka reissuun ja Provinssissakin typymme kävi. Ei lapsen osallistamista tilanteisiin tarvitse pelätä. Oikeat vermeet ja asenne, niin vapaus säilyy vaikkakin pienen twistin kera!

Kroppa otti kyllä osumaa, mutta olisi törkeä vale syyttää siitä vain raskautta, synnytystä tai äitiyttä. Kyllä tässä suurin syy on ihan oma laiskuus ja saamattomuus.

Kuva: Niki Strbian
Kuva: Niki Strbian

Mitä minun olisi kannattanut jännittää, on kaikki nämä tunteet, joita äitiys saa aikaan.

Ei minun olisi koskaan pitänyt näitä asioita pelätä. Toki niissä perää on, mutta noiden korvaavat tunteet ovat paljon arvokkaampia. Mitä minun olisi kannattanut jännittää, on kaikki nämä tunteet, joita äitiys saa aikaan. Kuinka uskomattoman paljon voit toista rakastaa? Kuinka paljon kaipaatkaan pienen ihmisen läheisyyttä ja kuinka tärkeäksi voitkaan itsesi tuntea, kun lapsesi kipuaa syliisi?

Se on pelottavaa, kuinka paljon joku rakastaa sinua ja sinä häntä. Ihanan pelottavaa. 😊

PsstJoko seuraat meitä ig:ssä? 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2018

Instagram