Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Tuli vastaan keskustelu, jossa aiheena olivat julkisissa kulkuvälineissä itkevät tai ylipäätään ääntä pitävät lapset ja se kuinka ärsyttävää se on. Keskusteluun oli tullut parissa minuutissa 400 kommenttia, joista vain muutama oli lapsia "puolustavia". En enää edes ärsyynny näistä keskusteluista, vaan tulen tosi surulliseksi. Miksi ne lapsien äänet ovat niin vastenmielisiä?

... jos siis kukaan olisi edes kehdannut motkottaa noin itsestäänselvästä ja luonnollisesta asiasta, kuin lapsen tunteiden näyttäminen.

Kirjoitin aiheesta jo aiemmin, kun olimme juuri palanneet Englannista. Siellä asenne lapsiin oli täysin päinvastainen kuin minkä yllä mainitusta keskustelusta helposti suomalaisten osalta näki. Varmaan samanlaisessa keskustelussa olisi asetelmat olleet juuri toisinpäin: puolustavia kommentteja olisi ollut se 390 ja negailijoita 10... jos siis kukaan olisi edes kehdannut motkottaa noin itsestäänselvästä ja luonnollisesta asiasta, kuin lapsen tunteiden näyttäminen.

Sain tuohon tekstiini paljon kommentteja siitäkin, kuinka monet vanhemmat olivat kokeneet lastansa huomioitavan oikein kivasti. Minä myös voin allekirjoittaa sen osaksi. Ennen lasta minulle ei puhunut kukaan, mutta lapsen kanssa liikkuessa joku saattaa joskus hymyillä tai jutellakin. Kontrasti Englantiin oli silti valtava enkä sitä olisi tajunnut, jos en siellä olisi sitä kolmea kuukautta pyörinyt.

Tuskin kukaan vanhempi nauttii lapsensa itkusta tai raivokohtauksesta – julkisilla paikoilla tai edes kotona!

Miksi ihmeessä lapset ja heidän äänet ovat niin vastenmielisiä suomalaisten mielestä? Kai ihmiset tajuavat, että ovat itsekin todennäköisesti pienenä saaneet tunteenpurkauksia – hyviä ja huonoja? Se on osa oppimista. Ei äidit (tai isit) voi jäädä kotiin vain sen pelossa, että lapsi alkaa itkemään julkisesti. Tai no, valitettavan iso osa jääkin tai vaihtoehtoisesti pelkää joka sekunti kahvilassa, että jälkeläistä alkaa jokin asia nyppiä ja koko kahvila saa sen kuulla. Olen varma, että ylivoimasesti suurin osa myös vanhemmista haluaa pitää lapsensa tyytyväisenä. Tuskin kukaan vanhempi nauttii lapsensa itkusta tai raivokohtauksesta – julkisilla paikoilla tai edes kotona!

Sen sijaan, että paheksuttaisiin lasten tunnemyrskyjä, voitaisiin vaan hyväksyä he aidosti osaksi dösämatkoja ja ravintolaillallisia.

Kerroin jo edellisessä aihetta käsittelevässä tekstissä, kuinka en itsekään ole ollut aiemmin mikään lapsien suurin fani. Tunne perustui varmasti lähinnä siihen, että en tiennyt noista pikkuihmisistä mitään. Koskaan ei tiennyt millä tuulella tuo vanhempien sydänkäpynen on tai mitä hän oikein suunnittelee (viimeiseen en muuten tiedä vastausta vieläkään!). Voisiko tuo olla syy muillakin? Vai jännittääkö, että lapsi pyyhkii takkiisi nenästä roikkuvan matonsa tai että lapsi ei ole oppinut vielä suomalaisten tyyliä istua bussissa: hiljaa katsomatta muihin? Haiseeko se pikkutirriäinen kummalta vai ahdistaako tuntemattoman (muksun) hymy?

Vaikka en lapsista itse olisi sen kummemmin edes pitänyt, en lähtisi silti levittämään asennettani julkisesti. Miksi pitäisi? Ketä se auttaa? Faktahan on se, että lapset ovat ja tulevat aina olemaan osa yhteiskuntaa. Mutta kun kyllähän mulla saa mielipide olla? Niin saa, mutta eikö tuo ole vähän sama kuin että et pitäisi sinisestä taivaasta? Silti se siellä on ja pysyy, miksi siis ei vaan hyväksyisi sitä? Sen sijaan, että paheksuttaisiin lasten tunnemyrskyjä, voitaisiin vaan hyväksyä he aidosti osaksi dösämatkoja ja ravintolaillallisia. Luonnolliseksi osaksi _meidän kaikkien_ elämää. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, vai miten se meni?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (8)

Susanna Mustajärvi
Liittynyt10.1.2019

Lensimme eilen kotiin kuuden tunnin lennolla, ja positiivisena yllätyksenä huomasin, että lentokoneessa oli tosi paljon lapsia. Melkein joka toisella rivillä oli lapsi. Ja luonnollisesti siis melko paljon menoa ja meininkiä. <3 Aluksi pohdin ja analysoin, miten ihmiset reagoivat lasten itkuihin ja kiukkukohtauksiin. Kuten arvata sattaa, olihan niitä monenlaisia reaktioita! Huomasin myös, että lasten vanhemmat pyytelivät anteeksi lapsistaan tulevaa "melua". Pahoittelu vain jatkui, vaikka hymyilimme heille ja sanoimme useasti, että tämä on vain elämää eikä todellakaan haittaa. :) <3 Mielestäni me aikuiset voisimme hiukan enemmän antaa lasten touhuta heidän luonnollisella tavallaan! Heistä lähtee elämisen ääniä ja se jos mikä on ihanaa!

Mistä tällainen asenne on tullut että niin lapset kuin vanhuksetkin tulisi piilottaa? Lennolla oli myös paljon vanhuksia. Jonot eivät liikkuneet yhtä ripeästi ja sekaannuksia oli paljon. Mutta mitä sitten, tämähän on vain elämää! Jokaisella meistä on oikeus liikkua ja matkustaa, joten on kulkuneuvo lentokone, bussi tai juna, on se meitä kaikkia varten.

Jälleen yks ihan super hyvä teksti Shitty is the new black :) Kiitos!

Susanna Mustajärvi /Meidän Combo

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kiitos Susanna ❤️ mulle tuli instagramiin tosi hyvä kommentti aiheesta, että voisko se johtua siitä kun vuosikymmenet meidät on opetettu käyttäytymään "reippaasti". Pari sukupolvea sitten oli normaalia saada selkäänsä jos ei ollut reipas ja näin ollen kaikki muut tunteet kuin reippaus, on ihan punainen vaate? 🤔

Kissis

Juu, meillä on todella äänekäs 1,3 v tyttö ja kyllä oon bussissa saanut hikoilla että ois hiljaa. Ja tullut niitä ”eiks sillä oo tuttia?!” -kommentteja. Joo, ei oo ikinä kelvannu. Itkua pitää aina jonkun Suomessa kommentoida tai paheksuen katsoa, jos se tulee lapsesta.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Ja etköhän sä olisi iteki tajunnu tutin antaa hiljentääksesi lapsen, jos se hälle kelpaisi.. voi jessus sentään. 

Vierailija

Kiitos! Osui kohdalle juuri tänään. Terveisin, bussissa huutava vauva ja sen äiti

Vierailija

Itse joudun kulkemaan julkisilla aika usein, nykyään hirvittää tosiaan mennä sinne bussiin. Kaikki ne vihaiset mulkoilut,tönimiset ja tiuskiminen jne. Vaikka lapseni ei itkenyt muuta kuin puhui normaalisti. Olen jo 30 vuotias naimisissa oleva ensikerta äiti :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ennen vanhemmuutta pelkäsin äitiyden vievän tai muuttavan minusta tiettyjä piirteitä.

Suurimmat pelkoni äitiydestä olivat, että äitiys vie…

… minut

… aikani

… vapauteni

… kroppani

Kuva: Niki Strbian
Kuva: Niki Strbian

Nyt reilun puolentoistavuoden uran äitinä jälkeen, voisin hieman analysoida näitä lisää:

Minua äitiys ei vienyt, mutta muutti kyllä. Isosti. Jos vertaan aiempaan minään, olen nykyään ymmärtäväisempi, ennakkoluulottomampi, kärsivällisempi, vilpittömämpi ja ajattelevaisempi. Myös taitoni rakastaa on kasvanut. Ei vain lastani kohtaan vaan ylipäätään.

Ajan vanhemmuus kyllä vei, mutta miltä? Netflixiltä? Bilettämiseltä? 24/7 tv-sarjamaratonit on ehkä vaihtuneet Pipsa Possuun, mutta kyllä minä iltaisin ehdin saada sen sopivan annostuksen hömppää. Juhlimaan pääsen arvokkaan tukiverkkomme ansiosta silloin kun haluan, mutta arvatkaa mitä? En edes halua päästä! Viikonlopulta odotan eniten rauhallisia aamuja, yhteisiä ulkoiluja ja leikkejä sekä läheisyyttä.

Vapaus lensi vanhassa muodossaan ikkunasta, mutta tämä taitaa olla aika paljon asenteesta kiinni. Vapaus matkustaa ei katoa minnekään, pitää vain uskaltaa. Tällä hetkellä käyn Jaakobin painia päässäni, uskaltaisimmeko lähteä kahdestaan ulkomaille Kipsun kanssa? Jos, niin kuinka kauas? Kesällä lähdimme pakulla koko porukka reissuun ja Provinssissakin typymme kävi. Ei lapsen osallistamista tilanteisiin tarvitse pelätä. Oikeat vermeet ja asenne, niin vapaus säilyy vaikkakin pienen twistin kera!

Kroppa otti kyllä osumaa, mutta olisi törkeä vale syyttää siitä vain raskautta, synnytystä tai äitiyttä. Kyllä tässä suurin syy on ihan oma laiskuus ja saamattomuus.

Kuva: Niki Strbian
Kuva: Niki Strbian

Mitä minun olisi kannattanut jännittää, on kaikki nämä tunteet, joita äitiys saa aikaan.

Ei minun olisi koskaan pitänyt näitä asioita pelätä. Toki niissä perää on, mutta noiden korvaavat tunteet ovat paljon arvokkaampia. Mitä minun olisi kannattanut jännittää, on kaikki nämä tunteet, joita äitiys saa aikaan. Kuinka uskomattoman paljon voit toista rakastaa? Kuinka paljon kaipaatkaan pienen ihmisen läheisyyttä ja kuinka tärkeäksi voitkaan itsesi tuntea, kun lapsesi kipuaa syliisi?

Se on pelottavaa, kuinka paljon joku rakastaa sinua ja sinä häntä. Ihanan pelottavaa. 😊

PsstJoko seuraat meitä ig:ssä? 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Koen olevani tosi onnekas, kun meidän Kesäkuiset 2017-ryhmä facebookissa on ollut niin toisiaan tsemppaava ja auttavainen. Sinne on aina voinut jakaa huoliaan ja huokaista, kun muut lapseni ikätoverien äidit ovat samassa tilanteessa. Tuntuu, että kaikki elää hieman mukana omassa arjessa, koska lapset ovat samanikäisiä ja keskustelu avointa. Viime huhtikuussa meidän tiiviiseen ryhmään tuli järkyttävä uutinen: Yhdellä äidillä meidän porukasta oli todettu akuutti aggressiivinen leukemia. Tässä tulee Sannin tarina:

”Lääkärit eivät ole huolissaan, miksi itsekään pitäisi olla? Kaikki pienten lasten vanhemmathan ovat väsyneitä ja Voitto teki tuohon aikaan vielä hampaita eli molemmat nukkuivat huonosti.”

Sanni oli 29-vuotias, kun hän vietti viimeistä viikkoa äitiyslomaansa. Hänen poikansa, Voitto, oli tuolloin noin 9 kuukautta. Sannilla oli ollut hyvin epämääräisiä oireita jo aika pitkään ja vaikka niitä tutkittiin paljon ei syytä oireille meinannut löytyä. Hänellä oli jatkuvasti väsynyt olo, pitkittynyttä kuumeilua, yleistä huonovointisuutta, imusolmukkeet olivat turvonneet ja tuntui kuin ”suussa olisi peruna”. Siltä hänen puheensa perheenkin mielestä kuulosti! Koska kitarisat olivat turvonneet, oli vaikea syödä – mikään muu ei lopulta mennyt kurkusta (ainakaan kivuitta) alas paitsi mehujää. Luonnollisesti vain mehujäätä syödessä alkoi laihtuminen. Lääkäri epäili vuorotellen pusutautia ja epämääräistä nielutulehdusta, johon määräsi antibiootteja, jotka eivät kuitenkaan auttaneet. Diagnoosit vaihtuivat ja lopulta todettiin, että Sannilla on virusperäinen infektio, joka paranisi itsestään ajan kanssa. Olo kuitenkin huononi entisestään ja laihtuminen jatkui. Sairaalat tuntuivat vierailta ja pelottavilta, joten kovin herkästi Sanni ei sinne halunnut lähteä: ”Lääkärit eivät ole huolissaan, miksi itsekään pitäisi olla? Kaikki pienten lasten vanhemmathan ovat väsyneitä ja Voitto teki tuohon aikaan vielä hampaita eli molemmat nukkuivat huonosti.” Kaikesta tästä järkeilystä huolimatta Sannin perhe alkoi huolestua ja vaikka labroissa ei vielä tuohon aikaan näkynytkään mitään, oli aika mennä vielä kerran yrittämään saada oikeat lääkkeet terveyskeskuksesta. 

Ensimmäinen kerta kotona diagnoosin saamisen jälkeen
Ensimmäinen kerta kotona diagnoosin saamisen jälkeen


Oli kiirastorstai, kun Sanni marssi terveyskeskukseen: ”Nyt ei ole kaikki hyvin! Tämä ei ole pusutauti eikä nielutulehdus, vaan kyllä nyt on jokin muu vikana!”. Lääkäri tutki jälleen ja laittoi labrakokeisiin – enemmänkin ehkä saadakseen Sannin mieltä rauhoitettua. Tällä kertaa veikattiin influenssaa tai jotain muuta pitkittynyttä tautia, joka kyllä menisi itsellään ohi. Labrakokeet tehtiin hieman ennen klo 16:00, jonka jälkeen Sanni palasi poikansa luokse. Pelkästään lääkärissä ja labrassa käynti oli väsyttänyt niin, että sisko tuli yökylään Voittoa vahtimaan. 

(Lääkärin) Vastauksena tärähti, että tuloksissa on luettavissa vahva verisyöpäepäily ja jo tänä yönä olisi lähdettävä vielä Kuopion yliopistolliseen sairaalaan.

Voiton nukkumaanmenoaikoihin Sannin äiti soitti, että Jyväskylän keskussairaalasta oli päivystävä sisätautien lääkäri yrittänyt tavoitella Sannia. Sanni oli laittamassa Voittoa nukkumaan eli ei itse vastannut puheluun, joten sairaalasta otettiin yhteys Sannin merkitsemään lähiomaiseen. Äiti oli arvatenkin todella huolestunut puhelun jälkeen, koska oli myöhä ja vielä pääsiäisen pyhätkin alkaneet.  Sannin soittaessa takaisin puhelimen toisessa päässä oleva sisätautien lääkäri sanoi, että nyt on lähdettävä heti päivystykseen. ”En mä nyt voi päivystykseen lähteä, kun laitan juuri lastani nukkumaan”, Sanni hangoitteli. Tämä selitys ei kuitenkaan kelvannut lääkärille, vaan hän toisti toiveensa. ”Mitä sieltä tuloksista nyt sitten löytyi”, Sanni kysyi vastahakoisesti. Vastauksena tärähti, että tuloksissa on luettavissa vahva verisyöpäepäily ja jo tänä yönä olisi lähdettävä vielä Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Päivystykseen saavuttuaan Sanni otettiin heti sisälle ja tutkimukset lähtivät vauhdilla käyntiin. Hoitajat sekä lääkärit vaikuttivat olevan hyvin huolestuneita. Tuossa vaiheessa kuume oli noussut jo 39 asteeseen. Kello oli noin 21 ja jo kahden tunnin kuluttua tuosta Sannia vietiin pillit päällä ambulanssilla kohti KYS:iä: ”En ymmärtänyt yhtään, mitä tapahtui. Oli semmoinen suojakupla päällä… toisaalta ehkä ihan hyvä.” 

"Halusin itse leikata hiukseni ennen, kun ne tippuvat. Näin sain muka päättää edes jostain."
"Halusin itse leikata hiukseni ennen, kun ne tippuvat. Näin sain muka päättää edes jostain."

Tutkimuksista selvisi, että koko luuydin oli täynnä blasti- eli syöpäsoluja. Syöpäsolut olivat edenneet myös 91% verenkiertoon ja kaulan imusolmukkeet olivat myös niitä täynnä.

Kuopiossa tutkimusten teko jatkui ja Sanni siirrettiin hematologiselle osastolle. Oli jo pitkän perjantain aamu, joten hoidollisia diagnooseja oli huonosti saatavilla. Kuitenkin eräs ekspertti kutsuttiin töihin, jotta voitaisiin ottaa luuydinnäytteet ja varmistaa epäily diagnoosiksi. Olisi tärkeää, että lääkitys saataisiin heti aloitettua. Diagnoosi vahvistui: akuutti myelooinen leukemia, joka oli vielä todella ärhäkkä. Samana päivänä aloitettiin vahvat sytostaattihoidot. Tutkimuksista selvisi, että koko luuydin oli täynnä blasti- eli syöpäsoluja. Syöpäsolut olivat edenneet myös 91% verenkiertoon ja kaulan imusolmukkeet olivat myös niitä täynnä. Jos puhelimessa hangottelu aiemmin olisi mennyt läpi lääkärille, hän ei todennäköisesti olisi selvinnyt. Syöpä oli edennyt jo niin pitkälle. Ensimmäinen sairaalajakso kesti noin 4,5 viikkoa eristettynä.

Tuosta pääsiäisestä kesään asti Sanni vietti aikaa KYS:ssä ja hoitojen välissä aina hetken kotona. Sytostaattihoidot kestivät aina noin 2-4 viikkoa, jonka jälkeen oli tauko. Kotona olo oli ihanaa ja sivuoireet sytoista ja muista lääkkeistä Sannin keho kesti yllättävän hyvin. Vaikka solumyrkyt saivat olon kurjaksi hoitoaikana, palautui hän silti hyvin ja lääkkeet purivat hienosti. Olo oli energisempi ja iloisempi, vaikka myrkyt polttivat jo ennestään kipeitä limakalvoja: ”Siitäkin kuitenkin selvisi ihan hyvin, kun sai kipulääkkeitä ja kortisonia suonensisäisesti”. Pahinta näissä hoitojaksoissa oli se, että joutui olla erossa Voitosta. Aika tuntui usein tosi pitkältä, olo oli välillä yksinäinen ja oli kova huoli siitä, mitä tulee käymään. Kaikista pahinta kuitenkin sairaalassa-olossa oli tylsyys. 

Kuopiossa!
Kuopiossa!

Jo alkuvaiheessa Sannia alettiin valmistella mahdolliseen kantasolusiirtoon syövän ärhäkkyyden vuoksi, sekä eräistä tuloksista löytyneen harvinaisen kromosomi-poikkeavuuden vuoksi. Sanni halusi alkuun uskoa ja toivoa, että solumyrkyt riittäisivät syövän parantamiseen ja ensi syksynä kaikki olisi jo ok. Siirtoon kun liittyy aina niin isot riskit. Toisen hoitosyklin aikana alettiin testauttaa biologisten sisaruksien kudostyyppiä, jos ne sopisivat Sannille. Ensimmäisenä testataan biologiset sisarukset ja sen jälkeen sitten etsitään valtakunnallisesta kantasolurekisteristä mahdollista luovuttajaa potilaalle. Sannilla kävi mahtava tuuri, koska hänen siskolla, Viivillä, oli sama kudostyyppi ja hän oli valmis luovuttamaan ”uutta elämän eliksiiä” eli omia terveitään kantasolujaan Sannille. Veren kantasolujen siirtoa käytetään hoitona muun muassa leukemiassa ja verisyövässä. Kantasolusiirto on potilaan viimeinen toivo parantua sen jälkeen, kun kaikki muut keinot on käytetty. -Veripalvelu

Jo siirrosta puhuttaessa, Sanni tiesi sen olevan ihan eri tarina: ”Sitten kun sinne menee, niin seuraavan kerran pääsee kopista ulos vasta kotiutuessa.”

Kuopiossa ollessa Sanni sai tavata pientä Voittoaan ja muitakin ihmisiä, jos he olivat ehdottoman terveitä. Elämä ei ollut Kuopion hoitojakson aikaan niin eristettyä, kuin mitä se tulisi olemaan kantasolusiirron hoidon aikana ja siirron jälkeen. Lääkärit eivät tiedä, kuinka kauan eristysjakso tulee kestämään, vaan se on aina yksilöllistä. Jo siirrosta puhuttaessa, Sanni tiesi sen olevan ihan eri tarina: ”Sitten kun sinne menee, niin seuraavan kerran pääsee kopista ulos vasta kotiutuessa.” Tuona aikana osastolla käyminen on ehdottomasti kiellettyä alle 12-vuotiailta. Se teki ajatuksesta vielä kauheampaa, koska tuolloin Sanni ei saisi ottaa lastansa syyliin eikä halata. Hän ei voisi tuudittaa Voittoa uneen eikä edes koskea. Ei saisi olla äiti. 

Meilahdessa Sannille asennettiin uusi cvk kaulalle, josta tiputettiin tällä kertaa myrkyt
Meilahdessa Sannille asennettiin uusi cvk kaulalle, josta tiputettiin tällä kertaa myrkyt

Kantasolusiirto on todella kallis hoito ja siihen liittyy tietyt riskit. Riskejä kuvaa hyvin se, että tämä on ainoa hoito Suomessa, johon tarvitaan potilaan suostumus: ”Suostut hoitoon, joka voi antaa sulle elämän tai viedä sen”.

Sekä Viivi-siskon, että Sannin, kaikki kehon toiminnot tutkittiin ennen kantasolusiirtoa. Ammattilaisten piti olla täysin vakuuttuneita siitä, että siirto voitiin toteuttaa. Molempien piti olla myös täysin sitoutuneita operaatioon. Jos luovuttaja perääntyisi kesken kaiken, kävisi soluja tarvitsevalle todennäköisesti kalpaten: koko keho resetoidaan eli tapetaan sisältä vahvalla esihoidolla eli sytostaateilla. Esihoitoon kuuluu rajut sytostaatit ja kuusi litraa nesteitä päivässä suonen sisäisesti. Viivi allekirjoitti sopimuksen siirrosta ja saman teki Sanni. Tämä on tärkeää myös kantasolurekisterissä: ”Kun hoidot ovat käynnissä, siitä ei voi perääntyä. Olet vastuussa siitä toisesta ihmisestä, jota resetoidaan.” Kantasolusiirto on todella kallis hoito ja siihen liittyy tietyt riskit. Riskejä kuvaa hyvin se, että tämä on ainoa hoito Suomessa, johon tarvitaan potilaan suostumus: ”Suostut hoitoon, joka voi antaa sulle elämän tai viedä sen”. Ennen Meilahden sairaalassa tehtävää allogeenista kantasolusiirtoa Sanni sai olla kotona 2,5vkoa “lomalla”. Kantasolusiirron odottelu ja epätietoisuus hoitojen mahdollisesta kestosta oli raskasta.

Heinäkuun 9. päivä 2018 Meilahden sairaalassa oltiin valmiita kantasolusiirtoon. Ennen siirtoa luovuttajalle annetaan neljänä päivänä kasvutekijäpiikkejä, jotka edistävät kantasolujen nousua verenkiertoon. Sen jälkeen luovuttajan veri kierrätetään koneen läpi, joka kerää veren kantasoluja noin kuuden tunnin ajan. Toisesta kädestä otetaan verta ja toiseen palautetaan sitä. Koko toimenpide oli Sannin mukaan melko helppo ajatellen, kuinka isosta toimenpiteestä oli kyse. Kun luovutetut veret on tarkastettu, ne tiputetaan seuraavana päivänä potilaalle, hoitajan ja lääkärin valvoessa vieressä. Tiputus kesti noin puoli tuntia. 

1. viikon tunnelmia Meilahdesta
1. viikon tunnelmia Meilahdesta

Terkkuja Meilahdesta. Siirto-operaatio on alkanut suunnitellulla tavalla etenemään. Mun kasvutekijä pistokset startattiin sunnuntaina. Tänään ja huomenna vielä vikat piikit ja torstaina siirtoon. Selkä vähän ottanut itteesä näistä piikkilöistä. Muuten olo normi. Sanni on ollut hienosti reipas. Verenpaineet hällä vähän romahdellut, ja jäätävät öllötykset alkanut. Kaiken hulluuden keskellä myö kuitenkin ollaan naurettu ja hassuteltu (like always), soiteltu pilapuheluita sairaalan luurilla, muisteltu hyviä viinihetkiä, kiusoiteltu hoitsuja ja manattu syöpä alimpaan helvettiin meiän ronskilla mustalla huumorilla. On siskot vaan parhaimpia. Onneks mulla on mahdollisuus auttaa Sannia. Sullakin voi olla mahis auttaa jotakuta! Liity kantasolurekisteriin! Ei O iso vaiva. Saat viikon saikkua. Ja viikon majoituksen hotskussa aamupaloineen. Ja super hyvän mielen, koska voit olla jonku supersankari! ♡ ” -Sannin kantasoluluovuttajasisko-Viivi 17.8.2018

Viiden ja puolen viikon eristyksessä vietetyn viikon jälkeen Sanni pääsi kotiin. Taksimatka Helsingistä Jyväskylään tuntui ikuisuudelta, koska pitkästä aikaa hän näkisi Voiton. 

Tällä hetkellä Sanni on kotona lapsensa kanssa. Luuydin ei ole vielä herännyt eikä kukaan tiedä kauanko siihen menee aikaa. Heräämiseen voi mennä 6-12 kuukauttakin. Tällä hetkellä Sanni käy 2-3 viikon välein veritankkauksessa ja lisäveren takia rautakuormitus alkaa olla elimistössä merkittävän suuri. Tämä ei tee hyvää sisäelimille, joten luuytimen käynnistymistä odotetaan malttamattomana. Siirron jälkeen oli viikoittaiset lääkärinkäynnit Meilahdessa, nyt tapaamisia on noin kerran kuukaudessa. Viikottain on labrakokeiden seurantaa ja lääkärin soittoaika. Muutama takapakki on tullut, mutta isoin oli viimeisimmältä Meilahden käynniltä: suussa sekä maksassa on ilmennyt kroonista käänteishyljintää. Suun limakalvot olivat todella rikkoutuneet maksa-arvojen korkeiden lukemien lisäksi, mutta Sannin sanoin: ”Niin kauan kun asiat pystytään hoitaa lääkkeillä ja saan olla kotona – kaikki on hyvin”.

Mitä jos oma lapsi on unohtanut minut?

Voitto oli melko pieni, kun Sanni joutui sairaalaan. Äitinä minua kiinnosti Sannin ajatukset lapsen reagointiin siihen, että äiti on pitkään poissa. ”Kyllähän se jännitti ihan superpaljon, tuleeko Voitto vierastamaan ja asiasta joutui itkeäkin meikussa. Mitä jos oma lapsi on unohtanut minut? Mitä kaikkea pieni ihminen joutuukaan läpikäymään? Mutta onneksi lapset ovat mielettömän sopeutuvaisia! Voitto on reipas ja ulospäinsuuntautunut, iloinen ja eloisa lapsi. Jälleennäkeminen oli mieletön, Voitto räkätti ääneen ja minä itkin, joka nauratti Voittoa vielä enemmän. Melkein joka päivä soitin myös videopuhelun Voitolle meikusta, paitsi niinä päivinä, kun oli tosi loppu.” Sanni motivoi itseään ajatuksella, että joutuu käymään läpi tämän nyt, jotta voi nähdä tulevaisuuden ensihetket. Se oli vaikeaa, kun ensimmäiset sanat ja askeleet tulivat Sannin ollessa eristyksessä.

”…Mutta tää matka on opettanut mulle paljon. Elämästä ja hetkestä nauttimisesta. On ollu myös pakko kohdata kuolema. Se on pelottava, mutta niin sen kuuluu ollakin. Se kuuluu osaksi tätä kaikkea. Kaikki myö ollaan kuolevaisia. Jokaisen aika on määrätty. Niin uskon. Mua ei kuolema pelota, mutta en halua jättää Voittoa ilman äitiä. Haluan nähdä kaikki hänen kasvunsa vaiheet ja olla läsnä.”

Tämä ei johdu mistään tai kestään, mulla vaan kävi tosi paska mäihä.

Entä onko Sanni katkera, kun hänelle on osunut tällainen sairaus?
En oo osannut ajatella yhtään noin. Asiat tapahtuvat just niin kuin niiden on tarkoitus tapahtua. Oon kiitollinen siitä, että tämä ei tapahtunut Voitolle. Tämä ei johdu mistään tai kestään, mulla vaan kävi tosi paska mäihä. Sen kanssa on vaan opittava elämään. Mun tavoite on parantua tästä kokonaan ja jos katkeroituisin, se myrkyttäisi mua koko loppuelämän. Asioihin on vaan suhtauduttava siten, että se on otettava vastaan ja sen kanssa pärjätään. Kaikella on jokin tarkoitus, niin mä haluan uskoa, mutta en kiellä etteikö tämä super epäreilua olisi.

Testaa, voisitko sä olla jonkun Viivi! 

Kantasolurekisteriin voit liittyä osoitteessa www.veripalvelu.fi/kantasolurekisteri

 

Kommentit (4)

Vierailija

Onnea matkaan! Hieno kuvaus, tuttuja tunteita. Itse samassa hoidossa reilut 2 vuotta sitten. Ootte upeita tyyppejä, sisaret ja vauvat mukaan lukien. Toivon kaikkea hyvää ja kaunista!

Vierailija

Ei voi kuin ihailla Sanni sun tsemppiä! Kaikkea parasta sulle jatkoon! :) Tämän jutun luettuani liityin juuri kantasolurekisteriin!

Satu K.

Toivon kaikkea hyvää Sannille ja hänen perheelleen! <3 Liityin samalta istumalta myös heti kantasolurekisteriin. Nämä on niin tärkeitä asioita, joita ei tule ajatelleeksi, ennen kuin joku tuo ne tietoisuuteen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vuosi 2018 alkaa olla tapulteltu ja minuakin kiinnosti, mitkä postaukseni ovat olleet teidän mielestä suosituimpia! Yhteensä sivulatauksia on tänä vuonna ollut melkein 380 000 - huhhuh! Kiitos siitä kaikille, joita mun höpötykset jaksaa kiinnostaa <3 Sitten niiden suosituimpien pariin. Kuvituksena saatte ennen julkaisemattomia kuvia pitkin vuotta :)

Kaksi ihmettelijää Portsmouthissa, jossa saimme asua tammikuusta huhtikuuhun mieheni työkomennuksen ansiosta
Kaksi ihmettelijää Portsmouthissa, jossa saimme asua tammikuusta huhtikuuhun mieheni työkomennuksen ansiosta

Ylivoimaisesti suosituin postaus oli vuonna 2018 tekstini hätäsektioarvestani ja siitä, miltä se näyttää vuosi leikkauksen jälkeen. Joskus postausten kanssa käy niin, että se mikä omasta mielestä on tosi hyvä, ei välttämättä kiinnosta lukijoita. Tämän kanssa tilanne ei ole niin, vaan tämä on mustakin tosi kiva ja saa edelleen tipan linssiin. Postausta on luettu melkein 12 000 kertaa.

Toiseksi suosituin teksti oli synnytyskertomuksemme isin näkökulmasta. Tämä kerää tasaisesti lukijoita edelleen ja oon niin kiitollinen, että mieheni halusi jakaa tarinansa meidän kaikkien kanssa. Tästä oon saanut viestiä myös instagramiin muilta isiltä. Se on ihan parasta, että myös T pystyi antaa vertaistukea muille. Tätä on luettu noin 8300 kertaa.

Sama kotimaanmatkailureissu, kuva Visulahdesta
Sama kotimaanmatkailureissu, kuva Visulahdesta

Pronssimitalin saa postaus 20 ärsyttävästä vaiheesta vauvavuoden aikana 6000 sivulatauksella. Näitä on edelleen hauska lukea ja huomata, että moni näistä VAIHEIKSI valehdelluista tilanteista on vieläkin päällä! Lainaus tekstistä, jonka voin edelleen allekirjoittaa:

"Oon aika varma, että Suomen neuvolajärjestelmän pääjehu on antanut  ohjekirjan, jossa lukee suunnilleen näin:
Tuoreille äideille on hyvä käyttää sanaa vaihe eri tilanteissa sekä kasvu- ja kehitysvaiheissa, jotta syntyvyys ei kyykkää entisestään."

Toukokuussa uikkareissa! Vuonna 2017 toukokuussa tuli vielä räntää, mutta onneksi oltiin suojassa sairaalassa ;)
Toukokuussa uikkareissa! Vuonna 2017 toukokuussa tuli vielä räntää, mutta onneksi oltiin suojassa sairaalassa ;)

Neljänneksi suosituimmaksi postaukseksi kipusi pohdintani siitä, miksi aina sanotaan, että vauvavuosi on rankka kun sen jälkeen vasta paukkuukin. Tätä kyllä mietin edelleen enkä ole saanut vastausta! Tein tästä kyselyn erääseen fb-ryhmään ja sielläkin vauvavuoden jälkeiset kuukaudet koettiin rankempana parisuhteelle. Tämä on kiinnostanut 5300 sivulatauksen verran.

Top5:een ylsi vielä tekstini 20 syystä, joista tiedät olevasi (vauvan) äiti. Nämä kaikki syyt pätee edelleen sillä erotuksella, että syön nykyään töiden ansiosta paremmin. Ah, kiitos lakisääteiset paussit! Tämä kiinnosti lähes 5000 sivulatauksen verran.

Pikkufestaripimu Provinssissa <3
Pikkufestaripimu Provinssissa

Muita paljon luettuja postauksia olivat muun muassa "Miksi Suomessa lapset eivät saa olla lapsia (ainakaan julkisesti)", säästövinkkini hoitovapaalle ja ikivihreät "Ennenaikainen hätäsektiosynnytys" ja "Tahaton lapsettomuus". Ensimmäisenä mainittuun on tulossa vielä jatko-osakin muutaman keskustelun innoittamana.

Romantiikkaa Lontoossa
Romantiikkaa Lontoossa

Vuosi sitten tähän aikaan kirjoitin näin: 

"Vuodella 2018 on aika isot saappaat täytettävänä ja tällä kertaa en toivokaan mitään 'uutta' vaan sitä, että kaikki pysyis just niinku ne on."

Vuosi 2018 oli just täydellinen. Niinkuin vuosi sitten, tälläkin kertaa voin kiittää kaikesta miestäni. Tuota ihanaa, ärsyttävää, hauskaa, rasittavaa kumppaniani, joka on tehnyt kaiken tänä vuonna tapahtuneen mahdolliseksi. Lapsemme 1-vuotissynttärit, mahtavan Englannin reissun, Budapestin lomareissun, yllätysvauvakutsuni, muistoissa ikuisesti säilyvän kesälomareissumme ja tämän kyllästyttävän tavallisen, mutta maailman parhaan arjen. 

Mitä vuosi 2019 mahtaakaan pitää sisällään? En malta odottaa!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2018

Instagram