Kirjoitukset avainsanalla Synnytys

Luin erästä keskustelua, jossa sektiolla synnyttäneelle äidille oli joku miespuolinen henkilö todennut, että hän pääsi helpolla, kun ei synnyttänyt alateitse. Minulla nousi heti karvat pystyyn ja selkeästi myös monella muulla, koska tämä äiti oli saanut paljon tsemppikommentteja kertomukseensa. Aiheesta. Aloin silti miettiä tuota miehen kommenttia tarkemmin.

Kuuntele alta kuopukseni synnytyskertomus podcastina:

Miksi se olisi huono asia, että "pääsisi helpommalla synnyttäessä sektiolla"?

Miksi synnytyksen - alatie- tai sektio- - pitäisi olla vaikeaa? Miksi se olisi huono asia, että "pääsisi helpommalla"? Syntyykö se lapsi jotenkin vähemmän, jos äiti ei kärsi? Jääkö vauva vajavaiseksi, jos äiti ei huuda kivuista?

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) on

Aivan niinkuin alatiesynnytys, myös sektio voi olla kivulias. Tai varsinkin "jälkipyykki". Itse olen kokenut molemmat (sektion tosin hätänä) eikä kumpikaan kyllä kivuton ollut. Aika on sen verran kullannut ehkä muistoja, että ei kumpikaan myöskään mitenkään äärettömän kivuliastakaan ollut. Sektion jälkipyykki oli muutaman päivän ajan kivulias arpi ja suolet tuntuivat olevan hieman... mitenköhän tämän asettelisi... solmussa! Alatiesynnytyksen jälkeen alakertaa turvotti ja voi vee sitä jälkivuotoa. Se ei kyllä ollut hääppöstä. En tiedä kumman kanssa olisin päässyt helpommalla, mutta toisaalta – ketä h*lvettiä kiinnostaa?

Minun ei tarvi puolustella tai väheksyä kumpaakaan synnytystapaa(ni).

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) on

Luen näitä sektio- ja alatiesynnytyskeskusteluja nykyään tosi eri silmin kuin aikaisemmin. Tosi neutraalisti. Minun ei tarvi puolustella tai väheksyä kumpaakaan. Tiesin sillä punaisella sekunnilla, kun kuopukseni syntyi, että synnytystavat ovat täysin saman arvoisia. Sillä ei ole mitään merkitystä, miten lapsi tähän maailmaan saadaan, kunhan hän on elossa. Harmi vain, että tämän faktan jankkaaminen ei kenenkään fiiliksiä muuta. Se pitää itse ymmärtää. Tämän opin itsekin kantapään kautta.

Kommentit (6)

Vierailija
1/6 | 

Kenelläkään, erityisesti miehillä, ei ole vara arvostella tai arvioida kenenkään synnytyksen "helppoutta" tai kivun määrää, koska kipu on kuitenkin subjektiivinen tuntemus. Mutta kivutonta synnytys ei varmaan ikinä ole, tapahtui se alateitse tai sektiolla. Ja aina kipu ei ole pelkästään fyysistä, vaan se voi olla psyykkistäkin.
Alateitse synnyttäneiden kohdalla voidaan myös arvostella kivunlievitykseen käytettyjä keinoja. Tuntuu, että iman kivunlievitystä synnyttäneitä arvostetaan enemmän kuin esim. epiduraalipuudutuksen saaneita. Lääkkeitä saaneesta saatetaan ajatella, että hän on "heikompi" tai "hän haluaa päästä helpommalla"..
Itse ajattelin jo raskausaikana, että tärkeintä on saada elävä lapsi ja selvitä itse hengissä, millään muulla ei loppujenlopuksi ole merkitystä.

Vierailija
2/6 | 

Tämä mies ei ole tainnut olla yhdessäkään synnytyksessä itse mukana. Minä olen kuullut myös sitä kun itse olen syntynyt keisarinleikkauksella että olisin jotenkin huonompi ja viallinen. Tämäkin miehen suusta.
Minä synnytin lopulta kiireellisellä sektiolla viime kesänä kun käynnistystä oli takana kolme päivää ja vauvan sydänäänet eivät olleet priimaa. Se minkä tuskan jo pelkästään se käynnistäminen aiheutti supistusten kera en voi verrata sitä mihinkään mitä olen aikaisemmin kokenut. Oksensin kivusta ja vannoin itselleni että en enää ikinä synnytä. Kumma kyllä aika kultaa muistot ja olisin koska tahansa kokemaan sen saman lapseni takia.

Vierailija
3/6 | 

Suhtautuminen sektioon jotenkin todella kahtiajakoista. Se on todella epäluonnollinen, hirveän iso, jopa hengenvaarallinen leikkaus, aiheuttaa hirveitä kipuja jälkikäteen ja kuitenkin samalla se on se sitten se helppo tapa. Ei mene jakeluun. Elinikäiseten synnytysvaurioiden kanssa kärvistelevät mammatkin kauhistelee kuinka hirveä on sektio ja on tuomitsemassa, kuinka älytöntä, kuin joku valitsee sen helpomman synnytystavan.
Vaihtaisin itse hyvin menneet synnytykseni koska tahansa semihuonosti menneisiin seuroihin. Harmi vaan että ei voi enää jälkikäteen vaihtaa. Olisi pitänyt itse etukäteen ottaa selvää alatiesynnytysten vaurioista ja niiden yleisyydestä. Silloin nuorena en vaan ymmärtänyt kuinka ideologissävytteistä synnytysten hoito on Suomessa.

Vierailija
4/6 | 

Sektiosta voi myös jäädä pysyviä hermovaurioita,kun toki hermoja joudutaan katkomaan. 3päivää itse kärsin käynnistyskipua kunnes vauvan vointi romahti. Sektio pelasti oman ja lapsen hengen. Pysyvä vaurio tosin jäi eikä lantio hermotu miten pitää. Henkinen- ja fyysinen kipu oli kova. Myös kesken sektion kipu tuli päälle,kun lääkkeet petti..ei se sektio todella ole se autuas tie...hirveää jos siitä aletaan syyllistämään..

B-8
5/6 | 

Molemmat tavat kokeneena sanon myös että yhtä kipeitä kumpikin, yhtä arvokkaita kokemuksia. Älytöntä käydä kenenkään ulkopuolisen arvostelemaan, sektiolla pelastetaan niin monia henkiä ja myöskin synnytyspelkoisten loppuelämiä, huono synnytyskokemuskin voi rikkoa ihmisen pysyvästi. Siinä vaiheessa kun miehet pystyy edes puolet siitä kivusta ottamaan mitä jokainen synnyttävä äiti kokee, vasta sitten heidän mielipiteillä on tässä asiassa painoarvoa. Sori.

Vierailija
6/6 | 

Olen synnyttänyt molemmat sektiolla, ensimmäisen tarjontavirheen takia ja toisen vaadin sektioitavaksi, koska en nähnyt järkeväksi kokea molempia tapoja. Arpi oli jo mahassa ja kohdussa, en lisäksi halunnut vielä arpea alapäähän. Minulle sektio oli helppoja ja täydellisiä synnytyskokemuksia. En todellakaan näe että nykyään pitäisi synnytyksen takia kärsiä kipua koska niin on aina ollut. En koe synnytysten olleen yhtään vähemmän arvokkaita kuin jos olisin puskenut lapset luomuna maailmaan. Minusta on vähän surullista jos ihmisen täytyy arvottaa muita synnytystavam perusteella, ehkä oma elämä on Silloin vähän tyhjää ja tarkoituksetyomsn tuntuista jos vieraan ihmisen synnytsytapa herättää kovin voimakkaita tunteita.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vihdoin isi sai aikaiseksi vastata teidän instagramissa esittämiin kysymyksiin koskien kuopuksemme syntymää! Tai voiko sanoa "vihdoin", kun en oo sen kummemmin hoputtanut? No, kiva kuitenkin, kun saadaan lukea näitä juuri isänpäiväviikolla! <3

Synnytyskertomuksen minun kertomana voit kuunnella alta:

Isin vastauksia koskien synnytystä:

Miten sä olit valmistautunut synnytykseen?

Synnytys tuntui tosi absurdilta ajatukselta vielä silloinkin, kun Sariannan supistukset oli kunnolla alkaneet! Ei siihen oikein osannut valmistautua mitenkään. ”Raskaushan on vasta ihan alussa” vaan pyöri mielessä, kuten se oli pyörinyt koko raskauden ajan. Valmistautumista lopulta oli ehkä se, että järjellä uskottelin itselleni hetken tulleen, vaikka en sitä tunnepuolella tietyllä tavalla ymmärtänytkään. Tuntuihan se jännältä ajatukselta, että pian meillä todella on pieni poikakin.

Se elokuvasynnytysmielikuva, jossa lapsi sukkelasti sujahtaa kätilön syliin äidin vain puhkuessa pari kertaa syvään, ei ihan ollutkaan todenmukainen.

Lopulta synnytys olikin sitten yllättävän nopeasti ohi mun näkökulmasta. Ehkä olin vähän väärässä luulossa siitä, että vain ponnistusvaihe olisi ”synnyttämistä” ja se vaihe kestäisi monta kymmentä tuntia. Totuushan sitten olikin, että siihen puolen tunnin ponnistusvaiheeseen valmistauduttiin monta kymmentä tuntia latenssivaiheessa ja tätä kokonaisuutta kutsutaan synnytykseksi. Se elokuvasynnytysmielikuva, jossa lapsi sukkelasti sujahtaa kätilön syliin äidin vain puhkuessa pari kertaa syvään, ei ihan ollutkaan todenmukainen. En tiedä menikö noi termit oikein mutta sinne päin kuitenkin.

Pelottiko synnytys vauvan tai äidin puolesta? Mikä asia synnytyksessä jännitti/ahdisti eniten?

Tiesin, että Sarianna kyllä hoitaa sen. Luotin Sariannaan paljon enemmän kuin itseeni, eli ei pelottanut äidin tai vauvan puolesta. 

Se, osuuko se oma toiminta oikeaan rytmiin, on sitten korkeampien voimien hallussa ja palaute kyllä kuuluu, jos ei ole hyvä hetki.

Se jännitti, miten isä siinä tilanteessa on ja mitä siinä pystyy tekemään edesauttaakseen tilannetta jotenkin. En tarkoita, etteikö isällä olisi mitään roolia siinä, mutta ei siinä mitenkään aktiivisesti kyllä pysty tilannetta edesauttamaankaan. Voi yrittää vaan vuoroin pysyä poissa tieltä ja vuoroin koittaa olla aktiivinen hieroen tai antaen juotavaa. Se, osuuko se oma toiminta oikeaan rytmiin, on sitten korkeampien voimien hallussa ja palaute kyllä kuuluu, jos ei ole hyvä hetki. Ehkä puolet mun toimista toi positiivisen reaktion ja puolet sitten lauseen ”mee pois”.

Pelkäsitkö sä keskosuutta tai hätäsektiota?

Pyrin olemaan ajattelematta mitään, mikä voisi mennä pieleen ja onnistuinkin siinä. En pelännyt, koska rehellisesti sanottuna suljin silmäni kaikilta mahdollisilta riskeiltä, vaikka ne olikin totta kai olemassa. Jos jotain olisi käynyt, niin niiden kanssa olisi pitänyt elää, kuten eleltiin edellisenkin tapahtuman kanssa. Sairaalan henkilökuntaan kyllä oli täysi luotto koko ajan, he tietää miten toimia jos jokin menee pieleen. 

Miltä naisen kipu näytti miehen silmin? Miltä se homma oikeesti tuntuu/näyttää isin kulmasta? 

Nainen viedään synnytyksessä kyllä ihan äärirajoille ja niiden yli sekä henkisesti että fyysisesti.

Tuntuu avuttomalta. Nainen viedään synnytyksessä kyllä ihan äärirajoille ja niiden yli sekä henkisesti että fyysisesti. Tuttujen facebookissa julkaistuissa synnytyslehdistötiedotteissa aina sanotaan, että ”äiti teki huikean työn”, mutta en ollut ihan sisäistänyt aikaisemmin tuota lausetta. Nyt olen. Äiti kyllä tekee synnytyksessä ihan mielettömän työn.

Siinä tilanteessa (aktiivisen synnytyksen aikana) on ihan kaikki elämän epäolennaiset asiat riisuttu pois ja ollaan ihan luonnon armoilla ja luonnollisessa tilassa.

Mielenkiintoinen yksityiskohta mitä ihailin latenssivaiheen aikana on, että kuinka luonnollisen kaunis se tilanne tietyllä tavalla on ennen ponnistusvaihetta. Nainen on täysin omassa maailmassaan täysin keskittyen vain siihen, että pystyy käsittelemään kivun. Siinä tilanteessa on ihan kaikki elämän epäolennaiset asiat riisuttu pois ja ollaan ihan luonnon armoilla ja luonnollisessa tilassa. Se oli tietyllä tavalla todella kaunista, kun synnyttävä äiti yrittää selvitä kivuista synnytyshyräilyn avulla ja on niin keskittyneessä tilassa - ihan kuin jossain transsissa! Kai sitä tilaa synnytyskuplaksi kutsutaan. Ponnistusvaihetta en sitten kyllä enää kaunis-adjektiivilla kuvailisi, sille sopii paremmin kuvailuksi brutaali. Kerta sen näkemiseen riittää mulle, mutta toki se kuuluu kokonaisuuteen.

Mikä oli kaikista vaikeinta sinulle tukihenkilönä?

Yrittää arpoa, että mitä siinä tilanteessa tekisi vai tekisikö mitään. Onneksi olin saanut Sariannalta ohjeistusta etukäteen ja sen hypnokätilön jutut auttoi myös ymmärtämään, mitä se vauva ja naisen kroppa joutuu tekemään ennen kuin vauva on pihalla.

Mikä oli sun rooli synnytyksessä?

Välillä mun toimet otettiin hyvin vastaan ja välillä käskettiin pois.

Sanoa 7-9 cm aukiolovaiheessa, että nyt taitaa olla ne "epätoivonsentit”.

Lisäksi yrittää jotenkin olla mieliksi hieromalla hartioita, muistuttaa hengittämisestä ja antamalla juomaa, jos tilanne vaikutti siltä. Välillä mun toimet otettiin hyvin vastaan ja välillä käskettiin pois.

Oliko jotain, mitä sä olisit tukihenkilönä kaivannut enemmän kätilöiltä? Saitko sä tarpeeksi ohjausta/tukea kätilöiltä? 

Olin todella tyytyväinen kätilöiden toimintaan ja heidän suhtautumiseen minuun. Perusjuttuihin sain ohjeistuksen ja kyllä minutkin huomioitiin enkä ollut vaan huoneen täytettä. Mitään enempää en odottanutkaan. Todella hienoa työtä kätilöiltä koko synnytyksen ajan!

Oliko synnytyksen aikana hetkiä, kun hätäsektiokokemus tuli negatiivisena mieleen?

Ei ollut.

Jäikö jokin asia painamaan mieltä? 

Ei jäänyt.

Kokeilitko ilokaasua? 

Totta kai! En toki synnytyksen aikana, koska en halunnut olla pölyissä sillä hienolla hetkellä, kun lapsi syntyy. Varsinkaan, jos jokin asia olisikin mennyt huonosti. 

Sitten kun synnytys oli ohi ja tiedettiin, että kaikki on vauvalla ja äidillä hyvin, niin testailin. 30%/70%-seos, mitä Sarianna kerran testasi synnytyksen aikana oli täysin naurettava eikä vaikuttanut yhtään mitenkään, vaikka kuinka sitä hönki. Seuraava olikin sitten napit kaakkoon ja maksimi 70%/30% seos, mikä siitä laitteesta irtosi! Kyllä se tuntemuksia teki, mutta ei se mikään positiinen hiprakka ollut: sekava olo ilman sen kummempia tuntemuksia. En suosittele Ilokaasua humaltumistarkoitukseen.

Miten synnytys kokonaisuudessaan meni mielestäsi?

Erinomaisesti. Välillä toki en tiennyt, miten päin olisi, mutta pääasia, että Sarianna tiesi. Olen onnellinen, että pääsin olemaan mukana myös tämmöisessä synnytyksessä.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) on

Mitä vinkkejä sä antaisit muille puolisoille, miten olla synnytyksessä?

Jos ei mitään erityistoiveita ole, niin ei siinä oikein muuta pysty kuin olla läsnä ja vaikka hieroa sopivilla hetkillä. Kyllä äiti sieltä kuplastaan tuimasti ilmoittaa, jos se ei ole hyvä hetki.

Keskustelkaa etukäteen, että onko äidillä jotain erityistoiveita synnytyksen aikana tai jossain tietyssä vaiheessa synnytystä. Sarianna se oli noista "epätoivonsenteistä" muistuttaminen. Synnytyksen aikana sitten voit koittaa kuulostella näitä toiveita, että missä kohtaa olisi se oikea aika niiden toteutukselle. Ei sitä voi tietää tarkasti, mutta voihan niitä asioita kokeilla montakin kertaa, jos ei heti osu oikeaan. Jos ei mitään erityistoiveita ole, niin ei siinä oikein muuta pysty kuin olla läsnä ja vaikka hieroa sopivilla hetkillä. Kyllä äiti sieltä kuplastaan tuimasti ilmoittaa, jos se ei ole hyvä hetki.

Suosittelen myös tutustumaan, miten se möhkäle sieltä pienestä paikasta mönkii pihalle.

Suosittelen myös tutustumaan, miten se möhkäle sieltä pienestä paikasta mönkii pihalle. Se auttaa vähän hahmottamaan synnytyksen kulkua, että missä vaiheessa mennään. Itse mielummin ainakin olen tietoinen asioista, mutta kaikki on toki erilaisia. En olisi itse noita todennäköisesti tiennyt lainkaan ilman hypnokätilön käyntiä.

Kiitos isi! 

Isin kirjoittaman synnytyskertomusta vastaavan tekstin esikoisemme syntymästä voit lukea alla olevan linkin kautta:
Ennenaikainen hätäsektiosynnytys isän silmin – "Onko meidän tytär nyt sitten keskonen?"

Kommentit (6)

Annika79
2/6 | 

Mulla mies luki kännykästä uutisia ja kertoi niistä mulle. Jossain kohtaa rähähdin että nyt pää kiinni, mua ei kiinnosta. Hän sopersi että "yritin vaan saada sun ajatukset muualle." "No ei onnistu, sä vaan ärsytät mua." :D

Vierailija
3/6 | 

Kirjoitustyylisi sitaatit ovat jotenkin outoja, kun sama asia tulee uudelleen luettua myöhemmin? Mikä niiden tarkoitus on? Pahimmillaan on sama lause kaksi kertaa peräkkäin kuten tässä jutussa, ei tee lukemisesta ainakaan sujuvampaa.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Sitaatteja on ohjeistettu käyttämään juuri siten, mutta en itekään (vieläkään!) tiedä, mitä mieltä niistä olisin! 🙈 Joten ymmärrän pointtisi!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Podcastin synnytyksestäni pääset kuuntelemaan alta:

Miten kehoni - ja varsinkin vatsani - on palautunut synnytyksestä?

Kun esikoiseni oli syntynyt 33+5 viikoilla, mahani palautui jo sairaala-aikana "normaaliksi" hätäsektioarpea lukuunottamatta. Vatsallani ei ollut minkään sortin taikinaläjää eikä sormet painuneet melkein selkärankaan, kun painoin vatsaani. Siksi olinkin aika ihmeissäni, kun synnytyksen jälkeen pötsi oli lähes samankokoinen kuin ennen synnytystä! Eikö se vauva tullutkaan pihalle?

Eikö se vauva tullutkaan pihalle?

Tästä siis lähdettiin:

Raskausviikko 37+5
Raskausviikko 37+5

Yllä oleva kuva otettiin edellisenä päivänä synnytyksestä eli viikoilla 37+5.

3,5h synnytyksen jälkeen
3,5h synnytyksen jälkeen

Painelin tuota pötsiä ja ihmettelin – se oli tismalleen kuin tyhjentymään alkanut ilmapallo! Kun hoitajat kokeilivat kohdun tilannetta tuon pallon päältä, sormet upposivat aivan samoin kuin pullataikinaan.

1vrk synnytyksestä
1vrk synnytyksestä

 Seuraavana päivänä maha oli mielestäni pienentynyt kokonsa puolesta varsinkin alavatsasta. Silti se oli edelleen erittäin taikinamainen ja varoin koskemasta siihen suihkussakin. En tiedä, varoinko sen takia, että se oli ällö vai siksi, että se oli arka?

2vrk synnytyksestä
2vrk synnytyksestä

Kahden vuorokauden jälkeen vatsa oli jo huomattavasti pienempi, mutta ei vielä (tietenkään) täysin palautunut. Tässä vaiheessa olin jo varsin vaikuttunut kehoni palautumisesta. Painoin pari päivää ennen noin 70 kiloa – onkohan painoakin kadonnut tuon mahan katoamisen myötä?

1vko synnytyksestä
1vko synnytyksestä

Viikko synnytyksen jälkeen vatsa on jo huomattavasti pienempi. Itseasiassa en menisi vannomaan, oliko se edes tuosta pienempi ennen raskautta? Suurin ero on silti siinä, että sormet painuvat edelleen piiiiitkälle mahaan, kun painan. Edelleen siis vatsalihakset ovat kaukana toisistaan ja keskivartalo tuntuu muutenkin aika spagetille.

Vauva masussa ja vauva sylissä :)
Vauva masussa ja vauva sylissä :)

Hämmentävää, mihin se naisen keho pystyy! Oon edelleen hyvin vaikuttunut sekä raskauden, synnytyksen että palautumisen osalta! Ja palautuminenhan ei ole vielä lähelläkään loppua! Nyt on jo kova hinku päästä treenaamaan, mutta en aio hätiköidä vaan antaa kehon ottaa oma aikansa. 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) on

Miten teidän kehot palautuivat synnytyksestä?

Kommentit (2)

Annika79
1/2 | 

Esikoisesta mun paino ja vatsa oli täysin raskautta edeltävällä tasolla seuraavana aamuna synnytyksen jälkeen. Vatsalla oli sellainen pienen pieni makkara. Jälkitarkastuksessa lääkäri sanoi että ihan kuin en olisi koskaan ollut raskaana, eikä ymmärrä miten voi noin niin nopeasti palautua. Olin ennen esikoista tosi hyvässä kunnossa. (Ei ikinä uskoisi tänä päivänä!) Kävin jumpassa/salilla/juoksemassa 5-6 krt viikossa raskaudenkin aikana melkein loppuun asti.

Sen sijaan toista odottaessa mulla oli migreeniä alusta loppuun asti vähintään pari kertaa viikossa ja välillä useita päiviä putkeen. Viimeiset kolme kuukautta sairastin flunssia putkeen yksi toisensa jälkeen. Aina kun edellinen parani, niin seuraava alkoi. En käynyt kuin yhdellä kävelylenkillä viimeisen kahden kuukauden aikana. Voin sanoa että kunto oli nollassa raskauden jälkeen. Ja vatsa ei ole sen koommin poistunut. :(

Nyt neljännen raskauden jälkeen toivon muistuttavani edes ihmistä. :D Nyt on kyllä tarkoitus aloittaa spinning/jumpat kohtalaisen nopeasti jos vaan vauva kelpuuttaa pumpatun maidon. Muuten menee aikataulujen suhteen liian hankalaksi. Kolmas ei huolinut pulloa ja kaikki menemiset pyöri vauvan nälän ympärillä.

Vierailija
2/2 | 

Maha palautui kooltaan tosi nopeasti, mutta keho ei kyllä tuntunut yhtään normaalilta pitkään aikaan. Vasta noin vuoden päästä synnytyksestä tuntui, että keskivartalon tuki, syvät vatsalihakset ja lantionpohja toimivat taas melko normaalisti, vaikka kävin synnytyksestä palautumiseen tarkoitetussa pilateksessa ja treenasin lantionpohjaa muutenkin ahkerasti. Ja silti pilatesohjaaja tuntee edelleen syvissä vatsalihaksissa, miten päin vauva oli masussa! Tosin niin hän kuulemma tuntee itselläänkin, vaikka nuorin lapsista on jo 7. Kyllä se raskaus ja synnytys vain jättävät jälkensä kehoon.

Minua usein hirvittää, miten palautumisessa keskitytään usein vain mahan kokoon ja raskauskiloihin, vaikka erkauman palautuminen, syvien vatsalihasten aktivointi ja lantionpohjalihakset ovat paljon tärkeämpiä ihan jo arjen toiminnallisuuden kannalta. Liian kovalla treenillä liian aikaisin voi saada paljon vahinkoa aikaiseksi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Shitty is the new black -podcast: Kuuntele, millainen on ensimmäinen viikko kahden lapsen äitinä 

Kuinka erilaiset lastemme elämän alut voivatkaan olla?

Pikkuveljen paino on lähtenyt hienoon nousuun, ja senkin osalta kuopuksen vauva-arki ja elämän ensihetket ovat olleet kuin hattaraa – varsinkin verrattuna esikoiseen. Esikoisen odotusta jouduimme odottaa vuosia, raskaus loppui ennenaikaisesti ja synnytys hoidettiin hätäsektiolla minun nukkuessa. Typerä istukkakin repesi!

Jäätävä stressi vauvan painosta väritti esikoisen elämän alkua ja olin jännittynyt vielä pitkän aikaa.

Keskosuus ja jäätävä stressi painosta väritti koko vauva-arkea ja ehkä koko dramaattinen alku sai minut olemaan hieman jännittynyt pitkän aikaa. Ensimmäiset viikot koostuivat sairaalan hajuista, tissien pumppaamisesta, epävarmuudesta oman äitiyden kanssa, verikokeista, nenämahaletkuista ja punnituksista. En ehkä sanoisi olleeni ylisuojeleva, mutta pääni sisällä painin päivittäin hysteerisyyden kanssa:"Noniin, ei taivas nyt putoa vaikka lapsi löysikin karkkikätkösi ja nuolaisi yhtä. Ei lapsen pää halkea, vaikka se kolahtikin lattiaan." jne.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) on

Kuopuksesta raskauduin erittäin helposti, raskaus kesti täysiaikaisuuteen ja synnytin lääkkeettä. Äitiyslomaviikot synnytystä odottaen olivat elämäni onnellisinta aikaa ja vauvan paino oli jo viikon jälkeen reippaasti yli syntymäpainon. Imetys lähti käyntiin 11 minuuttia synnytyksen jälkeen ja isoin ongelma sairaalassa oli se, kun annoin tutin. Olo on paaaaljon rennompi ja itsevarmempi ja uskon, että se vaikuttaa myös lapseen – tai molempiin lapsiin – positiivisesti.

Oma oloni on paaaaljon rennompi ja itsevarmempi ja uskon, että se vaikuttaa myös lapseen.

Kuinka erilaiset alut voikaan kahdella samoista geeneistä sikisseillä lapsilla olla? Kuinka epäreilu asetelma ja erilaiset lähtökohdat? Miten ne tulevat vaikuttamaan tulevaisuudessa vai vaikuttavatko mitenkään? Tuntuu jopa syylliseltä esikoisen puolesta, vaikka eihän hänen syntymätapansa ollut minun päätettävissä. Ja vaikka näenkin kuopuksen myötä tuonkin syntymän varsin upeana.

Toisaalta olen jo oppinut sen, että jos en potisi syyllisyyttä tästä, etsisin aiheen jostain muualta. Olenhan äiti.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) on

 

Kommentit (5)

veljesten 5 viikkoa ja 2 vuott...
1/5 | 

Samaa pohdin itsekin. Huomaan jatkuvasti vertailevani sitä, kuinka ihanasti ja rennosti tämän toisen kanssa vauva-arki menee verrattuna esikoiseen. Ensimmäinen nuha oli nyt neljän viikon ikäisenä, enkä ollut välittömästi kiikuttamassa lasta keskellä yötä ensiapuun, kuten esikoisen kohdalla olisin halunnut tehdä (jos mies ei olisi estänyt). Vauva on paljon isoveljeään rauhallisempi, eikä juuri itke. Tämän tietysti tulkitsen niin, että vahingoitin esikoista hätäsektiosta ja hankalasta  alusta johtuneella stressilläni ja vauvakin oli stressaantunut. Huomaan myös miettiväni, kuinka epäreilua esikoiselleni on ollut, että äiti ei ole stressiltään kyennyt nauttimaan vauva-ajasta. Kyllä sitä kaikesta osaa näköjään itselleen syyllisyydentunnon kehittää :)

Vierailija
2/5 | 

Älä pode syyllisyyttä vaan nauti siitä että olet saanut kokea myös normaalin pikkuvauva-ajan! ❤️ Nämä ovat asioita joihin ei vaan voi vaikuttaa, niin epäreilulta kuin se tuntuisikin. Meillä esikoinen lennätettiin syntymän jälkeen ambulanssilennolla Helsinkiin, vakava synnynnäinen sydänvika. Siellä oli vastassa sellainen vauva-arki, että päivät menivät pumppaillessa, itkiessä ja pelätessä sitä, että viedäänkö vauva kotiin arkussa. Ekat kuukaudet olivat sairaalassa hyppäämistä ja ekat vuodet pelkoa tulevasta. Syytin itseäni sydänviasta ja analysoin kaikkea mitä olin raskauden aikana tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaikka yritin olla äärimmäisen tarkka kaiken suhteen. Kaiken sen kamalan keskellä hölmösti harmitti myös se, että normaali, se kaikkien hehkuttama vauvakupla jäi kokematta. Tokan kanssa asiat olivat syntymän jälkeen toisin, enkä suostunut siitä syyllisyyttä kokemaan vaan nautin huolettomuudesta parhaani mukaan (no ihan huoletonta ei ollut toki silloinkaan johtuen raskausajan sairasteluista ja suuren kriisin aiheuttamasta stressistä joiden pelkäsin vaikuttaneen vauvaan, mutta henki ei ollut kuitenkaan vaarassa)🙂 Vaikka alku olisi normaali ja huomattavasti helpompi kuin sairaala-arjen sävyttämä alku, on silti ok tuntea väsymystä ja turhautuneisuutta. Toisaalta pieniä vastoinkäymisiä on helpompi ehkä kestää, kun on se toinen totuus mihin verrata. Lapsiin erilaiset lähtökohdat eivät tähän mennessä ole vaikuttaneet millään lailla. Kuopuksen normaali vauva-aika oli itselle eheyttävä kokemus, ja sitä samaa toivon sinulle ❤️ Äidit ovat taitavia syyllistämään itseään milloin mistäkin, mutta life happens ja niillä korteilla mennään mitkä on saatu.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi miten ihana kommentti ja niin totta 😭😭❤️ raskauden ajan mä nimenomaan päätin että en saamari ala pilaa tätä stressaamalla enkä stressannut vaan nautin! Mihin unohdin ton saman ohjeen tän vauva-arjen kanssa? Kiitos kun muistutit! ❤️

Seea
3/5 | 

Meillä samanlainen kokemus, tosin tytöt nyt jo 6v ja 4v. En voi olla miettimättä, mikä on alun eroavaisuuden vaikutus siihen, että esikoinen on varautunut, vetäytyvä, arka, epävarma, mutta ihmisiä poikkeuksellisen taitavasti ja empaattisesti lukeva pohdiskelija ja kuopus on suoraviivainen, menevä, vauhdikas, onnellinen ja itsevarma jyrä, joka ei edes huomaa muita painaessaan eteenpäin. Ehkä temperamenttiero olisi ollut joka tapauksessa, mutta se on myös ihan synkassa ensimmäisten viikkojen ja vauvavuoden kokemukseen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon ja vauvan äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. 

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018