Kirjoitukset avainsanalla mielipide

Tuli vastaan keskustelu, jossa aiheena olivat julkisissa kulkuvälineissä itkevät tai ylipäätään ääntä pitävät lapset ja se kuinka ärsyttävää se on. Keskusteluun oli tullut parissa minuutissa 400 kommenttia, joista vain muutama oli lapsia "puolustavia". En enää edes ärsyynny näistä keskusteluista, vaan tulen tosi surulliseksi. Miksi ne lapsien äänet ovat niin vastenmielisiä?

... jos siis kukaan olisi edes kehdannut motkottaa noin itsestäänselvästä ja luonnollisesta asiasta, kuin lapsen tunteiden näyttäminen.

Kirjoitin aiheesta jo aiemmin, kun olimme juuri palanneet Englannista. Siellä asenne lapsiin oli täysin päinvastainen kuin minkä yllä mainitusta keskustelusta helposti suomalaisten osalta näki. Varmaan samanlaisessa keskustelussa olisi asetelmat olleet juuri toisinpäin: puolustavia kommentteja olisi ollut se 390 ja negailijoita 10... jos siis kukaan olisi edes kehdannut motkottaa noin itsestäänselvästä ja luonnollisesta asiasta, kuin lapsen tunteiden näyttäminen.

Sain tuohon tekstiini paljon kommentteja siitäkin, kuinka monet vanhemmat olivat kokeneet lastansa huomioitavan oikein kivasti. Minä myös voin allekirjoittaa sen osaksi. Ennen lasta minulle ei puhunut kukaan, mutta lapsen kanssa liikkuessa joku saattaa joskus hymyillä tai jutellakin. Kontrasti Englantiin oli silti valtava enkä sitä olisi tajunnut, jos en siellä olisi sitä kolmea kuukautta pyörinyt.

Tuskin kukaan vanhempi nauttii lapsensa itkusta tai raivokohtauksesta – julkisilla paikoilla tai edes kotona!

Miksi ihmeessä lapset ja heidän äänet ovat niin vastenmielisiä suomalaisten mielestä? Kai ihmiset tajuavat, että ovat itsekin todennäköisesti pienenä saaneet tunteenpurkauksia – hyviä ja huonoja? Se on osa oppimista. Ei äidit (tai isit) voi jäädä kotiin vain sen pelossa, että lapsi alkaa itkemään julkisesti. Tai no, valitettavan iso osa jääkin tai vaihtoehtoisesti pelkää joka sekunti kahvilassa, että jälkeläistä alkaa jokin asia nyppiä ja koko kahvila saa sen kuulla. Olen varma, että ylivoimasesti suurin osa myös vanhemmista haluaa pitää lapsensa tyytyväisenä. Tuskin kukaan vanhempi nauttii lapsensa itkusta tai raivokohtauksesta – julkisilla paikoilla tai edes kotona!

Sen sijaan, että paheksuttaisiin lasten tunnemyrskyjä, voitaisiin vaan hyväksyä he aidosti osaksi dösämatkoja ja ravintolaillallisia.

Kerroin jo edellisessä aihetta käsittelevässä tekstissä, kuinka en itsekään ole ollut aiemmin mikään lapsien suurin fani. Tunne perustui varmasti lähinnä siihen, että en tiennyt noista pikkuihmisistä mitään. Koskaan ei tiennyt millä tuulella tuo vanhempien sydänkäpynen on tai mitä hän oikein suunnittelee (viimeiseen en muuten tiedä vastausta vieläkään!). Voisiko tuo olla syy muillakin? Vai jännittääkö, että lapsi pyyhkii takkiisi nenästä roikkuvan matonsa tai että lapsi ei ole oppinut vielä suomalaisten tyyliä istua bussissa: hiljaa katsomatta muihin? Haiseeko se pikkutirriäinen kummalta vai ahdistaako tuntemattoman (muksun) hymy?

Vaikka en lapsista itse olisi sen kummemmin edes pitänyt, en lähtisi silti levittämään asennettani julkisesti. Miksi pitäisi? Ketä se auttaa? Faktahan on se, että lapset ovat ja tulevat aina olemaan osa yhteiskuntaa. Mutta kun kyllähän mulla saa mielipide olla? Niin saa, mutta eikö tuo ole vähän sama kuin että et pitäisi sinisestä taivaasta? Silti se siellä on ja pysyy, miksi siis ei vaan hyväksyisi sitä? Sen sijaan, että paheksuttaisiin lasten tunnemyrskyjä, voitaisiin vaan hyväksyä he aidosti osaksi dösämatkoja ja ravintolaillallisia. Luonnolliseksi osaksi _meidän kaikkien_ elämää. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, vai miten se meni?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (8)

Susanna Mustajärvi
Liittynyt10.1.2019

Lensimme eilen kotiin kuuden tunnin lennolla, ja positiivisena yllätyksenä huomasin, että lentokoneessa oli tosi paljon lapsia. Melkein joka toisella rivillä oli lapsi. Ja luonnollisesti siis melko paljon menoa ja meininkiä. <3 Aluksi pohdin ja analysoin, miten ihmiset reagoivat lasten itkuihin ja kiukkukohtauksiin. Kuten arvata sattaa, olihan niitä monenlaisia reaktioita! Huomasin myös, että lasten vanhemmat pyytelivät anteeksi lapsistaan tulevaa "melua". Pahoittelu vain jatkui, vaikka hymyilimme heille ja sanoimme useasti, että tämä on vain elämää eikä todellakaan haittaa. :) <3 Mielestäni me aikuiset voisimme hiukan enemmän antaa lasten touhuta heidän luonnollisella tavallaan! Heistä lähtee elämisen ääniä ja se jos mikä on ihanaa!

Mistä tällainen asenne on tullut että niin lapset kuin vanhuksetkin tulisi piilottaa? Lennolla oli myös paljon vanhuksia. Jonot eivät liikkuneet yhtä ripeästi ja sekaannuksia oli paljon. Mutta mitä sitten, tämähän on vain elämää! Jokaisella meistä on oikeus liikkua ja matkustaa, joten on kulkuneuvo lentokone, bussi tai juna, on se meitä kaikkia varten.

Jälleen yks ihan super hyvä teksti Shitty is the new black :) Kiitos!

Susanna Mustajärvi /Meidän Combo

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kiitos Susanna ❤️ mulle tuli instagramiin tosi hyvä kommentti aiheesta, että voisko se johtua siitä kun vuosikymmenet meidät on opetettu käyttäytymään "reippaasti". Pari sukupolvea sitten oli normaalia saada selkäänsä jos ei ollut reipas ja näin ollen kaikki muut tunteet kuin reippaus, on ihan punainen vaate? 🤔

Kissis

Juu, meillä on todella äänekäs 1,3 v tyttö ja kyllä oon bussissa saanut hikoilla että ois hiljaa. Ja tullut niitä ”eiks sillä oo tuttia?!” -kommentteja. Joo, ei oo ikinä kelvannu. Itkua pitää aina jonkun Suomessa kommentoida tai paheksuen katsoa, jos se tulee lapsesta.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Ja etköhän sä olisi iteki tajunnu tutin antaa hiljentääksesi lapsen, jos se hälle kelpaisi.. voi jessus sentään. 

Vierailija

Kiitos! Osui kohdalle juuri tänään. Terveisin, bussissa huutava vauva ja sen äiti

Vierailija

Itse joudun kulkemaan julkisilla aika usein, nykyään hirvittää tosiaan mennä sinne bussiin. Kaikki ne vihaiset mulkoilut,tönimiset ja tiuskiminen jne. Vaikka lapseni ei itkenyt muuta kuin puhui normaalisti. Olen jo 30 vuotias naimisissa oleva ensikerta äiti :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ennen vanhemmuutta pelkäsin äitiyden vievän tai muuttavan minusta tiettyjä piirteitä.

Suurimmat pelkoni äitiydestä olivat, että äitiys vie…

… minut

… aikani

… vapauteni

… kroppani

Kuva: Niki Strbian
Kuva: Niki Strbian

Nyt reilun puolentoistavuoden uran äitinä jälkeen, voisin hieman analysoida näitä lisää:

Minua äitiys ei vienyt, mutta muutti kyllä. Isosti. Jos vertaan aiempaan minään, olen nykyään ymmärtäväisempi, ennakkoluulottomampi, kärsivällisempi, vilpittömämpi ja ajattelevaisempi. Myös taitoni rakastaa on kasvanut. Ei vain lastani kohtaan vaan ylipäätään.

Ajan vanhemmuus kyllä vei, mutta miltä? Netflixiltä? Bilettämiseltä? 24/7 tv-sarjamaratonit on ehkä vaihtuneet Pipsa Possuun, mutta kyllä minä iltaisin ehdin saada sen sopivan annostuksen hömppää. Juhlimaan pääsen arvokkaan tukiverkkomme ansiosta silloin kun haluan, mutta arvatkaa mitä? En edes halua päästä! Viikonlopulta odotan eniten rauhallisia aamuja, yhteisiä ulkoiluja ja leikkejä sekä läheisyyttä.

Vapaus lensi vanhassa muodossaan ikkunasta, mutta tämä taitaa olla aika paljon asenteesta kiinni. Vapaus matkustaa ei katoa minnekään, pitää vain uskaltaa. Tällä hetkellä käyn Jaakobin painia päässäni, uskaltaisimmeko lähteä kahdestaan ulkomaille Kipsun kanssa? Jos, niin kuinka kauas? Kesällä lähdimme pakulla koko porukka reissuun ja Provinssissakin typymme kävi. Ei lapsen osallistamista tilanteisiin tarvitse pelätä. Oikeat vermeet ja asenne, niin vapaus säilyy vaikkakin pienen twistin kera!

Kroppa otti kyllä osumaa, mutta olisi törkeä vale syyttää siitä vain raskautta, synnytystä tai äitiyttä. Kyllä tässä suurin syy on ihan oma laiskuus ja saamattomuus.

Kuva: Niki Strbian
Kuva: Niki Strbian

Mitä minun olisi kannattanut jännittää, on kaikki nämä tunteet, joita äitiys saa aikaan.

Ei minun olisi koskaan pitänyt näitä asioita pelätä. Toki niissä perää on, mutta noiden korvaavat tunteet ovat paljon arvokkaampia. Mitä minun olisi kannattanut jännittää, on kaikki nämä tunteet, joita äitiys saa aikaan. Kuinka uskomattoman paljon voit toista rakastaa? Kuinka paljon kaipaatkaan pienen ihmisen läheisyyttä ja kuinka tärkeäksi voitkaan itsesi tuntea, kun lapsesi kipuaa syliisi?

Se on pelottavaa, kuinka paljon joku rakastaa sinua ja sinä häntä. Ihanan pelottavaa. 😊

PsstJoko seuraat meitä ig:ssä? 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Taas oli täysikuu. Kaikki läheiseni tietävät, että olen niin sanottu kuuhullu. Muistan jo pienenä kertoneeni asiasta sukulaiselleni, joka kertoi hänellä itsellään olevan samaa vikaa. Tuon jälkeen huonosti nukuttujen öiden syyksi olen jälkeenpäin kuukalenterista lukiessa huomannut täysikuun. Niin myös tälläkin kertaa.

Huonoja öitähän nyt voi olla – varsinkin lapsiperheessä – miljoonasta eri syystä, mutta täysikuun takia valvominen on minulla ainakin erilaista. Uni on levotonta koiranunta, mutta silti sen takia valvominen ei (yleensä) väsytä seuraavana päivänä. Pitää varmaan tähän väliin todeta, että kuuhulluudelle ei ole minkäänlaista tieteellistä todistetta, vaikka itselläkin valvomiset osuu täydellisesti tuohon ajankohtaan – olkoot pilviä edessä tai ei.

Voitte arvata, kuinka paljon tämä uskomukseni sai lisäarvoa, kun tyttäreni syntymä yönä oli täysikuu.

Voitte arvata, kuinka paljon tämä uskomukseni sai lisäarvoa, kun tyttäreni syntymäyönä oli täysikuu. Tiedän kuulostavani höperöltä, mutta en mitenkään vain voi sivuuttaa ajatusta yhteydestä täysikuun ja istukan repeämisen kanssa. Varsinkaan kun kätilöni, jota pidän edelleen äärettömän suuressa arvossa – olihan hän yksi, joka pelasti lapseni – kertoi huomanneensa 36 kätilövuotensa aikana yhteyttä täysikuun ja synnytysten kanssa. Meinasi, että tuohon tiettyyn aikaan kuusta tuntuu olevan kaikkia ”hieman erikoisempia synnytyksiä”.

Tämä kaikki on lisännyt uskoani luontoäitiin. Kaikki – raskautuminen, raskaus ja synnytys – tuntuu olevan niin pienestä kiinni ja loppupeleissä niin vähän ihmisen käsissä. Toki voit syödä ja pistää itseesi eri lääkkeitä raskautuaksesi, vältellä tiettyjä ruoka-aineita raskaana ollessasi ja opetella eri kivunlievitystekniikoita synnyttääksesi, mutta loppupeleissä niin moni asia voi mennä pieleen. Muistan aina sairaanhoitajaystäväni sanat: On ihme, että lapsia syntyy niinkin paljon, kun todennäköisyydet siihen eivät ole kovinkaan hyvät. Vaikka kaiken hoitaisi juuri niin kuin pitää, on raskautumisen mahdollisuuskin vain noin 25%/kierto.

Toivon koko sydämestäni, että kukaan raskautumisen, raskauden tai/ja synnytyksen läpikotaisin suunnitteleva nainen, ei joudu kokemaan samoja asioita kuin minä.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Näytän tässä kuvassa ihan siltä ku multa olis muutama tunti aiemmin revennyt istukka. Mutta tää on eka kuva meistä: minusta ja minun niin kauniista keskoslapsestani, jonka päivä tänään on. Hänen ja muiden hänen kaltaistensa 💜 vaikka hänen käsi tässäkin kuvassa on ohut kuin spagetti, älkää antako sen hämätä. Hän on vahva, sinnikäs, päättäväinen ja uskomattoman elämänhalun omaava sankari. Sitä sana #keskonen tarkoittaa. Kiitos kaikki, jotka ootte sanoillanne, eleillänne, teoillanne ja vaan olemassa olollanne auttaneet keskosperheitä. Se on tärkeimpää kuin uskottekaan 💜 Lisää ajatuksia aiheesta blogissa 👉 https://www.vauva.fi/blogit/shitty-new-black/keskoslapsen-aitiys-malliesimerkki-vertaistuen-voimasta #pukeuduviolettiin #jokakymmeneslapsi #shittyisthenewblack #keskoslastenpäivä #hätäsektio

Henkilön Sarianna Salo (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Luin erään tunteita herättävän somepersoonan ig-kommentteja ja hän oli muiden diagnosien lisäksi laittanut istukan ablaation "mahdollisesti alkavan raskausmyrkytyksen/-diabeteksen" piikkiin. Tällä siis pohjana kotisynnytyskeskustelu, jonne toinen istukan repeämisen takia hätäsektioitu oli jättänyt oman kommenttinsa. Tuntui pahalta. Minähän olin vielä samaisena päivänä, kun Kipsu syntyi, lääkärissä, joka tutki minut läpikotaisin löytämättä mitään poikkeavaa. Toivon koko sydämestäni, että kukaan raskautumisen, raskauden tai/ja synnytyksen läpikotaisin suunnitteleva nainen, ei joudu kokemaan samoja asioita kuin minä. En tiedä, miten heidän psyyke kestäisi sen, että kaikki mielikuvat ja suunnitelmat romuttuu tuhannen säpäleiksi, kun tällaisella "ei niin suurta väliä"-tyypilläkin tekee tiukkaa.

Uskoni luontoäitiin on saanut minut – höperöltä kuulostamisen lisäksi – ajattelemaan eri valinnoissani enemmän luontoa. Tällainen ajattelutapahan sopii paremmin kuin hyvin juuri nykyaikaan. Edelleen yksi lihaton päivä viikossa -lupaukseni pitää ja tuon postauksen jälkeen olen myös jättänyt leikkeleet kokonaan pois leipien päältä. Olen kulkenut nyt pyörällä tai kävellen töihin ja miehenikin on alkanut ostaa kasvisvaihtoehtoja esimerkiksi jauhelihan tilalle. Kaikki on tosi pieniä juttuja, mutta ostan näillä kai parempaa omatuntoa itselleni.

Kuva: Anna Huovinen
Kuva: Anna Huovinen

Mutta toisaalta – voit myös olla se kuuhullu, joka täydenkuun aikaan joutuu ennenaikaiseen hätäsektioon istukan irtoamisen takia.

Tällä tekstillä ei ole tarkoitus jeesustella tai pelotella lasta toivovia, yrittäviä, saavia tai saaneita. Kaikki voi mennä täydellisesti tai mutkien kautta täydellisesti. Mutta toisaalta – voit myös olla se kuuhullu, joka täydenkuun aikaan joutuu ennenaikaiseen hätäsektioon istukan irtoamisen takia.

Onko blogia eksynyt lukemaan muita kuuhulluja?

Hulluja juttuja pääset seuraamaan myös instagramin kautta!

Kommentit (2)

Vierailija

Mulla kaksi kiireellistä sektiota: ensimmäinen täydenkuun kanssa samana päivänä, toinen 4pvä ennen täyttäkuuta..

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen viime aikoina ajatellut paljon tahatonta lapsettomuuttamme ja sitä, miltä se tuntui. Kuinka kipeästi se puristi rintaa päivittäin eri tilanteissa ja kuinka toiset kokeva tuota tunnetta edelleen. Ajatus taisi tulla mieleen erään politiikon lanseeraamasta ”synnytystalkoot”-sanasta. Edelleen tuollaisia kuullessani mietin, miltä tuo mahtaa kuulostaa tahattomasti lapsettoman korvissa? Kaikkihan eivät voi ”talkoisiin” ryhtyä, vaikka kuinka haluaisivat. Ei välttämättä ole edes rahaa. Vaikka lapsettomuushoitoihin saakin tukea, jää siitä silti iso siivu omasta kukkarosta maksettavaksi. Puhumattakaan siitä, jos kelan korvaamat kolme hoitoa eivät riitä, ja joudutaan maksaa kaikki omasta pussista. Eihän siihen vain yksinkertaisesti ole kaikilla varaa. Se niistä talkoista? Jenni Haukio otti kantaa myös tähän ja arvostus häntä kohtaan nousi entisestään. Ei ole helppoa puhua näin arasta asiasta julkisesti, koska silloin avaa itsensä jollain tapaa arvostelulle. Hyvä Jenni!

Kuinka kovaa tuo mahtaa kirpaista vuosia lapsettomuushoidoissa käynyttä ja satoja – jos ei tuhansia euroja – hoitoihin käyttänyttä?

Toisen kerran kysyin tuota samaa, kun luin erään suomalaisen julkisuudenhenkilön haastattelua Kaksplussan facebookista:”…Ihmiset, jotka eivät saa lapsia, eivät tule koskaan näkemään itsestään sitä puolta, mitä se voisi olla." Kuinka kovaa tuo mahtaa kirpaista vuosia lapsettomuushoidoissa käynyttä ja satoja – jos ei tuhansia euroja – hoitoihin käyttänyttä? Se oli vielä nostettu jakotekstiksi, joten se osuu kaikkien niidenkin silmien alle, jotka eivät itse juttua lue. Tuli tosi paha mieli lapsettomuudesta kärsivien puolesta...

Kuva: Niki Strbian
Kuva: Niki Strbian

Mitä jos sinua ei olisi?

Odottaisin edelleen ilmoitusta sinusta jokainen vuorokausi, jokainen sekunti.

Rukoilisin vieläkin, että saisin joskus tuntea sinun potkusi mahassani.

Uskottelisin edelleen itselleni ja muille, että ”en koskaan halunnutkaan lapsia”, vaikka totuus olisi ihan muuta.

Toivoisin joka päivä, että saisin sinut ehjänä kohdun tälle puolelle.

En olisi koskaan saanut nähdä sitä uskomatonta voimaa, joka minussa – äitinä – piilee.

En tietäisi, kuinka paljon tahtoa ja sinnikkyyttä voi olla pienessä ihmisessä.

Katselisin kaipaus sydämessäni muiden vaunuja, joissa toisten naisten ja miesten elämänrakkaus tuhisee.

En olisi koskaan saanut painaa sinua rintaani vasten, kun kaipaat lohtua.

En olisi koskaan kuullut iloista jokelteluasi enkä tuntenut sitä suurta läheisyydentarvetta.

Lupaa, että et koskaan ole muuta kuin oma täydellinen itsesi niin minä lupaan, että en koskaan pidä sinua itsestäänselvyytenä.

psst! IG:stä meidät löytää nickillä @shittyisthenewblack

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2018

Instagram