Kirjoitukset avainsanalla keskonen

”Yritän tässä savustaa vauvaa pihalle (kohdusta)”, ”Tulis jo!”, ”En jaksa enää olla raskaana”, ”Teen tässä asiaa x, että saisin synnytyksen käynnistymään”. Siinä muutama lause, joita neuvolatätini ei tule minun suustani kuulemaan. Tai näin menin lupaamaan hänelle jo alkuraskaudesta. Miksi? Koska nuo lauseet sattuvat minua, eli keskosen synnyttänyttä äitiä, sieluun.

Ei kukaan järkevä ihminen halua lastaan syntyvän keskosena, mutta varmasti loppuraskaus alkaa rasittaa sekä fyysisesti että henkisesti.

 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Vikahan ei ole näiden lauseiden sanojissa. Muistan, kun eräskin jatkoi ig-storyssaan yhden tuollaisen lauseen jälkeen, että ”niin siis en toivo lasta syntyväksi ennenaikaisena vaan että loppuraskaus kuluisi nopeampaa”. Ja niinhän varmasti jokainen muukin lauseen tarkoittaa. Ei kukaan järkevä ihminen halua lastaan syntyvän keskosena, mutta varmasti loppuraskaus alkaa rasittaa sekä fyysisesti että henkisesti. Minunkin oloni on varmasti aika tukala tästä muutaman raskausviikon kuluttua.

Jostain syystä mieleni ymmärtää väkisin nuo väärin ja uhriutuu, koska itse jouduin haluamattani synnyttää ennenaikaisesti.

Silti nuo lauseet satuttavat. Jostain syystä mieleni ymmärtää väkisin nuo väärin ja uhriutuu, koska itse jouduin haluamattani synnyttää ennenaikaisesti. Se ei todellakaan ollut toiveeni ja voi jestas, millaista hintaa siitä onkaan henkisesti saanut maksaa. Puhumattakaan, jos kaikki ei olisi mennyt näin hyvin.

rv40
rv40

Välillä tuntuu, että minulla ei ole edes oikeutta valittaa oloistani.

Tällä hetkellä minulla on aikamoisia selkäkipuja, joita olen yrittänyt helpottaa sekä osteopaatin avulla että äitiysfysioterapeutilla. Olen tehnyt ahkerasti eri liikkeitä ja kokeillut varmaan kaikkia tukivöitä, mitä äkkiseltään löytyy. Töissä minulla on noin viisi erilaista tuolia jumppapalloa myöten. Minulla on ollut harjoitussupistuksia jo viikkoja ja nyt aina sellaisen tullessa, oikea jalkani puutuu. Öisin en saa nukutuksi kuin tietyssä asennossa ja sekin vaatii useamman tyynyn ja peiton asennukset ympärilleni. Mutta silti otan nämä oireet useampikertaisena kuin synnytän ennenaikaisesti uudelleen. Välillä tuntuu, että minulla ei ole edes oikeutta valittaa oloistani.

Mitä jos luontoäiti kuulee ja ymmärtää minut yhtä väärin, kuin minä ymmärrän aiemmin mainittujen lauseiden sanojat?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (18)

Satu K.
1/18 | 

Ymmärrän tunteesi, vaikka itse en keskosen äiti olekaan. ❤️
Itsellä ei tullut sellaista fiilistä, että oispa raskaus jo ohi, vaikka viikko yli lasketun ajan mentiinkin. Lähinnä oli semmonen kutkuttava tunne, että ”en malta odottaa tapaavani vauvani”. 😊😅

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Uskon, että tollee 99,9% lauseen tarkoittaakin ❤️ ja just jos on joka paikka kipeänä ja tuntuu, että koko kroppa on jo ihan vieras, niin toivois, että laskettu aika tulis nopeampaa. Mutta keskosta tuskin kukaan huvikseen haluaa 💕

Vierailija
2/18 | 

Minusta tuo on hieno havainto oman mielen toiminnasta ja nimenomaan se, että pohdit sitä tavallaan järkeillenkin. Täytyy kertoa näkökulma omiin kommentteihin, koska olen tuskaillut loppuraskaudesta ja toivonut, että "syntyis jo". Vauva syntyi tasan laskettuna päivänä, joten yliaikaisuudesta ei millään tasolla ollut kyse. Mutta takana siis vuosien lapsettomuus sekä ehkä hiukan pessimistinen luonne, joten koko raskauden pelkäsin, että menetän vauvan. Loppua kohti pelko alkoi käydä jotenkin sietämättömäksi ja halusin vaan jo saada pikkuisen syliini. En uskaltanut edes lueskella vauvan hoidosta (jos en vaikka pääsisikään hoitamaan vauvaa) vaan pelkästään synnytyksestä, koska se oli ainakin varmasti edessä. Tokikaan ulkopuoliset eivät tienneet että kommentit "syntyis jo" johtuivat näistä peloista ja varmaan ihmettelivät miten joku voi olla tuskastunut vaikkei vielä oltu edes yli lasketun ajan. Läheisetkään eivät oikein ymmärtäneet.

Oikein paljon onnea teidän raskaudesta! Rakkauden täyteistä loppuraskautta!

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

olipa hyvä kommentti! tää sai mut miettimään viime raskautta, jonka ajan pelkäsin KOKO AJAN (samasta tahaton lapsettomuus -syystä)... ja jotenkin jos en pelännyt ihan koko aikaa, niin piti pelätä tuplasti enemmän hetken, että ei vaan tapahdu mitään pahaa. en tiedä millaiseksi tuo pelko olisi muuttunut, jos oltaisiin menty yli ton 33+5! Eli osaan kyllä samaistua hyvin sun tunteisiin, vaikka laskettuun aikaan en päässytkään :) Kiitos! <3

Duplo
3/18 | 

Olen pikkukeskosen äiti ja lapseni sai keskosuuden vuoksi sekä aivovaurion, että pahoja suolisto-ongelmia jotka jatkuvat edelleen. Sinällään siis tavoitan todella hyvin sen ajatuksen että ennen laskettua aikaa sanotut "syntyis jo"-lausahdukset tuntuvat ihan päättömiltä. Toisaalta ihan valtavasti odotan sitä että pääsisin itse ajattelemaan niin. Meillä on siis toinen toiveissa kurjasta kokemuksesta huolimatta.

Uskon itse että niin sen kuuluukin mennä että raskauden lopussa lapsen haluaa vain jo ulos. Raskauden kuuluu kestää niin kauan että halu saada lapsi ulos voittaa pelon synnyttää. Pidän ajatuksesta että nainen on niin fiksusti rakennettu, että kun vauva on valmis tulemaan ulos on nainen myös valmis synnyttämään. Siksi minusta on ihan oikeasti jopa ihana kuulla kun 38+ viikoilla raskaana olevat ystävät alkavat hoppuilemaan vauvaa maailmaan. Toivon siis että sinäkin pääset oikeasti toivomaan että syntyis jo. Olisit ansainnut täysiaikaisen raskauden ilman mitään draamaa.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Totta! Oot varmasti oikeassa! En varmaan tuotakaan ymmärrä, koska mun mahani lapsen syntyessä oli kiva pikku pakkaus tuossa etupellossa :D ei siis ollut tukalia oloja tai muutakaan. Kiitos <3 <3 

Rakkaudesta raskauteen
4/18 | 

Mua ei oo loukannu nuo sanat, mutta oon ihmetellyt niitä. Ärsyttänyt myös se ainainen valitus. Aivan kuin raskaus ei saisi tuntua missään eikä kroppa saisi muuttua ym. Itse nautin raskaudesta ja olin todella kiitollinen. Kummastakin. En vierastanut kroppaani, päinvastoin! Tunsin että nyt se tekee sitä mihin se on tarkoitettukin. Se oli ihanaa aikaa..Tulen aina kaipaamaan niitä aikoja. Ekan sain rv 42 ja toisen rv 38 Ymmärrän että sua on loukannut nuo sanat, mutta yritä olla välittämättä ❤

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

"Tunsin, että nyt se tekee sitä mihin se on tarkoitettukin" --> ihanasti sanottu <3 Mutta ehkä just tosta syystä sä tai mä ei ymmärretä noita, kun ei oo ollut sellaista ääretöntä tuskaa ja turvotusta? Kiitos sanoistasi <3

Vierailija
5/18 | 

Jokainenhan kokee näitä asioita omista taustoistaan ja kokemusmaailmastaan käsin. Oman lapsensa keskosuuden kokeminen varmasti tuo kiitollisuuden säväyksen loppuraskauden vaivoihin, mutta toisaalta eikös siitä näkökulmasta voisi ymmärtää myös muiden ehkä vastakkaisia kokemuksia?
Meille on tapahtunut tuo pahin: Esikoinen syntyi kohtuun kuolleena. Uusi raskaus alkoi pian ja usein tuntuikin, että olen ollut raskaana kaksi vuotta putkeen. Kuopuksen loppuraskaus oli pelkojen siivittämänä ja usko tai älä, mutta joskus jopa toivoin, että voi kun esikoiseni olisikin syntynyt keskosena- silloinhan hän olisi saanut edes mahdollisuuden selvitä!
Useimmiten loppuraskauden vaivojen valittelussa taitaa olla kuitenkin jopa positiivinen pohjavire- odotus on loppusuoralla ja olo alkaa olla malttamaton.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Ehdottomasti voin, yritän ja ymmärränkin vastakkaisia kokemuksia. Kuten tässäkin tekstissä sanon, niin tuo on ensireaktioni, että "onpa typerästi sanottu". Mutta kun vähän antaa aikaa ja katsoo peiliin, niin huomaa, että loukkaantumiseni johtuu minusta ja kokemuksistani, ei niinkään sanoista tai sanojasta <3 

Otan niin paljon osaa, ja näen kyllä sunkin kannan <3 Keskosista niin iso osa kuitenkin selviää ongelmitta, vaikka eihän siihen koskaan ole varmuutta. Mutta niinkuin sanoit, niin edes se mahdollisuus <3 

Vierailija
6/18 | 

Sitten on taas tämä oma äärilaita, jolloin istukan tulehtumisen vuoksi koin kohtukuoleman. Sen jälkeisessä raskaudessa todella toivoin että lapsi syntyisi mahdollisimman pian, vaikka sitten keskosena, koska luotto siihen että raskaus sujuu loppuun saakka hyvin oli nolla. Omassa ajatusmallissani keskonen oli huomattavasti parempi vaihtoehto kuin pieni, höyhenen kevyt arkku.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Otan osaa <3 ja todella, en osannut ajatella tältä kantilta ennen kun luin sinun ja aiemman kommentoijan viestit. Todellakin on parempi vaihtoehto ja juurikin tuo, että keskosella on edes se mahdollisuus selvitä - kohtukuolemassa ei :( oon niin pahoillani teidän puolesta <3

Danni
7/18 | 

Ymmärrän tunteesi, mutta on hyvä muistaa että raskaus on kaikille erilainen kokemus.

Tuskin kukaan tahtoo lapsensa syntyvän keskosena, ja mielummin itse kärsii raskausvaivat, kuin vaarantaisi vauvaa.

Silti itselläni on aika erilainen kokemus raskaudesta; odotin vauvaa yksin ja kärsin hypermeesistä. Pahoinvointini kesti 9kk. Siihen päälle viimeisen kolmanneksen supistukset, kohtutulehdus, selkävaivat ja ainanen pahoinvointi ja pyörtyily. Ravaaminen yksin päivystyksessä vauvan sydänkäyrissä, tiputuksessa, fysioterapiassa ja ties missä, loi niin suuren henkisenkin voimattomuuden ja epätoivon, että varmasti valitin ja itkin enemmän kuin muut. Sillä en silti ole tarkoittanut loukata ketään. Kun kukaan ei ole vierelläsi, eikä saa konkreettista apua esim. Kaupassa käymiseen ja kassien kantamiseen, on raskausaika hyvin rankka hypermeesin kanssa. Toivoin todella loppuraskaudesta, että vauva syntyisi jo maailmaan, ja pääsisi turvaan rikkinäisestä kehostani.
Molempien hyvinvoinnin takia. Ja synnytyksenkin komplikaatioista huolimatta, onnekseni sain pääosin terveen, ihanan lapsen, ja nykyään voimme molemmat hyvin.

Monelle meistä se oma tuska on aina se suurin... siksi onkin hyvä muistaa toisten erilaiset lähtökohdat ja ymmärtää muidenkin näkökantoja. olla kiitollinen tilanteestaan ja ymmärtää että aina voisi olla asiat huonomminkin.

Tekstissäsi on hienoa pohdintaa ja ymmärrystä omien tunteiden alkuperästä.
Muistutetaan itseämme siitä, että jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa. <3

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kiitos ❤️ ja se on just näin! Näistä lauseista loukkaantuessani (ensikuulemalta) olikin hyvä katsoa peiliin ja miettiä, miksi nuo sanat tuntuivat ikävältä. Syyhän oli ihan muualla kuin niiden sanojissa enkä tosiaan usko myöskään, että kukaan kirjaimellisesti niitä tarkoittaa (tai ainakaan siten kuten mieleni yritti asiaa ymmärtää). Huhhu, oot kyllä aikamoisesta myllystä selvinnyt! ❤️

Vierailija
8/18 | 

Hyvä kirjoitus! Itselleni avasi paljon sellaista mitä en ole osannut ajatella kun en ole keskosvauvan vanhemmuutta kokenut. Muuta sentään: lapsettomuushoitojen aikana kaikki tuttavien raskauksistaan valittaminen tuntui pahimpina päivinä sietämättömän kipeältä. Vähänpä te tiedätte kun noin pienestä tuskailette.

Ensimmäistä raskautta väritti lapsettomuudesta johtuva pelko, joka sai välillä toivomaan aika aikaisinkin että syntyisi jo niin panikointi (täysin turha, mutta minkäs teet) siitä että vauvalle käy jotain sentään loppuisi.

Toisessa raskaudessa sain niin pahat selkäkivut että kävelin (tai paremminkin raahauduin) loppuraskaudesta pari kuukautta kyynärsauvoilla, kun mikään muu ei auttanut. Silloin päästin suustani kyllä montakin sellaista asiaa joita lapsettomuushoitojen minä olisi todellakin paheksunut. 😊

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kiitos! Tämähän oli kuin minun kirjoittamani selkäkipua myöte! Tai siis ei oo ihan noin paha vielä, mutta tänään illalla oon miettiny, että vielä 10 viikkoa ja mä en oo varma onko mulla tuolla takana selkäranka vai keitetty spagetti. Jännä nähä, mitä iteltä vielä tulee pääsemään suusta 😳

Vierailija
9/18 | 

Pystyn ymmärtämään tuon ajattelutavan, olen itsekin keskonen. Mutta minun vauvani syntyi kuitenkin yliaikaisena ja joutui kriittisessä tilassa teholle, kärsi vaikeasta hapenpuutteesta, on hätäkastettu jne. Yliaikaisessakin raskaudessa on riskejä, esimerkiksi vihreään lapsiveteen. Toisessa raskaudessa sitten todellakin rukoilin synnytyksen alkavan jo viikosta 35 lähtien, ettei vain taas menisi yli! :(

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Ymmärrän ❤️❤️ ja nyt mulle on valjennut just tän tekstin ja sen kommenttien jälkeen, että yliaikaisuudessa todella on myös riskinsä!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minä: Mitenkäs tuota, tuleeko mulle jotain ylimääräisiä ultria tai neuvolakäyntejä edellisen raskauden draaman takia?
Neuvolatäti: Noooo, en mä usko, kun eihän siinä raskaudessa varsinaisesti ollut mitään erikoista.

Lähdin ekalta neuvolakäynniltä aika hämmästyneenä. Eikö istukan irtoaminen, hätäsektio ja/tai ennenaikainen synnytys ole erikoisia? Olen kuullut, että neuvoloissa on herkästi otettu pelkopoli puheeksi, mutta sama ei käynyt kyllä omalla kohdallani. Oikeastaan tuon keskustelun vuoksi, ei uskaltanut itsekään kysyä asiasta. Liiottelenko nyt pelkoani? Nt-ultrassa hoitaja sanoi heti toimenpiteen jälkeen, että käy kysymässä lääkäriltä ekstraultrien perään ja varmisti, että olenko menossa pelkopolille. En kai?

Viikot vaihtui raskausappissa ja mitä lähemmäs liikuttiin 33+5:sta, alkoi ahdistaa. Otin pelkopolin puheeksi seuraavalla kerralla neuvolassa (kun pääsin omalle hoitajalle enkä tuuraajalle) ja hän laittoi lähetteen siltä istumalta. Ehkä tuo aiempi tuuraaja ei ollut lukenut papereitani (tai uskonut lukemaansa :D), koska tällä kertaa hoitaja ymmärsi heti, mitä nätisti vihjailen.

Pelkään sitä, että muistoni aiemmasta synnytyksestäni lamaannuttavat minut.

Mitä sitten pelkään? En pelkää varsinaisesti ennenaikaisuutta. Suomen sairaanhoito on niin tasokasta, että pienestäkin (vauvasta) ponnistetaan isoilla todennäköisyyksillä! En pelkää synnytystä enkä varsinaisesti (hätä)sektiotakaan. Pelkään sitä, että muistoni aiemmasta synnytyksestäni lamaannuttavat minut. Että kesken alatiesynnytyksen - jota toivottavasti saisin tällä kertaa edes yrittää - muistot 2017 vuoden toukokuulta pulppuavat mieleeni ja täyttävät tajuntani. Pelkään, että en saa hallittua mieltäni ja rauhoitettua itseäni vaan jäädyn totaalisesti polvilleni pelon edessä. Tuollaiseen jäätymiseen tuskin on varaa kesken synnytyksen – sittenhän ainakin päädymme hätäsektioon! Pelkään myös sitä, että avaan taas silmät yksin heräämössä enkä oikein tiedä mistään mitään. Pelkään sitä hämmennystä, voimattomuutta ja henkistä tuskaa, jota yhtäkkinen vauvamahan katoaminen aiheutti.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Itse synnytys ei pelota. Luotan 110%:ia alan ammattilaisiin. Heihin, jotka aiemminkin minut ja lapseni pelastivat ja joiden ansiosta tyttäreni voi tälläkin hetkellä hyppiä kuralätäköissä ja nauttia alkavasta keväästä. Koen, että olen huomattavasti parempi hallitsemaan fyysisen kivun tunteen kuin henkisen. Henkisen kivun kanssa minulla on vielä paljonkin tekemistä ennen tulevaa synnytystä – olkoot se sektio- tai alatiesynnytys.

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

On kyllä loistavaa että on mahdollisuus päästä pelkopolille käymään.

Itsellä vähän samat ajatukset tosta että fyysisen kivun pystyy hallitsemaan paremmin kun hallitsee henkisen kivun.

Meillä on takana ”vaan” kiirellinen sektio esikoisesta enkä jännitä itse synnytystä oli se sitten alatie tai sektio vaan just pelottaa se että miten pystyy itse hallitsemaan henkisen puolen eikä lamaannu.

Satu K.
2/4 | 

Ei nyt kyllä liity aiheeseen millään tavalla, mutta mä en kestä miten nättejä te olette mätsäävissä asuissa ja kampauksissanne! 😍
Synnytyspelkoihin ja pelkopoliin liittyen olen itsekin miettinyt, että mitä jos tulisin toisen kerran raskaaksi, niin alkaisiko se synnytys pelottaa. Vaikka eka synnytys oli loppupeleissä positiivinen kokemus, niin oli siinä elementtejä, jotka varmasti mietityttäisi toisella kierroksella. Tosin mulla olisi myös suoraan automaattisesti oikeus suunniteltuun sektioon, vaikkakaan en sektiota ehkä kuitenkaan haluaisi. Huh, onneksi ei tarvi vielä miettiä näitä juttuja, ku nyt jo alkoi hikoiluttaa. 😅

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

awww kiitos! se on ihan siinä rajalla että onko se supersöpöä vai ihan superdorkaa :D siis noi mätsäävät asut! 

Nii on varmasti näennäisesti "helpoissakin synnytyksissä" varmasti eri asioita, jotka jää mietityttää. On se varmasti sellainen tilanne ja tapahtuma, että en ihmettelis! Onneksi on mahdollisuus päästä tollaselle polille, vielä ku siitä olis apuakin <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Instagramin puolella pyydettiin toivepostauksena kokemusta/kokemuksia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Vaikka itsekin olen uinut aika syvissä vesissä lapsemme syntymän jälkeen, aliarvioisin masennuksen voimaa, jos väittäisin itse siitä kärsineeni. Tästä syystä päätin pyytää blogiini jälleen vierailevaa kirjoittajaa. Sellaista kirjoittajaa, joka taisi ensimmäistä kertaa puhua/kirjoittaa aiheesta julkisesti. 

Tyttäreni on minulle sankari, mutta tämä on kirjoitus siitä, kuinka maailmastani katosivat värit.

Tämä ei ole kertomus lapseni syntymästä. Ei siitä pakokauhusta, joka iski kehooni skalpellin viiltäessä vatsani auki tai siitä, kuinka tyttäreni tarttui pelkkiin mahdollisuuksiin välttäen uhat. Tyttäreni on minulle sankari, mutta tämä on kirjoitus siitä, kuinka maailmastani katosivat värit. Kirjoitus siitä, kun onnellisuus ei palautunutkaan, vaikka ”kaikkihan on hyvin”. Kaikki ei ollut hyvin. Tämä on kirjoitus siitä, kuinka useiden kuukausien jälkeen, olen edelleen matkalla. Kirjoitus siitä, kun minä vajosin synkkyyteen. 

Sairaala-aikana sängyllä istuessa ehdin kuitenkin ajatella itseni solmuun useamman kerran, aina vain syvemmälle ojasta allikkoon.

Muiden elämä jatkoi normaalia kulkuaan, minun puoli maailmaani makasi keskolassa suljettujen ovien takana, jossa aika tuntui pysähtyneen. Koska aika ei ovien ulkopuolella pysähdy, oli pidettävä huoli myös kodista, toisesta lapsesta ja siitä, ettei hänen turvallisuutensa horjuisi. Olinhan jo kadonnut kertaalleen yöhön ja palasinkin vasta päivien kuluttua. Itkin ikävääni, itkin huoltani, itkin järkytystäni. Osasin vielä itkeä. Kun vihdoin palasimme kotiin, ei vauvantuoksuinen arki alkanutkaan. Palasimme kotiin ilman vauvaa. Koitin korjata parin viikon katoamistani olemalla maailman paras äiti isommalle. Sairaala-aikana sängyllä istuessa ehdin kuitenkin ajatella itseni solmuun useamman kerran, aina vain syvemmälle ojasta allikkoon. Ajattelin saaneeni sektiossa spinaalin, sillä ansaitsin sen tuskan, jonka ennenaikainen sektio tuottaa. Olihan kehoni melkein tappanut lapseni –miksi ansaitsisin nukkua sen tapahtuman ohi, kun hänet sieltä pelastetaan? Miksi minä ansaitsisin puudutteen, joka vie myös tunnon pois? Minunhan se surkea keho oli.

Ruoskin itseäni ajatuksella, että lapseni keskosuus oli minun vikani. Ja se ajatus vei mukanaan. 

En juuri syönyt, juonut tai pitänyt huolta itsestäni. Nukuin vähän ja huonosti. Sairaalaviikot elin kofeiinilla. Hoitajien kadotessa huoneesta tekohymy kasvoiltani katosi ja jäljelle jäi pakonomainen tarve tuijottaa monitorin näyttämiä numeroita. Googletella. Mitä kaikkea tämä nyt lapselleni aiheutti? Ruoskin itseäni ajatuksella, että lapseni keskosuus oli minun vikani. Ja se ajatus vei mukanaan. 

Ajattelin onneni palaavan, kunhan vain olosuhteet normalisoituisivat. Ajattelin, että kotona palautuisin itsekseni, unohtaisin syyttävät ajatukseni ja löytäisin taas itseni. Turnausväsymyksen tavoin väsähdinkin lopullisesti, kun sairaalan ovet sulkeutuivat ja kannoimme hentoa olentoa autoon. Hän saapui kanssamme kotiin. Kiintymyssuhteen täytyi olla aivan retuperällä: olimmehan viettäneet viikkokausia sairaalassa, jossa hädintuskin uskalsin häneen koskea. En osannut puhua hänelle. En uskaltanut rakastaa. Päässäni syyttävät ajatukset, etten ansaitse tervettä tytärtäni, sillä kehoni on paha. Kohtuni muuntautui turvallisesta lämpöisestä paikasta Vihreäksi Mailiksi, jossa syntymätön lapseni taisteli hengestään. Näin minä asian koin. Muut huokaisivat ”mutta Lapsihan on terve” kun yritin kertoa tunteistani. ”Kaikkihan on hyvin nyt”. Kuullessani lukuisia kertoja siitä, kuinka kaikki on hyvin, päätin vaieta. Padoin pahan olon itseeni, siihen pisteeseen saakka, että se valtasi minut kokonaan. Päivät hoidin lapsiani ja odotin, että mies saapuu töistä. Kun hän saapui, säntäsin pimeään huoneeseen, jossa paha olo täytti minut taas. Koin, ettei minulla ollut oikeutta voida huonosti tapahtumien takia, sillä olihan lapseni terve ja elossa.

Silloin syyttävät ajatukset nousivat taas pintaan; sinullako synnytyksen jälkeinen masennus? Ethän sinä edes synnyttänyt!

Tutustuin somen välityksellä keskosäitiin, jonka kanssa sovimme tapaavamme keskoslastenpäivän kunniaksi. Juttelua aiheesta, joka molempia kiinnosti. Ehkä hän ymmärtäisi mistä puhun toteamatta: ”mutta kaikkihan on hyvin nyt”. Puoli vuotta lapseni syntymän jälkeen ajattelin, että voisikohan mulla olla synnytyksen jälkeinen masennus. Silloin syyttävät ajatukset nousivat taas pintaan; sinullako synnytyksen jälkeinen masennus? Ethän sinä edes synnyttänyt! Mietin usein, pitäisikö hakea ammattiapua. Minulle jopa ehdotettiin sitä. Kieltäydyin. Samalla aloimme puhua aina vain enemmän Naisen kanssa. Koin, etten tarvinnut ammattiapua – olihan minulla vertaistuki. Vertaistuki oli minulle kaikki kaikessa. 

En halunnut puhua aiheesta, sillä usein ihmiset ymmärsivät sen niin, etten olisi kiitollinen lapsestani.

Ahdistus sekä masentuneisuus näkyi minussa myös ulospäin. Minua hävetti, etten tuntenut onnea, etten kulkenut vaaleanpunaisessa pumpulissa. Minua hävetti, että tyttäreni upea elämä ei vienyt pahaa oloani pois. Olin äärimmäisen kiitollinen lapsestani, vaikka epäonnistumisen tunteet painoivat oloani aina vain huonommaksi. Ahdistus ja paha olo olivat kuin meri, jonka pohjaan olin vajonnut. Jalassani roikkui valtava ankkuri pitäen minut pohjassa. En halunnut puhua aiheesta, sillä usein ihmiset ymmärsivät sen niin, etten olisi kiitollinen lapsestani. Että ahdistus sulkisi kiitollisuuden pois, vaikka minun maailmassani ne kulkivat visusti käsikkäin. Minä olin järjettömän kiitollinen lapsestani, hänen elämästään ja terveydestään. Olin vain pettynyt itseeni: en osannut olla raskaana enkä pystynyt pitämään lastani turvassa.

Hän on onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Hän on tässä kanssani, nauraa ja hymyilee. Sanoo ”äiti”, katsoo minua suoraan silmieni kautta sieluuni. Ikäänkuin vakuuttaen minut siitä, ettei Hän kanna kaunaa tai pidä kehoani epäonnistuneena. Ettei hän minua syytä. Hänelle minä riitän.

Lapseni ensimmäisen syntymäpäivän tienoilla huomasin, että ankkurin köysi alkoi pidentyä. Aloin nähdä asioissa jo kauneutta. Kirjoitin tekstin ”Sinä pienen sankarin äiti”, tavallaan itselleni ja tavallaan kaikille heille, joita se myös koskettaa. Nyt 1,5v jälkeen, olen edelleen jossain sielä meressä. Välillä aallonharjalla, välillä aalto pyyhkäisee ylitseni. Nyt minä olen askeleita lähempänä anteeksiantoa itselleni, vaikkakin vasta matkalla. Eräänä talvisena lauantaina, heitin hetkeksi syyllisyyden viitan harteiltani. Nostin syyllisyyden lasit silmiltäni ja katsoin Häntä. Hän on onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Hän on tässä kanssani, nauraa ja hymyilee. Sanoo ”äiti”, katsoo minua suoraan silmieni kautta sieluuni. Ikäänkuin vakuuttaen minut siitä, ettei Hän kanna kaunaa tai pidä kehoani epäonnistuneena. Ettei hän minua syytä. Hänelle minä riitän. Hän on toteuttanut ne kaikki ujot haaveet, jotka muotoituvat minun silittäessäni pientä vatsaani viimeisiä kertoja ennen minäkuvaani muuttavaa sektiota. Siinä hetkessä jokainen osa minua tuntee vain rakkautta ja kiitollisuutta. Kiitos Lapseni, että elit tämän hetken kanssani. Sen hetken, kun vilpitön onnellisuus ja hyvä olo tanssivat kanssamme auringonsäteissä.

Tärkeimpänä asiana pidän sitä, että uskalsin luottaa tähän kahvilan Naiseen ja uskalsin puhua. Uskalsin tavata ventovieraan, vaikkakin niin kovin tutun tuntuisen. Kokemus se kai yhdistää enemmän kuin vuodet. Tiesin, etten ole yksin. Tiesin, että hän ymmärtäisi, eikä koskaan vähättelisi tuntemuksiani. Hän jaksoi aina kuunnella ja puhua. Hän analysoi kanssani, hän ei koskaan sanonut, että kaikkihan on hyvin nyt. Hän on kanssani onnellinen jokaisesta pienestäkin edistysaskeleesta kohti onnellisempaa minää. Hän on seurannut lapseni kasvua ja minun kamppailuani eikä koskaan ole saanut minua tuntemaan oloani epäonnistuneeksi saati yksinäiseksi. Hänen olemassaolonsa ja läsnäolonsa ovat olleet tukipilarini.

Pienin askelin kohti sitä, että voin sanoa kaiken olevan hyvin nyt. En vielä tänään, tuskin lähitulevaisuudessa, mutta jonain päivänä minullakin on kaikki hyvin. Silloin taputan itseäni olalle muiden tavoin; kaikkihan on hyvin nyt. 

Kommentit (4)

RvaJ
1/4 | 

Mulla tuli ihan pala kurkkuun, kun luin tätä. En ole keskosen äiti, mutta olen äiti ja voi miten jotenkin tämä teksti kolahti. Se osui. Upposi. 

Anna anteeksi, että olen kadonnut tähän äitiyden mereen tällä hetkellä. Tuntuu, että menetän taas kaikesta muusta otteen. Mutta täällä olen, aina välillä. 

Ihanaa, että kirjoitat <3 

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Ei hätää, tien että sulla on vähä kädet täynnä ❣️ mutta ehdin kyllä kaipailla sua jo useampaan otteeseen, kuva kuulla että oot (vielä ainaki😂) tolpillas ❤️

RvaJ
2/4 | 

Ja nyt tajusin, että S ei tosiaan ollut edes kirjoittanut tätä. Koska mun aivot on pierua ja luetun ymmärtäminen pissii :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Keskosisien fiilikset ja ajatukset ovat tuntuneet kiinnostavan teitä, joten pistimme Keskosapostolikaverini kanssa isit piinapenkkiin ja heitimme heitä kysymyksillä. Alta löytyy heidän vastaukset kahdeksaan kysymykseemme. 

Kipinä ensimmäistä kertaa kengurussa. Jo samana yönä kuin syntymä.
Kipinä ensimmäistä kertaa kengurussa. Jo samana yönä kuin syntymä.

Mitä tiesit (tai luulit tietäväsi) keskosuudesta ennen omaa keskosta?

T: Keskoset on niitä voipaketin kokoisia ihmisiä, joita pidetään kuvissa kämmenellä. Keskosia hoidetaan pääasiassa keskoskaapissa, joka on sikakallis kapistus ( osoittautui vääräksi tiedoksi lopulta, sillä keskosiahan hoidetaan kengurussa jos se vaan on mahdollista ) AWWW! ihana huomio! <3

V: minulla oli ajatus, että keskoset ovat pieniä lapsia, joilla on paljon sairauksia. Syntymän jälkeen heillä on apunaan yleensä hengitysapu ja keskoskaappi.


Rakastuitko lapseesi heti?

Rakastuin lapseeni viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tarrasi sormeeni leikkaussalissa. Tytön käsi oli suunnilleen kynteni kokoinen.

T: En ihan heti. Siinä oli niin kujalla aluksi, että ihmetteli vaan silmät pyöreenä, että mitä tapahtuu. Ekan yön jälkeen, jonka siis olin kahdestaan sairaalahuoneessa vauvan kanssa, mun peli oli taputeltu ja paluuta ei ollu. Kun koko ajan tutustui ja tutustuu edelleen lapseen paremmin, sitä syvemmälle mennään.

V: Kyllä ainakin omasta mielestäni. Viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tarrasi sormeeni leikkaussalissa. Tytön käsi oli suunnilleen kynteni kokoinen.


Keiju ja sormi
Keiju ja sormi

Mitkä olivat ensihetkien tunnelmat?

T: Avuttomuus ja hämmennys tapahtuneen takia. Kiitollisuus sairaalan väelle.

V: ”Ei tää nyt #¤%@ voi syntyä. Ilman aiemmin virheellisesti todettua ”keskenmenoa” olisi varmaan ollut erilaiset fiilikset, ja verta olisi säikähtänyt enemmän (kun odoteltiin sektiota). Keiju näytti vauvalta, vaikka matkalla leikkaussaliin varoiteltiin, että hän voi näyttää aika karulta.

Miten kuvailisit sairaala-aikoja (tunteet, jaksaminen jne.)

T: Nyt jälkikäteen mietittynä (kun kaikki on hyvin), niin sairaala-aikahan oli aika jees (jos sitä saa myöntää). Vauvalla oli kaikki suht hyvin koko ajan sen tervetuloshown jälkeen. Mä sain lisäaikaa olla perheen kanssa sairaalassa vs. olla töissä. Saatiin myös kattava koulutus lapsenhoitoon sairaalan väeltä. Saatiin olla omassa perhehuoneessa, mikä oli fasiliteeteiltään kuin hotellihuone. Mä sain ja pystyin käydä vapaasti ulkona hoitelemassa asioita. Sairaalan henkilökunta oli ihan mahtavaa. Ensiksi se kolme päivää, mikä vietettiin keskolan sisällä huoneessa, tuntui ikuisuudelta ja kun sieltä päästiin perhehuoneeseen, tuntui se kolme viikkoa ikuisuudelta, ennen kun päästiin kotiin. Nyt aika on kyllä kullannut muistot ja nuo ajat tuntuu tosi lyhyiltä.

V: Olin luottavainen. Väsyin kyllä sairaalan, töiden ja kodin välillä ravaamiseen ja muistan ajatelleeni, että olisipa tää jo pian ohi, perheen pitäisi olla samassa paikassa. Viimeisen maitoapnean tullessa tuli ”henkinen” uupumus”.


Mikä/mitkä olivat ikimuistoisimmat hetket?

T: Alkushow totta kai, mutta sitten ehkä ekat kylvetykset. Ehkä kans ekat vaipanvaihdot, kun sai sitä asfalttia ihmetellä, mitä vauvat paskoo alkuun. Vauvanpihkaksikohan sitä kutsuttiin? Muistan ihmetelleeni ääneen, että eikös vauvat itke ollenkaan, kun meidän keskonen ei itkenyt? No vastaus oli, että vauva on niin pieni, että kaikki energia menee elossa pysymiseen. Itkemiselle ei jää energiaa. Nyt jälkeenpäin voin kyl todeta, että kyllä ne vauvat sitten itkee, kun sen aika on 😂

V: Ensimmäisenä tietenkin lapseni syntymä. Sitten ensimmäinen tuttipullosta juotu maito ja laitteiden väheneminen. Kotiinpääsy ja eka isänpäivä. Eka kenguru ja yhteispäikkärit kotona.

”Se, kun Keiju katsoo mua ja hymyilee.”

Mikä on paras asia keskosvanhemmuudessa?

Parasta (keskos)vanhemmuudessa on kaikki ne uudet tunteet, mitä ei edes tiennyt olevan olemassa.

T: Mun tapauksessa keskosvanhemmuus ei hirveästi eroa muusta vanhemmuudesta eli muotoilisin kysymyksen, että mikä on parasta vanhemmuudessa? Parasta vanhemmuudessa on kaikki ne uudet tunteet, mitä ei edes tiennyt olevan olemassa. Jos lapsi saa vanhemmiltaan paljon, niin kyllä saa vanhemmatkin lapseltaan.

V: En ole ollut missään vaiheessa ”ulkopuolinen”, vaan pystyin olla mukana ihan kaikessa, joka ei välttämättä täysaikaisen lapsen kanssa olisi onnistunut.

Kipinä tyylikkänä
Kipinä tyylikkänä

Mitä sanoisit vasta isäksi tulleelle itsellesi?

T: Älä yritä analysoida liikaa. Ei siinä analyysissa kuitenkaan ole mitään järkeä.

V: Älä pyörry, muista hengittää.

Tekisitkö mitään toisin?

T: En pyytäisi äitiä tekemään mulle voileipiä, kun makasin kengurussa vauvan kanssa. Nyt, kun tiedän ja näin millainen show se imetyksen aloitus keskosen kanssa on, taisi pyyntöni olla hieman ylimääräinen, vaikka äiti jääkaapin edessä juuri silloin seisoikin!

V: Sairaala-ajan työt olisin voinut jättää tekemättä.

Kipinä & Keiju
Kipinä & Keiju

Kiitos ihanat isit vastauksista! Kiinnostiko teitä isäheebojen ajatukset aiheesta?

Lisäkysymyksiä voi esittää vaikka instagramin kautta! 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018