Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Nyt alkaa olla kuukausi päiväkotitaivalta takana ja pyynnöstänne ajattelin kertoa, miten aloitus sujui. Jos ollaan taas tuttuun tapaan ihan rehellisiä, niin mulla kyllä oli ennakkoluuloja päiväkoteja kohtaan yleisesti. Olen jo pienestä asti nähnyt erittäin läheltä perhepäivähoitajan työtä ja sen perusteella halusin ehdottomasti omankin lapsen perhepäivähoitajalle. Alueellamme ei kuitenkaan ollut paikkoja vapaana, joten päädyimme päiväkotibingoon. Saimme paikan lähellämme sijaitsevasta päikystä ja samantien tiedon saannin jälkeen meille soitettiin, että heiltä tultaisiin kotikäynnille. Ei tarkastamaan miten meillä siivotaan, vaan näyttämään naamaansa jossain lapselle tutussa ympäristössä. Musta tää oli tosi mahtava ele ja sitä paljon instagramin puolella kummasteltiinkin. Itseä ei sinänsä ihmetyttänyt, koska tiedän, että perhepäivähoitajilla tehty jo pitkään näin. Seuraavalla viikolla me kävimme myös päiväkodin pihassa useamman kerran.

Kuvasta puuttuu kauramaito, lääke, lämmin kypäräpipo, kauramaito ja kengät, jotka vaihtuivat reimoista heti ekana päivänä Kuomiin. Vaatteet on myös nimitarroitettu, vaikka sitä ei näykään.
Kuvasta puuttuu kauramaito, lääke, lämmin kypäräpipo, kauramaito ja kengät, jotka vaihtuivat reimoista heti ekana päivänä Kuomiin. Vaatteet on myös nimitarroitettu, vaikka sitä ei näykään.

Ennen aloitusta saimme listan, mitä kaikkea meidän pitäisi viedä Kipinän kaappiin. Listaan kuului varavaatteet, kuravaatteet, kurahanskat, kumisaappaat, teippivaippoja, unilelu, (Tutti), lääkkeet (ja niihin resepti, jonka perusteella haetaan jotain erityislupaa, että hoitajat saavat lääkkeen tarvittaessa antaa?), lämmintä kerrastovaatetta, ulkovaatteet ja sisätossut. Kaikki tietty nimikoituna. Lisäksi me viedään itse kauramaitoa Kipsulle ruokajuomaksi. 

Meillä isi vie tytön klo 10 hoitoon ja minä haen hänet klo 16. Isiä jännitti kovasti eka päivä. Osaksi varmasti siksi, että hän oli se joka Kipsun ”jättäisi” ja osaksi siksi, että oli viettänyt juuri viisi kuukautta tyttäremme kanssa kuin paita ja peppu. Hoitoon jättäminen sujui kuulemma ongelmitta ja vaikka seuraavina päivinä lasta hieman itkettikin, niin pian isi pääsi lähtemään jo iloisten vilkutusten kera. Ekoina päivinä saatiin myös paljon kuvia ja viestejä siitä, miten päivä sujuu ja kysymyksiimmekin saamme päivän aikana vastaukset.

Kerran hoitaja oli juossut vielä isin perään isompien itkujen alettua ja sanonut, että saa jäädä kuuntelemaan, kuinka itku loppuu tosi nopeaan, vaikka aluksi onkin paha mieli.

Kotimatkalla!
Kotimatkalla!

Taaperomme on oppinut jo nyt ihan älyttömästi kaikkea uutta. Jo ekan viikon jälkeen hän alkoi yrittää pukea itseään ja kuivaharjoitteli potalla. Hän on alkanut nyt matkia tavuja kovaa vauhtia ja nukkuu kuin tukki öisin. Ekan viikon aikana he olivat väritelleet, liimailleet, laulaneet, lukeneet ja joka päivä viettävät noin kolme tuntia ulkona hääräämässä. Oon ollut todella tyytyväinen päiväkotiin, sen hoitajiin ja siihen, kuinka hyvin kaikki on sujunut. Hoitajat kertovat rehellisesti päivän tapahtumista ja heillä on näyttänyt aina riittävän syliä Kipinällekin, kun itku on tullut isin lähdettyä. Kerran hoitaja oli juossut vielä isin perään isompien itkujen alettua ja sanonut, että saa jäädä kuuntelemaan, kuinka itku loppuu tosi nopeaan, vaikka aluksi onkin paha mieli. Ja niin se olikin loppunut. 

Nyt tällä viikolla Kipsu on noin 03-04 välillä halunnut meidän väliin nukkumaan ja se hänelle sallitaan <3 Iltaisin on välillä tosi väsynyt (kun päikkärissäkin on jäänyt unet välistä) ja ruuan jälkeen usein vaan ollaankin ihan rauhassa ja sylitellään.

Kokonaisuudessaan tyttömme on viihtynyt hoidossa niin älyttömän hyvin, että seuraava kysymys mielessäni onkin se, että otanko hänet kotiin kanssani kokonaan, kun vauva syntyy. Mitä te olette tehneet?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (10)

8v:n äiti
1/10 | 

Ei ole omakohtaista kokemusta kun meille vain 1 lapsi siunaantunut, mutta luulen että jos tällainen tilanne olisi tullut niin olisin pitänyt lapsen jonkun verran hoidossa. Esim 4h parina kolmena päivänä viikossa. Tai sitten vaihtoehtoisesti joku kerho missä käydä säännöllisesti.
Saisi hetken kahdenkeskistä aikaa uuden vauvan kanssa (tai sitten ihan vaan levätä jos vauva sattuu nukkumaan). Ja lisäksi isompi lapsi saisi jatkaa uusien taitojen opettelua ikäisten (tai vaikka vanhempia matkimalla) kanssa.
En kuitenkaan osaa kuvitella että joka päivä 8-16 pitäisin, ja loma-ajat kotona..
Mutta kannattaa kuunnella omaa sisäistä ääntä, mikä tuntuu teidän perheessä parhaalle. :)

MK88
2/10 | 

Meillä esikoinen ehti olla 6kk hoidossa ennen kakkosen syntymää. Jäädessäni äitiyslomalle, otin esikoisen kotiin (toki myös muutimme paikkakunnalta toiselle, ja päiväkoti olisi vaihtunut). Nyt vuoden alusta esikoinen aloitti uudessa päiväkodissa pari päivää viikossa, ja nuorempi aloittaa muutaman viikon kuluttua samassa päiväkodissa, jolloin molemmat ovat siellä 4pv/vko kun palaan töihin.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kuulostaa hyvältä järjestelyltä! Ja varsinkin jos hoitopaikkakin vaihtuu, niin tuossa tilanteessa en varmaan edes itsekään tätä asiaa miettisi, vaan ottaisin kotiin :)

Annika79
3/10 | 

Meillä käsittääkseni ei ole oikeutta kuin 20 h viikossa, jos toinen vanhemmista on kotona.

Meillä esikoinen oli 2 päivää viikossa koko päivän (8-15) perhepäivähoidossa muutaman kuukauden ajan pikkuveljen syntymän jälkeen. Sen jälkeen hän meni kerhoon 2 päivänä viikossa 4 h.

Spks
4/10 | 

Jos päiväkotiarki on alkanut sujumaan hienosti, jatkaisin päikkyä esikoisen kanssa osapäiväisesti. Saa isompi touhuilla ihan erilaisia juttuja, kuin mitä kotona vauvan kanssa välttämättä saisi.

Itseäni jäi hieman kummastuttamaan tuo, että oma kauramaito täytyy viedä. Täällä pk:sta tulee myös kauramaito, ja on riittänyt, että olen sanonut kuopuksen olevan yliherkkä lehmänmaidolle, hänelle on hankittu oma maito talon puolesta.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Toi on totta, että mitä tekemistä sitä sitten pystyy isommalle tarjoamaan kotona..

Uskon, että täälläkin kauramaidon saisi talon puolesta jos olisi allergiasta kyse. Meillähän ei ole siitä kyse. 😊

Vierailija
5/10 | 

Meillä esikoinen sai pari kuukautta olla kotona tutustumassa vauvaan jonka jälkeen palasi hetkeksi vanhaan päiväkotiin. Pian olikin kesäloma jonka jälkeen vaihtoi uuteen päiväkotiin. Siellä käy 2-3krt viikossa 8-15.
Esikoinen jo 5 vuotta niin mielestäni tärkeää että hänellä on ikäistänsä seuraa ja pian se eskarikin alkaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tämä mieheni koti-isyys on opettanut myös mulle paljon kaikennäköistä. Äidin tapa ei todellakaan ole aina paras. Vaikka tämän olenkin aina tiennyt, niin ihan hyvä saada asiasta muistutusta vielä käytännön esimerkkienkin kera 😉

1. Ruokailun stressaus

Isi ei missään vaiheessa stressaillut meidän lapsen syömisestä. Määrästä eikä tavasta. Jännä juttu, että tyttö syö nyt todella hyvin ja lusikalla tai haarukalla. Kumma.

2. On ok haluta juoda kahvi tai syödä ruoka rauhassa

Ja miettikää – meidän lapsi on oppinut tämän! Meillä isi saa juoda aamukahvin rauhassa lapsen leikkiessä olkkarissa! Ruuan syövät yhdessä, mikä on myös ihailtavaa. Itsehän laitoin vaan Kipinälle ruuan ja ite söin silloin kun ehti. Mä en KOSKAAN saanut syödä yhtään mitään rauhassa, siksi pitikin syödä jotain päikkäriaikana.

3. Kaikkien ähinöiden takia ei tarvitse juosta härits… katsomaan lapsen tilannetta

En tiedä johtuuko tästä, mutta puolentoista vuoden klo 7 herätysten sijaan isi ja lapsi herää joka aamu 8-10 välillä. Ei pöllömpää vai mitä?

4. Isi osaa leikkiä

Mä en osaa. Osaan mä jotenkin, mutta en yhtä hyvin kuin isi. Muistan, kun vuosia sitten mieheni mietti ääneen, mitenköhän tyttöjen kanssa leikitään? Hänellä on vain veljiä, joten oikeasti mietti sitä. Nyt naurattaa, että hän oli se, joka kysyi sitä minulta!

5. Rentous

Tätä piirrettä oon kyllä kehunut aiemminkin, mutta rentous kaiken kanssa on jotain, mistä voisin ottaa mallia. Ehkä rennommalla viballa tyttö olisi nukkunut munkin kanssa pidempään ja syönyt paremmin? Eräässä asiassa en tosin halua ottaa liikaa mallia mieheni rentoudesta. Nimittäin aikatauluissa 😉

Missä sä voisit ottaa mallia puolisoltasi?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Nyt alkaa meidän perheemme kotivanhemmuus tulla päätökseen myös perheen isän osalta. (Vitsi tuli pala kurkkuun, kun kirjoitin ton!) Oon edelleen hyvin kiitollinen, että meillä oli mahdollisuus tähän. Että mieheni työpaikka on koti-isyys-asian kanssa ajan hermolla ja että meidän talous pärjäsi pitkälti vain mun liksalla. Tuntuu oikeesti surulliselta ajatella, kuinka tuo isin ja tyttären tiimi joutuu nyt olla erossa päivisin. On niistä tullut aikamoinen paketti tässä viiden kuukauden aikana!

Kannustaakseni muita perheitä samaan, voisin listata kolme parasta asiaa isin jäämisessä kotiin lapsen kanssa.

1. Isin ja tyttären suhde

Kun olet jollekin ihmiselle niin ratkaisevan tärkeä, että hän ei kerta kaikkiaan pärjää ilman sinua, väkisinhän siinä rakastuu!

Meillä tämä suhde on aina ollut vahva, mutta koti-isyyden myötä siihen on tullut ihan uudenlaista syvyyttä. Uskallan väittää, että jokainen koti-isä ja koti-isän puoliso voi allekirjoittaa tämän huomion omasta perheestään! Kirjoitin aikojen alussa äidinrakkaudestani ja kuinka se ei liekehtinytkään heti kuin olympiasoihtu vaan vaati aikaa. Näin jälkeenpäin tiedän, että rakkaus minun kohdallani syttyi ja voimistui huolenpidon kautta. Kun olet jollekin ihmiselle niin ratkaisevan tärkeä, että hän ei kerta kaikkiaan pärjää ilman sinua, väkisinhän siinä rakastuu! Tämän isi on nyt päässyt kokemaan rutiininomaisestikin minun ollessa töissä ja tuo uskomaton tarpeellisuus varmasti lisää syvyyttä suhteeseen.

2. Äidin vastuun hölläytyminen

Tuo oli naurettavan iso ymmärryksen hetki minulle ja tuntui kuin olisin samalla sekunnilla tyhjännyt turhan painavaa vastuulaukkuani.

Aika monet äidit vähän tahattomasti ajautuvat tilanteeseen, jossa he hoitavat kaikki. He ottavat isomman roolin lapsen kasvatuksessa (toki imetys esimerkiksi sitä vaatiikin, mutta puhun nyt kaikesta muustakin) ja kantavat päävastuuta jokaisesta pienestäkin asiasta, joka liittyy lapseen. Minä en ole poikkeus. Vaikka meidän perheessä isi on aina osannut samat jutut kuin minäkin (okei, paitsi se imetyksen taas :D), mä oon silti kokenut olevani loppuvastuussa. Tämä on nyt muuttunut. Tajusin sen jo useampi kuukausi sitten maailman yksinkertaisimmasta tilanteesta: Olin menossa päiväunille samaan aikaan kuin vauva ja vasta sängyssä muistin, että itkuhälyttimen toinen pää on keskikerroksessa, kun isi on kellarissa eikä ehkä kuule hälytintä. Ajatus kai jäi siihen, koska heräsin noin tunnin kuluttua. Juoksin äkkiä hälyttimen luo vain todetakseni, että isi on jo hakenut sen mukaansa alas. Tuo oli naurettavan iso ymmärryksen hetki minulle ja tuntui kuin olisin samalla sekunnilla tyhjännyt turhan painavaa vastuulaukkuani. Tuon jälkeen olen mielestäni ollut yleisestikin rennompi.

3. Isi kelpaa vähintään yhtä hyvin lohduttajaksi

...tai oikeastaan tällä hetkellä paremmin! Tyttömme tipahti jokin aika sitten tuolilta ja alkoi kova itku. Minä juoksin salamana nappaamaan lapsen syliini lohduttaakseni, mutta hän vain haroi käsillään paikalle juoksutta isäänsä kohti.

Näitä kohtia oli alunperin viisi, mutta jo kolmella tuli näin pitkä tarina, niin loput saatte selvittää itse ;)

Lisää koti-isyysjuttuja voit lukea Tuomaksen Isäkuukaudet -blogista!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tuli vastaan keskustelu, jossa aiheena olivat julkisissa kulkuvälineissä itkevät tai ylipäätään ääntä pitävät lapset ja se kuinka ärsyttävää se on. Keskusteluun oli tullut parissa minuutissa 400 kommenttia, joista vain muutama oli lapsia "puolustavia". En enää edes ärsyynny näistä keskusteluista, vaan tulen tosi surulliseksi. Miksi ne lapsien äänet ovat niin vastenmielisiä?

... jos siis kukaan olisi edes kehdannut motkottaa noin itsestäänselvästä ja luonnollisesta asiasta, kuin lapsen tunteiden näyttäminen.

Kirjoitin aiheesta jo aiemmin, kun olimme juuri palanneet Englannista. Siellä asenne lapsiin oli täysin päinvastainen kuin minkä yllä mainitusta keskustelusta helposti suomalaisten osalta näki. Varmaan samanlaisessa keskustelussa olisi asetelmat olleet juuri toisinpäin: puolustavia kommentteja olisi ollut se 390 ja negailijoita 10... jos siis kukaan olisi edes kehdannut motkottaa noin itsestäänselvästä ja luonnollisesta asiasta, kuin lapsen tunteiden näyttäminen.

Sain tuohon tekstiini paljon kommentteja siitäkin, kuinka monet vanhemmat olivat kokeneet lastansa huomioitavan oikein kivasti. Minä myös voin allekirjoittaa sen osaksi. Ennen lasta minulle ei puhunut kukaan, mutta lapsen kanssa liikkuessa joku saattaa joskus hymyillä tai jutellakin. Kontrasti Englantiin oli silti valtava enkä sitä olisi tajunnut, jos en siellä olisi sitä kolmea kuukautta pyörinyt.

Tuskin kukaan vanhempi nauttii lapsensa itkusta tai raivokohtauksesta – julkisilla paikoilla tai edes kotona!

Miksi ihmeessä lapset ja heidän äänet ovat niin vastenmielisiä suomalaisten mielestä? Kai ihmiset tajuavat, että ovat itsekin todennäköisesti pienenä saaneet tunteenpurkauksia – hyviä ja huonoja? Se on osa oppimista. Ei äidit (tai isit) voi jäädä kotiin vain sen pelossa, että lapsi alkaa itkemään julkisesti. Tai no, valitettavan iso osa jääkin tai vaihtoehtoisesti pelkää joka sekunti kahvilassa, että jälkeläistä alkaa jokin asia nyppiä ja koko kahvila saa sen kuulla. Olen varma, että ylivoimasesti suurin osa myös vanhemmista haluaa pitää lapsensa tyytyväisenä. Tuskin kukaan vanhempi nauttii lapsensa itkusta tai raivokohtauksesta – julkisilla paikoilla tai edes kotona!

Sen sijaan, että paheksuttaisiin lasten tunnemyrskyjä, voitaisiin vaan hyväksyä he aidosti osaksi dösämatkoja ja ravintolaillallisia.

Kerroin jo edellisessä aihetta käsittelevässä tekstissä, kuinka en itsekään ole ollut aiemmin mikään lapsien suurin fani. Tunne perustui varmasti lähinnä siihen, että en tiennyt noista pikkuihmisistä mitään. Koskaan ei tiennyt millä tuulella tuo vanhempien sydänkäpynen on tai mitä hän oikein suunnittelee (viimeiseen en muuten tiedä vastausta vieläkään!). Voisiko tuo olla syy muillakin? Vai jännittääkö, että lapsi pyyhkii takkiisi nenästä roikkuvan matonsa tai että lapsi ei ole oppinut vielä suomalaisten tyyliä istua bussissa: hiljaa katsomatta muihin? Haiseeko se pikkutirriäinen kummalta vai ahdistaako tuntemattoman (muksun) hymy?

Vaikka en lapsista itse olisi sen kummemmin edes pitänyt, en lähtisi silti levittämään asennettani julkisesti. Miksi pitäisi? Ketä se auttaa? Faktahan on se, että lapset ovat ja tulevat aina olemaan osa yhteiskuntaa. Mutta kun kyllähän mulla saa mielipide olla? Niin saa, mutta eikö tuo ole vähän sama kuin että et pitäisi sinisestä taivaasta? Silti se siellä on ja pysyy, miksi siis ei vaan hyväksyisi sitä? Sen sijaan, että paheksuttaisiin lasten tunnemyrskyjä, voitaisiin vaan hyväksyä he aidosti osaksi dösämatkoja ja ravintolaillallisia. Luonnolliseksi osaksi _meidän kaikkien_ elämää. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, vai miten se meni?

Kommentit (8)

Susanna Mustajärvi
Liittynyt10.1.2019
1/8 | 

Lensimme eilen kotiin kuuden tunnin lennolla, ja positiivisena yllätyksenä huomasin, että lentokoneessa oli tosi paljon lapsia. Melkein joka toisella rivillä oli lapsi. Ja luonnollisesti siis melko paljon menoa ja meininkiä. <3 Aluksi pohdin ja analysoin, miten ihmiset reagoivat lasten itkuihin ja kiukkukohtauksiin. Kuten arvata sattaa, olihan niitä monenlaisia reaktioita! Huomasin myös, että lasten vanhemmat pyytelivät anteeksi lapsistaan tulevaa "melua". Pahoittelu vain jatkui, vaikka hymyilimme heille ja sanoimme useasti, että tämä on vain elämää eikä todellakaan haittaa. :) <3 Mielestäni me aikuiset voisimme hiukan enemmän antaa lasten touhuta heidän luonnollisella tavallaan! Heistä lähtee elämisen ääniä ja se jos mikä on ihanaa!

Mistä tällainen asenne on tullut että niin lapset kuin vanhuksetkin tulisi piilottaa? Lennolla oli myös paljon vanhuksia. Jonot eivät liikkuneet yhtä ripeästi ja sekaannuksia oli paljon. Mutta mitä sitten, tämähän on vain elämää! Jokaisella meistä on oikeus liikkua ja matkustaa, joten on kulkuneuvo lentokone, bussi tai juna, on se meitä kaikkia varten.

Jälleen yks ihan super hyvä teksti Shitty is the new black :) Kiitos!

Susanna Mustajärvi /Meidän Combo by Susanna

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kiitos Susanna ❤️ mulle tuli instagramiin tosi hyvä kommentti aiheesta, että voisko se johtua siitä kun vuosikymmenet meidät on opetettu käyttäytymään "reippaasti". Pari sukupolvea sitten oli normaalia saada selkäänsä jos ei ollut reipas ja näin ollen kaikki muut tunteet kuin reippaus, on ihan punainen vaate? 🤔

Kissis
2/8 | 

Juu, meillä on todella äänekäs 1,3 v tyttö ja kyllä oon bussissa saanut hikoilla että ois hiljaa. Ja tullut niitä ”eiks sillä oo tuttia?!” -kommentteja. Joo, ei oo ikinä kelvannu. Itkua pitää aina jonkun Suomessa kommentoida tai paheksuen katsoa, jos se tulee lapsesta.

Vierailija
3/8 | 

Kiitos! Osui kohdalle juuri tänään. Terveisin, bussissa huutava vauva ja sen äiti

Vierailija
4/8 | 

Itse joudun kulkemaan julkisilla aika usein, nykyään hirvittää tosiaan mennä sinne bussiin. Kaikki ne vihaiset mulkoilut,tönimiset ja tiuskiminen jne. Vaikka lapseni ei itkenyt muuta kuin puhui normaalisti. Olen jo 30 vuotias naimisissa oleva ensikerta äiti :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018