Kirjoitukset avainsanalla taapero

Mitä enemmän meidän taapero on oppinut liikkumaan, sitä vaarallisemmaksi touhu menee. Joudun päivittäin miettiä, että annanko hänen nyt kiivetä itse paikkaan x vai autanko? Annanko hänen tasapainotella hiekkalaatikon reunalla tai pienissä portaissa vai otanko kädestä kiinni? Jos häneltä itseltään kysyy, on vastaus tuttu EI. 

Kidutan tahtomatta itseäni mielikuvilla, joissa hän kompastuu kiveen, kaatuu rähmälleen ja lyö hampaansa toiseen kiveen.

Juuri nyt katson, kun hän kävelee pihamme alueella, jossa on isompia kiviä ja nurmikkoa. Epätasainen alusta siis, missä voi käydä vaikka mitä. Kidutan tahtomatta itseäni mielikuvilla, joissa hän kompastuu kiveen, kaatuu rähmälleen ja lyö hampaansa toiseen kiveen. Sama juttu portaissa: vaikka olisin valmiina asemissa ottamassa koppia, näen mielessäni, kuinka hän pyörii jokaisen rappusen naamallaan alas ja sen jälkeen makaa verilammikossa. Voi miksi nää mielikuvat on aina niin karuja? Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin... älkääkä edes kysykö mitä kauhukuvia piirrän päähäni, kun luen juttuja esimerkiksi lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Pelkkä ajatuskin saa sydämentykytystä. 

Mitä voi antaa oppia itse mokien ja sattumusten kautta?

Missä se ylihuolehtivaisuuden ja järkevän varovaisuuden raja sitten menee? Meillä asuu talossa kova kiipeilijä ja ajattelinkin aluksi, että jos hän pääsee itse kiipeämään paikkaan x, hän saa sinne mennä. No nyt hän osaa kiivetä vaikka ja minne, eikä tuo periaate vaan ole enää turvallinen. Mutta mitä voi antaa oppia itse mokien ja sattumusten kautta? Se, että sohvan päällä pomppiessa voi tulla virhearviointeja voi jossain määrin olla ihan hyvä läksy? 

Kyllähän mä tiedän, että en voi loputtomasti lastani kaikilta kolhuilta suojata eikä tarvikaan. Alkaa aivan ahdistaa, kun mietin uhkarohkeita temppuja, joita itse olen lapsena tehnyt. Ajoimme muun muassa jyrkkää mäkeä pyörillä alas ja se luonnollisesti oli voittaja, joka oli ensimmäisenä polkenut (lue: selvinnyt hengissä) maaliin. Vauhti oli aivan jäätävä ja pyörä heittelehti koko matkan ihan miten sattui! Toinen muisto, joka saa kädet tärisemään ajatellessani oman lapseni tekemään samaa, on se, kun kiipesin lähimetsämme koivun latvaan. Se oli aivan mahdottoman korkea ja latvassa oksat katkesivat altani kuin raa'at spagetit. Ja silti sinne piti päästä. Oi hyvää päivää, tämä huolen määrä tuskin on tästä ainakaan vähenemässä!

Ei mulla taaskaan mitään vastauksia ole. Pelkkiä kysymyksiä, niinkuin aina 😂 Oonko ainut, joka piirtelee kauhukuvia mieleensä tahattomasti?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Laura A.
1/4 | 

Meillä on juuri liikkumista opetteleva 10,5kk, ja lapsen isä on aivan hysteerinen! Aluksi se oli ihan söpöä, mutta pikkuhiljaa alkaa iteltäkin mennä hermo kun KOKO ajan saan syytöksiä että vaarannan lapsemme; älä roikota, älä taivuta, SEN KÄDET KATKEAA, varo päätä, ÄLÄ NYT PÄÄSTÄ IRTI!

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Mulla on yksi kaveri, mies siis, joka on ihan samanlainen lapsensa kaa :D se varmaan kauhulla aina kattoo mun miehen hömpötystä tyttömme kaa, ku siinä on kyllä menoa ja meininkiä :D

En turhan suojeleva
2/4 | 

Meillä on lapsi mallia vauhtia ja kolhuja. Olemme antaneet hänen itse harjoitella ja oppia mahdollisimman pitkälle itse. Toki rajaten minne sai kiivetä. Vain tekemällä lapsi kehittyy ja oppii varmaksi liikkeissään. Kädestä pidin siellä missä hän ei saanut rynniä minne sattuu esim liikenteessä yms vaarapaikoissa. Motorinen kehitys ja hahmotus vaatii haasteita ja oppimista omista rajoista.

HannaIrmeli
3/4 | 

Täällä myös päivittäin ajatukset karkaa ihan järkyttäviin mielikuviin, pelkään, ja tiedostan sen myös, ihan liikaa lapsien menettämistä. Mitä jos se tippuu rappusista pää edeltä? Entä jos tukehtuu mummilassa keksiin? Päiväkodissa tippuu keinusta ja kuolee?

Kolmevee keksii kyllä päivittäin paikkoja joihin kiipeillä, viimeisimpä kirpputorilla tyhjän pöydän ylähyllylle, siis reilusti yli metrin korkeuteen. Niin kun sanoit, ei voi aina olla suojaamassa niiltä kolhuilta. Pitää vaan antaa lasten alamäkipyöräillä ja toivoa parasta 😁

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En tiedä onko kellään voinut mennä ohi, että meillä on aika rankka jonkin sortin "kaksivuotiaan unitaantuma" menossa! Meidän aina ennen niin loistava nukkuja on unohtanut taitonsa ja noin kuukauden ajan sekä päikkäreille että yöunille nukahtaminen on yhtä säätämistä. Alan todella ymmärtää niitä vanhempia, jotka pyrkivät ehdottomaan hiljaisuuteen unien ajan. 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Tässä esimerkkejä niistä äänistä, jotka ovat nyt osoittautuneet kohtalokkaiksi nukuttaessa:

Lattia, joka narisee

Näin joskus videon, jossa vanhemmat olivat raksittaneet karttaan ne lattialankut, jotka lapsen huoneessa natisevat. Silloin nauratti, enää ei.

(raskaana olevan raskas) hengitys

Hengitys itsessäänkin on jo liian äänekästä tällä hetkellä, mutta mites raskaana olevan hengitys joka kuulostaa portaiden nousun jälkeen siltä kuin olisin juossut sadan metrin aidat. Lapsi manducassa. 

Mies ja sen kolinat

Tästähän oon tehnyt aikoinaan ihan oman postauksenkin ja surukseni voin todeta, että elefantti on edelleen posliinikaupassa. 

Aivastus

Miksi?! Miksi alkaa aina kutittaa nenää, kun lapsi on viittä vaille nukahtamassa?! Oli mahtavaa, kun siitepölykausi ja tämä nukkumisshow osui samaan aikaan. Voitte kuvitella sen noidankehän? 

Ne v*tun soivat lelut

Näette varmaan sielunne silmin kuinka huokaisen helpotuksesta päästessäni makkarista pihalle lapsen heräämättä ja sitten astun jonkun perhanan musisoivan kirjan päälle. Ja se musiikkihan ei lopu seuraaviin 16 minuuttiin. Parhaassa tapauksessa painat toisenkin biisin tulille yrittäessäsi hiljentää sitä paskaa tyynyllä. 

Paljas, nihkeä jalka lattiaa vasten

Jestas, enpä ollu aiemmin tajunnut, kuinka äänekäs voikaan vähänkään nihkeä jalka olla! 

Räkä

Parasta, kun roikut pinniksen reunalla kuin apina, koska yrität silitellä lapsen selkää ja siten nukuttaa taaperon. Juuri kriittisillä hetkillä huomaat nokkasi vuotavan ja tajuat kaksi surkeaa vaihtoehtoasi: vaihtoehto 1) annat rään tipahtaa lapsesi niskaan ja ällöyden lisäksi se saattaa muuttaa nukahtamisen dynamiikkaa negatiiviseen suuntaan tai vaihtoehto 2) niiskutat rään takaisin rööriisi ja herätät muksun. 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) on

Onneks on kahvia.
 

Onko muilla saman ikäisillä huomattavissa haasteita nukkumaanmenon kanssa?

 

Kommentit (2)

Satu K.
1/2 | 

Ai jessus, samaistun melkein kaikkiin! 😂 Meillä on laminaattilattia, joka narisee täysin ennalta arvaamattomista paikoista ja varsinkin silloin, kun yrität ninjailla. 😬 Mä nukuin vielä vähän aikaa sitten sukat jalassa, kun poitsu heräili pitkin yötä ja sieltä huoneesta piti todellakin päästä aaveen lailla pois. 😂
Toi räkä on kans tuttu mulle, ku nenä vuotaa vähän väliä ja paras oli tossa talvella, ku mulla oli kolmen(!) kuukauden ajan pitkittynyt yskä ja vedet silmissä yritin pojan sängyn vieressä pidätellä sitä hiipivää yskän puuskaa. Yleensä se päättyi siihen, että luovutin, yskin keuhkoni pihalle ja painelin miehen viereen ilmoittamaan, että ”sun vuoro”. 😂

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Mä kiroon joka kerta, ku irrotan jalkojani sitä lattiaan liimautuneesta paikasta, että miksi en vaan pidä sukkia ympärivuoden! mieluiten villasukkia :D mulla on kans toi räkä enemmän ja vähemmän koko ajan läsnä ja se on kaunis näky, kun 45 min nukutuksen jälkeen katon peiliin ja nenän alla kuivunu räkänoro :D:D:D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tuntuu jossain määrin jopa nololta tunnustaa tämä. Tai ainakin lievästi ahdistaa, koska taas asetan itseni muiden tuomittavaksi. Oon aiemminkin kirjoittanut, kuinka äidinrakkauden syttyminen vei minulta aikaa, mutta silloin näin syyn erittäin vahvasti ennenaikaisessa hätäsektiossa. Se varmasti pitääkin paikkaansa, mutta nyt tämän uuden raskauden myötä huomaan tahattomalla lapsettomuudella olleenkin huomattavasti isompi rooli rakkauden syttymisessä.

En pystynyt ymmärtää, kuinka sisälläni todellakin kasvoi ihka oma lapsi.

Esikoisen raskaudessa en tuntenut oikeastaan minkäänlaista kiintymystä vauvaan, joka asui mahassani. Tiesin kyllä, että siellä joku kasvaa ja näinhän minä tuon ihmisen alun useamman kerran ultrassakin. Mutta silti en uskaltanut kunnolla luottaa siihen, että todellakin olin vihdoin raskaana. Tottakai olin onnesta soikeana aina, kun tunsin vauvan potkivan, mutta en pystynyt ymmärtää, kuinka sisälläni todellakin kasvoi ihka oma lapsi.

Tässä raskaudessa olen juuri se äiti, joka vähän väliä paijailee mahaa. Se äiti, jonka sydämessä kuplii rakkautta, kun mietin, mikä tuolla pötsin syövereissä elelee.

En osannut samaistua siihen jatkuvasti kuplivaan ja kaikkivoipaiseen tunteeseen rakkaudesta, joka äiteihin pulppusi katsoessaan lastaan.

Muistan, kun vielä pitkään Kipsun syntymän jälkeenkin ihmettelin äitien päivityksiä siitä, kuinka he lastaan rakastavat. Tottakai minäkin lastani rakastin, mutta en jotenkin osannut samaistua siihen jatkuvasti kuplivaan ja kaikkivoipaiseen tunteeseen rakkaudesta, joka äiteihin pulppusi katsoessaan lastaan. Nyt osaan. Kurkkasin tänään olohuoneeseen ja näin lapseni tanssivan itsekseen isiltä pöllitty ruisleipä kädessä ja sisuskalut tuntuivat muljahtavan rakkaudesta. Kun tekisi mieli halata, pussata ja pitää sylissä tuota pientä ihmistä joka sekunti, mutta pettyä, kun eihän hän nyt jaksa sylissä istua! Kun haluat suojella tuota pientä elämää kaikelta maailman pahuudelta, mutta samassa ymmärrät avuttomuutesi, kun tajuat ettet voi häntä kaikelta suojata.

Olisihan se kiva nukkuakin, mutta en osannut olla pahoillani unettomasta tunnistamme.

Kipinällä on ollut hieman levottomampia öitä viime aikoina ja olenkin hakenut hänet useamman kerran viereeni nukkumaan. Halailemme, pusuttelemme ja vain olemme vierekkäin. Viime yönä hän laittoi käteni siten, että pystyi kaivautumaan kainalooni ja toisessa hetkessä hän kiipesi päälleni, jotta pystyi levyttää koko pituudeltaan minussa kiinni. Olisihan se kiva nukkuakin, mutta en osannut olla pahoillani unettomasta tunnistamme. Kumpikaanhan meistä ei nuku kuin omassa rauhassaan, mutta läheisyystankkauksen jälkeen vein Kipsun huoneeseensa ja sinne hän jäi mukisematta. Läheisyyttä oli tankattu tarpeeksi ja äidin sydän oli muljahtanut jälleen vain syvemmälle rakkauden mereen.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Nyt tiedän, mitä sillä todellisella äidinrakkaudella tarkoitetaan. Sitä, kun tunnet olosi kokonaiseksi vain lapsesi lähellä. Ilman häntä läsnä, jokin tuntuu puuttuvan.

Kommentit (12)

Vierailija
3/12 | 

Ensimmäinen tuli ennenaikaisena hätäsektiolla ilman että synnytys oli edes käynnissä. Silloin ei tunnettu vielä ihokontakti juttuja eikä muuta vastaavaa, kun aamulla pääsin 7h sektion jälkeen ekan kerran ikinä näkemään lapseni oli ihan hirveää kun ketä tahansa niistä keskolan vauvoista olis voinut olla mun. 10 päivää vietettiin erillään kunnes sain vauvan kotiin. Eriosastoilla, vauvaa sai mennä tiettyinä aikoina x määrän ajaksi hoitamaan ja katsomaan. Aivot ja tunteet laahas perässä. Se kiintymys ja rakkaus kasvoi päivä päivältä. Sitä huono äiti oloa mikä tuli ja niitä ajatuksia et mussa on jotain vikaa... Seuraava oli onnistunut alatiesynnytys ja se rakkauden tunne iski heti ( siitä tietenkin tunnollisena äitinä kunnon morkkis ja taas maailman huonoin äiti olo,koska ekan kohdalla se tunne ei tullut heti). Kolmannen kohdalla synnytys oli pitkä,kesti monta päivää. moni asia meni pieleen ja loppu tunteina ajatukset pyöri jo siinä että koko vauva ei synny elävänä ja aloin tietoisesti hokemaan että en halua rakastaa tätä koska pelko menetyksestä oli niin suuri. Kun kuulin ensi parkaisun niin sieltä se rakkaus taas leimahti täysin voimin. Eli kolme lasta,kolme "eri tarinaa" ja nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen rakkaus on suurta ja isoa ja kaikkia kohtaan yhtä syvää ❤️

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi kauhee tuo ekan lapsen kanssa, kun oli tietyt ajat kun pääsi näkemään :( Ihan hirveetä! Onneksi on siitä tultu eteenpäin tapojen kanssa. Ihana kuulla, että rakkaus on kehittynyt kaikkien kanssa yhtä suureksi <3 <3 

Vierailija
4/12 | 

Tämä on minulle ehdottomasti kipein asia äitiydessä. Äidinrakkauden syttymisessä on kestänyt minulla todella pitkään. Vauva on nyt 9 kuukautta ja nyt voin jo sentään sanoa rakastavani häntä, mutta täytyy myöntää, ettei tämä edelleenkään ole sellaista ylitsevuotavaa äidinrakkautta, josta kaikki puhuvat. Nyt kuitenkin uskon jo, että rakkaus tästä vielä kasvaa, kuten se on tehnyt tähänkin asti. Kyllä se silti kouraisee lukea tämänkin jutun fb-kommentteja, kun niin moni on saanut kokea rakastumisen jo synnärillä tai viimeistään parin päivän sisällä synnytyksestä. Eikä asiaa auta, että moni, minä mukaanlukien, ei kehtaa omalla nimellä kertoa mitään negatiivisia kokemuksia tähän liittyen. Äidinrakkaus on jotenkin pyhä ja maaginen asia, ja jos se ei tulekaan heti, sitä hävetään ja siitä koetaan syyllisyyttä.

Minulle äitiys oli aina ollut suuri haave ja olin unelmoinut vauvasta vuosia, vaikken lapsettomuudesta kärsinytkään. Elämäntilanne ei vain ollut aiemmin sopiva. Alkuraskaudessa en vielä uskaltanut iloita, kun pelkäsin niin kovasti keskenmenoa. Raskauden toinen puolisko taas oli todella rankka. Ensin tulivat ihan hirveät liitoskivut, jotka saivat minut aika lailla liikuntakyvyttömäksi jostain rv20 alkaen. Sitten minulla diagnosoitiin raskausdiabetes, joka jo pelkkänä diagnoosina oli minulle kauhea shokki ja tunsin siitä suurta syyllisyyttä. Ja sitten se vielä paheni koko ajan, ja lopulta jouduin aloittamaan insuliinit enkä saanut syödä juuri mitään. Nyt jälkikäteen ajattelen, etten silloin keskittynyt vauvaan tarpeeksi, vaan loppuraskauden odotin vain sitä, että raskaus olisi jo ohi, kivut loppuisivat ja saisin vihdoin syödä normaalia ruokaa.

Synnytin ihan normaalisti alateitse, mutta kun sain vauvan rinnalleni, en tuntenut yhtään mitään. Tuntui jopa, että vauva oli mahassa rakkaampi kuin sen ulkopuolella. Olin tavallaan menettänyt rakkaan masuvauvan ja saanut ihan vieraan oikean vauvan tilalle. Silloin en vielä kyllä osannut huolestua, koska olin lukenut, ettei äidinrakkaus välttämättä syty vielä synnytyssalissa. Mutta kun ne tunteet eivät syttyneet seuraavanakaan päivänä, eikä sitä seuraavana eikä sitä seuraavana. Asiaa ei yhtään auttanut, että jo synnärillä iski ihan hirveä baby blues. Itkin vain ja mietin, olenko tehnyt elämäni isoimman virheen. Jos joku olisi siellä tarjoutunut ottamaan vauvan itselleen, olisin varmaan antanut.

Valitettavasti kivut eivät myöskään loppuneet synnytykseen. Tai no, liitoskivut loppuivat, mutta tilalle tuli muita kipuja, joista kukaan ei oikein osannut sanoa, mitä kipuja ne ovat ja miten pitkään niitä kestää (loppujen lopuksi kivut loppuivat kokonaan vasta puolisen vuotta synnytyksestä). Tuntui, että oli vielä vaikeampi kehittää minkäänlaisia tunteita vauvaa kohtaan, kun kaikki oli niin kivuliasta ja hankalaa. Kipujen vähentyessä ja kun toiminta vauvan kanssa alkoi olla enemmän vuorovaikutusta eikä niin yksisuuntaista kuin alussa, vauva alkoi pikkuhiljaa tuntua rakkaammalta. Mutta en tosiaan edelleenkään tunnista sellaista äidinrakkautta, mistä muut äidit kertovat. Kun monet sanovat, etteivät he voineet etukäteen kuvitella, että jotakuta voi rakastaa niin paljon. Minä taas kuvittelin rakastavani niin paljon enemmän. Tuntuu, että olen rikkinäinen ja huono äiti, kun tämä on minulle niin vaikeaa. Muut saavat äidinrakkauden taivaanlahjana ensihetkistä alkaen, ja minä joudun tekemään sen eteen paljon töitä enkä siltikään tunne yhtä vahvasti kuin he.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi, että meinaa itku tulla tätä lukiessa <3 Ymmärrän niin hyvin, mitä kirjoitat. Ja meidän lapsihan on pian kaksi vuotta ja nyt vasta voin sanoa vilpittömästi, täydellä sydämellä, tietäväni tuon kuuluisan äidinrakkauden tunteen. Se vaati mulla paljon huolenpitoa, huolta, tunnetta tarpellisuudesta, haleja ja pusuja, syliin kurottelua ja vaan sen lapsen aidon katseen, kun hän rakastaa sua vilpittömästi. Se kehittyi pikkuhiljaa, kun vain antoi itselleen luvan siihen, että se ottaa aikaa. Voit ehkä kuvitella mun omatunnon tuskia, kun tää mahakaveri on jo nyt niin rakas. Ja jos sulle on tuo asia vaikea kirjoittaa, niin itse en oo vieläkään pystynyt kirjoittaa tuosta, minkä säkin kirjoitit: "Tuntui jopa, että vauva oli mahassa rakkaampi kuin sen ulkopuolella. Olin tavallaan menettänyt rakkaan masuvauvan ja saanut ihan vieraan oikean vauvan tilalle." Tolta musta tuntui pitkään ja itkin moooonta monta kertaa sen takia. Edelleenkään en pidä mahassa elänyttä vauvaa samana kuin tämä joka on nyt kanssani. Ja voi helvetti se ottaa välillä kipeää edes ajatuksena.

Laura A.
5/12 | 

Synnytin esikoiseni 8kk sitten sektiolla.

Hetken aikaa sain pitää häntä rinnalla ennen kuin lähdin heräämöön ja vauva jäi isänsä kanssa. Kadehtien ja hiukan katkerana olen kuunnellut, miten mieheni on uudestaan ja uudestaan kertonut niistä ihmeellisistä kolmesta tunnista jotka vietti pienen tyttömme kanssa masut vastakkain ennen kuin sain liittyä heidän seuraansa.

Huomasin nopeasti, että siinä missä mieheni rakasti lasta enemmän kuin mitään, itse vielä asetin puolisoni etusijalle. Perhedynamiikkamme tuntui hyvin sairaalta tässä vaiheessa: mieheni rakasti eniten lastamme, joka rakasti eniten minua, joka rakastin eniten miestäni.

Nyt olen siinä pisteessä, että rakastan lastani enemmän kuin puolisoani. Tässä tuntuu nyt hyvältä.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kuulostaa niiiiiiiiiiiiin tutulta!! Juuri noin meidänkin alun dynamiikka meni! ja minä kateellisena katsoin kun isi uskalsi nostaa vauvaa ja mä en uskaltanut edes hengittää  hänen lähellä!

Vierailija
6/12 | 

Ekan kohdalla kaikki alkoi konkretisoitumaan vasta, kun vauva oli vatsan ulkopuolella. Välitin pienestä paljon ja halusin suojella, mutta se suojeleva äidinrakkaus, hellä katse syttyi vähän myöhemmin. Minulla ei ollut ongelmaa luoda yhteyttä lapseen, mutta äidinrakkaus kehittyi vähän myöhemmin, kun vauva oli jotain väliltä 3-4kk. En ole missään vaiheessa potenut siitä huonoa omaatuntoa, sillä se vain oli niin. Toisen kohdalla tämä prosessointi on helpompaa, kun sen sijaan, että miettii mitenhän elämä muuttuu ja mitä se pieni ihminen tuo tullessaan, miettii enemmän millainen tyyppi sieltä mahtaa olla tulossa. Muu on jo tutumpaa.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Muakin harmittaa, että poden asiasta huonoa omaatuntoa nyt, kun tiedän että se on täysin normaalia. En tiedä osuiko mulle somefeediin vaan sellaisia kuvia, joiden mukaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin rakastaa omaa lasta täysillä jo ennen kun hän oli kohdun tällä puolella. En osannut kuvitellakaan, että mulle ei kävisi samoin - varsinkin, kun olin ehtinyt lasta haluta jo niin pitkään!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sen sijaan, että meille olisi tammikuun alussa saapunut noro (se olikin raskaus!), ystävämme Yrjö saapui luoksemme viime torstaina. Huomasin, että sen lisäksi, että juoksin lapseni perässä ämpärin kanssa ja pesukoneemme huusi hoosiannaa, jouduin kyseenalaistamaan (jälleen) kykyjäni äitiyden kanssa. Monelta kantilta.

Kipinä oli torstai-illan hieman kummallinen. Viimeinen niitti outoudelle oli se, että hän ei juonut iltamaitoaan. Sitä ei ole tapahtunut varmaan koskaan. Vein lapsen sänkyynsä ja hän jäi sinne normaaliin tapaansa nukkumaan, mutta oli ehkä hieman levoton. Joskus klo 23 aikaan mieheni kävi rauhoittelemassa tytärtämme ja huomasi, että tyttö oli yltä päältä laatassa. Siitä se sitten alkoi. Oksushow.

Mutta minähän olen äiti – kyllähän minun pitäisi osata tämä(kin) tilanne hoitaa?!

Seuraavana päivänä tilanne näytti paremmalta ja lapsi söikin hyvin ruokaa aamusta asti…. kunnes ne kaikki tuli päälleni klo 20 perjantai-iltana. Minun päälleni, sohvalle, lattialle, lapsen päälle… Lapsi oli kuin paloposti, josta sinkosi laattaa valtoimenaan ympäri olohuonetta. Mieheni oli lähtenyt iltaa viettämään ja soitin hänelle, että nyt tarvitsen kipeästi apua. En kerta kaikkiaan tiennyt, mitä tehdä. Mutta minähän olen äiti – kyllähän minun pitäisi osata tämä(kin) tilanne hoitaa?! Mies tuli ja hoiti homman ammattilaisen tavoin, kun minä ihmettelin koko tilannetta vieressä.

Tuon epävarmuuden jälkeen aloin miettiä, milloin tauti saavuttaa minut. Viimeksi Yrjö on ollut seuranani noin 15 vuotta sitten, kun asuin vielä vanhempieni kanssa. Joka kerta tuo tauti vei minulta kaiken energian useamman kilon lisäksi ja olenhan kerran ollut vatsataudin takia sairaalassakin neljä päivää. Miten MINÄ selviäisin norosta ilman omaa äitiäni? Ihan oikeasti tuli ikävä äitiä ja turvallista kotia. Nyt pitäisi pitää itse itsestään huolta oman lapsen lisäksi. 30-vuotiaalle Sariannalle tuli äitiä ikävä. Palauduin pääni sisällä täysin lapsen tasolle.

Nyt pitkästä aikaa, lapseni oksennustaudin takia, tunsin aivan jäätävää avuttomuutta.

Noin puoli vuotta minusta on tuntunut siltä, että tiedän mitä äitinä teen. Oon ollut aika sinut sen kanssa, millainen äiti minusta on kasvanut ja miten hommaa hoidan. Nyt pitkästä aikaa, lapseni oksennustaudin takia, tunsin aivan jäätävää avuttomuutta. Oli erittäin vahvasti fiilis, että ”mitä hittoa mä nyt taas tässä yritän, enhän mä tiedä yhtään mitä mä duunaan!”. Oma äitini tiesi aina miten toimia, kun minä aloin laatoittaa… Vai oppiko hänkin silloin, kun itse olin taapero enkä vai muista siitä mitään? Ehkä. 

psst! Joko seuraat Yrjöä.. ei vaan meitä instagramin puolella

Kommentit (1)

Annika79
1/1 | 

Meillä oli viime talvena oksutauti koko porukalla. Myös tuolloin 4 kk ikäinen nuorimmainen oksensi. Itselläni oli kuumetta lähemmäs 40 astetta. Soitin yöllä kahdelta päivystykseen että missä vaiheessa pitää vauvan kanssa lähteä. Hän siis oli tuossa vaiheessa oksentanut ensimmäiset kerrat. Onneksi hänellä oli lopulta kaikkein lievin. Mies kysyi että et kai oikeesti soittanut. No soitin tietenkin. Sen takia ne siellä töissä on, että auttavat ja neuvovat.

Kehitin vastaisuuden varalle toimintastrategiaa. :D Suojamuoveja sänkyjä varten on vino pino. Muksuille on kasa varatyynyjä ja myös varapeitot. Kun eka muksu laattaa, niin lähden ostamaan valtavasti mehuja/limsaa/mehukeittoja. Kauppaan ei lähdetä enää sitten kun tauti saavuttaa muut.

Viimeksi esikoinen aloitti illalla kuuden jälkeen ja pidin erossa muista. Kiitin onnea että yö oli tulossa, joten mahdollisesti muut ei sairastu, kun huolellisesti puunaa ja pesukone laulaa, mutta paskan marjat. 5/5 oli sairastuneiden saldo.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018