Kirjoitukset avainsanalla Parisuhde

Niin, mistä? Kysyin Shitty is the new blackin instagramissa, mistä teillä riidellään. Vastauksia tuli tosi paljon ja kuusi yleisintä aihetta olivat: ajankäyttö, seksi, siivous, raha, väsymys ja lapsiin liittyvät asiat. Koska halusin selvittää näistä sen kaikista yleisimmän, tein teille lisää kyselyitä joihin tuli yli 150 (!!) vastausta jokaiseen eli kuuteen kysymykseen.

Jokainen riita johtui enemmän ja vähemmän väsymyksestä, jonka takia pienetkin asiat nähdään toisen osapuolen provosointiyrityksenä.

Kuva: Tiia Kurula
Kuva: Tiia Kurula

Kuudenneksi eniten ääniä sai lapsiin liittyvät asiat. Niistä harvemmin riidellään, vaikka sekin erikseen mainittiin. Nämä riidat ovat yleensä vastaajien mukaan enemmänkin pieniä väittelyitä.

Viidennen sijan nappasi raha. Rahasta riidellään enemmän kuin lapsiin liittyvistä asioista, mutta ääniä tämä sai vain alle 50 kappaletta. Yllättävän vähän siis raha-asioista joudutaan kinastella!

Neljäntenä seuraa seksi. Eräs vastaaja sanoi, että tästä ei jakseta enää tapella vaan muut aiheet ovat “tärkeämpiä”. Usea sanoi näkevänsä seksistä riitelyn “turhana”, koska molemmat tiedostavat tämän elämänvaiheen olevan ohimenevää.

Pronssille sijoittui väsymys, jonka moni koki olevan kaikkien riitojen alku ja juuri. Eli jokainen riita johtui enemmän ja vähemmän väsymyksestä, jonka takia pienetkin asiat nähdään toisen osapuolen provosointiyrityksenä.

Hopeaa tässä skabassa sai kotityöt ja siivous. Tämä ja yleisin riidanaihe ajankäyttö erosivat vain kahdella äänellä toisistaan. Kotitöissä ongelmaa tuotti hommien jakaminen, eri siisteyskäsitteet ja se, kuinka usein olisi hyvä esimerkiksi imuroida. Ajankäyttö sisälsi ylityöt, harrastukset, somettamisen ja omat ajat.

Tässä vielä riidanaiheiden top6. Näyttääkö sun mielestä oikealta?

  1. Ajankäyttö
  2. Kotityöt ja siivous
  3. Väsymys
  4. Seksi
  5. Raha
  6. Lapsiin liittyvät asiat

Meillä yleisin riidan aihe on ajankäyttö, koska kotityöt ei oo koskaan ollut (onneksi!?) kummankaan vahvin osa-alue. Meillä on yhteinen kalenteri puhelimissa, mutta sinne ei jostain syystä tuu koskaan laitettua muuta kuin ne pakolliset menot. Ei esimerkiksi tuntia jollekin illalle “omaa aikaa”. Nyt testissä on keittiön liitutaulu, jonne piirsin viikkoaikataulun.

Miten teidän perheessä muistetaan omat, yhteiset ja lapsen ajat ja menot?

Loppukevennyksenä ja vertailun vuoksi pikasiivous ennen lasta ja lapsen jälkeen:

 

 

psst! Edellinen postaus koskien lapsiperheen vanhempien myllyttämisiä löytyy täältä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

RvaJ
1/4 | 

Tuo siivous, niin totta :D 

Meillä tarvis jo puskutraktorin hoitamaan tuon homman :D 

Satu K.
2/4 | 

Hahahaha! Mä olin jo hetkeksi unohtanut ton miten koriste-esineitä piti asetella millin tarkasti, kun tiesi, että on vieraita tulossa kylään. Nyt ne koriste-esineet on vaan aseteltu taktisesti tarpeeksi kauas pöydän reunasta jottei pikkuherra yletä niihin. :'D

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

niin, sisustustahan toki sekin :D kuten meidän vakkari: harja ja kihveli sivupöydällä (ettei Kipsu napsi eilisiä makaroniloduja jotka tarttuneet kiinni pohjaan!)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lapsi herää aamulla väärällä jalalla ja mylly alkaa jo aamupalapöydässä. Ruoka on paskaa, kaikki lelut on ihan perseestä ja väsykin olisi. Kitinä raastaa kotonaolevan hermoja, mutta neljältä (kun työssäkäyvä tulee) pääsee yksin vaikka lenkille. Tuota lausetta hoet itsellesi, kun lähdette sateesta huolimatta tuulettamaan molempien päitä ulos.

Töissä on kiirettä ja yö tuli nukuttua huonosti. On miljoona asiaa hoidettavana ja aika tuntuu loppuvan kesken. Joudut lähettämään sen pahamaineisen viestin, jonka tiedät olevan se viimeinen naula arkkuun kotona olevalle:"Mulla meneekin vähän pidempään töissä". Toivot silti, että kotona saat huilata rankan päivän jälkeen.

Kuulostaako tutulta?

Riitojen määrä taisi nousta suhteessa verrannollisesti sen mukaan, mitä pidempiä yöunia vauva alkoi nukkua.

Muistan, kun minua varoiteltiin vauvavuodesta ja sen rankkuudesta parisuhteelle. Sitä yhtään väheksymättä, sen jälkeen vasta tunteet alkoikin kiehua. En tiedä johtuuko se siitä, että vauvavuotena sitä kuitenkin elää jonkinlaisessa kuplassa. Ainakin väsykuplassa, jos ei muualla. Ei vaan jaksa alkaa vääntää. Riitojen määrä taisi nousta suhteessa verrannollisesti sen mukaan, mitä pidempiä yöunia vauva alkoi nukkua. Oli energiaa tapella.

Olin varma, että kukaan muu tuore lapsiperhe ei riitele samalla lailla. Meissä oli pakko olla jotain pahasti vialla. Vauvavuosihan oli jo ohi! Hävetti kamalasti ja mikään ei ollut ärsyttävämpi 'tsemppaus' kuin ne kuuluisat lauseet: jutelkaa, hoitakaa parisuhdetta, harrastakaa yhdessä, muistakaa kuunnella toinen toistaan jadajadajaa. Joo tottahan noi on, mutta mitäs sitten kun toisen naama nyppii niin huolella, että EI KIINNOSTA EDES KATTOA PÄÄLLE!?

Parisuhteessa vain on yhtäkkiä kolme kahden sijaan ja yöheräilyjen sijaan aletaan neuvotella siitä kuuluisasta omasta ajasta ja itsenäisyydestä perheen keskellä.

Jossain vaiheessa kerroin mammakavereilleni tilanteesta. Tuntui kuin olisi ollut kirkossa ripittäytymässä ja odotin vastauksia samoin kuin odotin pienenä jäätelöautoa. Tuomitseeko ne mut? Tietääkö yhtään mistä puhun? No ei varmaan, koska olin varma, että ollaan ainoat. Onneksi avauduin, koska siitä alkoi oikein puhdistus ja ripittäytymisen fiilis vain vahvistui! Selvisi, että emme ole ainoat ja analysoimme yhdessä syitä, miksi vauvavuoden jälkeen vasta paukkuukin. Johtuuko se siitä, että elämä pyörii 110%:ia lapsen ympärillä vai onko se oma äijä vaan niin perhanan ärsyttävä. No eihän se oo. Parisuhteessa vain on yhtäkkiä kolme kahden sijaan ja yöheräilyjen sijaan aletaan neuvotella siitä kuuluisasta omasta ajasta ja itsenäisyydestä perheen keskellä. Tuntui kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä.

"Perutaan häääät!". Okei, ei oo häitä peruttavaksi :D
"Perutaan häääät!". Okei, ei oo häitä peruttavaksi :D

Tuon keskustelun siivittämänä kokosin itseni ja avasin sanaisen arkkuni miehelleni. Poikkeuksena aiempiin keskustelunaloituksiin se, että yritin miettiä ääneen - hänen kanssaan - miksi minulla on pinna niin kireällä. Siitä se keskustelu sitten lähti ja se viisastutti meitä molempia. Kumpikaan ei ole syytön, vaan tappeluihimme tarvittiin aina kaksi.

Teille, jotka luulette kiehuvanne yksin – ette kiehu! Täällä padassa on muitakin. Toivottavasti vain tieto tuosta helpottaa teitä yhtä paljon kun mua.

Rauhaa ja rakkautta.... Ja unta. Siinä parisuhteen pyhä kolminaisuus?

Meidät löydät riitelemästä myös instagramin puolelta ;)

Kommentit (6)

Vierailija
1/6 | 

Vauvavuosi on ihan helppoa verraten elämään 3 vuotiaan kanssa. Ainakin meillä. Kolmevuotiaan kanssa saa vääntää kaikesta, tunneskaala mennään sekunnissa ääripäästä toiseen ja vieläkään ei nukuta öisin. Sitten sopassa on mukana vielä uusi vauva 😁 jaksaa jaksaa ja parempia aikoja odotellessa. Onneksi meillä on vielä miehen kanssa hyvät puhevälit.

Satu K.
2/6 | 

Tämä on varmasti niin totta! Vaikka me ei vielä ollakaan "selätetty" vauvavuotta (vajaa 1,5 kk enää jäljellä :o), niin kyllä mä vähän ihmettelen kans sitä, että hirveesti toitotetaan, että vauvavuosi on pahin ja sen jälkeen hommat helpottaa. Vaikka meidän vauva ei ehkä ollut ensimmäisen puoli vuotta mikään helpoin tapaus, niin aika vähän tuli riideltyä. Mutta uskon vahvasti, että meidän pahemmat riitelyt on vielä tulossa. Miehellä nimittäin on harrastus, johon sai ennen vauvan syntymää upotettua paljon aikaa iltaisin ja viikonloppuisin. Nyt vauvavuotena hän on oikeastaan jättäytynyt rakkaan lajinsa parista lähes kokonaan pois (omasta halustaan kylläkin), mutta tiedän, että hän haluaa jossain vaiheessa palata takaisin. Ei ehkä nyt kuitenkaan samalle tasolle kuin ennen vauvaa, mutta enemmän kuin viimeisen vuoden aikana. Ja siinä tulee varmasti olemaan yksi aita ylitettäväksi meille molemmille. Mutta täytyypä yrittää muistaa ottaa asiaa keskusteluun ennen kuin se alkaa hiertää. Joten kiitos Sarianna sinulle, kun teit aiheesta kirjoituksen! Tulipahan taas oivallus oman arjen suhteen! :D

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Hihii, no oleppa hyvä ja toivottavasti keskustelu jo ENNEN ongelmaa auttaa :D ei se oo kyllä helppoa yrittää sovittaa sitä vanhaa elämää uuteen eikä sekään oo helppoa tajuta, että ei ne perhana sovi yhteen. Se on ku laittais ympyrä palikkaa kolmion muotoisesta välistä :D (arvaatko millä meillä parhaillaan leikitään:D)

RvaJ
3/6 | 

Oot ihana, kun jaksoit tästäkin aiheesta kirjoittaa :)

Mä tiedätkö tästä asiasta puhuin miehelle tässä vähän aikaa sitten..Että miksi kaikki aina varoittelee vauvavuodesta, kun se on oikeasti se helpoin etappi koko lapsen elämässä. Siis koliikit ja muut on ihan asia erikseen, ne on kamalia :/

Elikäs nuo uhmat, ne on niitä pahimpia. Se, kun nuo pienet kullanmurut kasvattavat sitä omaa itseään. Kun mikään, ei MIKÄÄN suju kuten pyydät. Sitten se tappelu. Kuinka ihmeessä ne jaksaa tapella ihan   j a t k u va s t i   sisaruksensa/sisarustensa kanssa? Se tuli mulle ihan täsyin puskista, siitä mua olisi pitänyt jonkun varoittaa :D

Vauvaa imettäessä loput lapset saa kyllä sellasen hulabaloon aikaiseksi, että siinä tilanteessa jo tekee mieli soittaa miehelle töihin, että voisitko pliis jo tulla pelastamaan mut :D

Eli kyllä, olen samaa mieltä kanssasi, että ei se vauvavuosi ole mitään minkään muun rinnalla ;)

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

mä oon aina miettinyt, että mitä ne muut lapset tekee silloin (jos sellaisia siis on) kun äiti imettää.. no nyt tuli siihenkin vastaus: tuhoja! :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Keskustelu aiheesta lapsettomuus oli kohtuu hankalaa". Tämä oli mieheni analyysi kolmen vuoden elefantista huoneessa. Analyysi on kyllä todella osuva. Noinhan se oli.

Jättäessämme ehkäisyn pois olin varma, että raskaudun samantien. Huolimatta jo teini-iässä takaraivooni ilmestyneestä raskautumisen vaikeuden aavistuksesta, yllätyin aidosti kun ensimmäinen raskaustesti näytti EI RASKAANAa. Jälkeenpäin mietittynä minä en koskaan "ollut ottamatta stressiä" aiheesta vaan jo ensimmäisen kierron aikana olin kokeillut, miten ovulaatiotikut toimivat. 

Kun vuoden aikana oli tullut kahdet menkat tajusin, että projekti tuleekin todennäköisesti viemään aikaa. Silti esitin miehelleni – kaikkien muiden lisäksi – että lapsi saa tulla, kun on tullakseen. Todellisuudessa join kaikkea maca-jauheesta greippimehuun ja pieneen lasilliseen punkkua iltaisin. Puhumattakaan siitä, että nostin seksin jälkeen jalat kohti kattoa ajaksi X. Antaa maan vetovoiman hoitaa homma?

Minä kaipasin palavasti vertaistukea ja epäreilun maailman yhdessä manausta, kun taas mieheni ei halunnut tehdä asiasta numeroa.

Muutaman kerran yritimme aiheesta puhua ääneen (kännissä). Ne yritykset olivat surkeita. Aiheesta tuli aikamoinen mörkö. Minä kaipasin palavasti vertaistukea ja epäreilun maailman yhdessä manausta, kun taas mieheni ei halunnut tehdä asiasta numeroa. Hänellä taisi olla kieltämisvaihe menossa ja minulla viha-. Noiden muutaman kerran jälkeen jätin puhumiset sikseen, koska en jaksanut kuulla enää kertaakaan lauseita: "ei sen kuulukaan olla helppoa" tai "kyllä se (=raskaus) tulee, kun sen aika on". Nuo lauseet olivat ne vakkarit, joilla T yritti minua epätoivoisesti lohduttaa tai/ja tsempata. 

En halunnut itsekään näyttää, kuinka paljon aihe todella minua raastoi.

Päällisin puolin kaikki oli vallan hyvin. Niin kauan kun aiheesta ei puhuttu ja elefantti sai elellä rauhassa kolmiossamme, kaikki meni hyvin. En halunnut itsekään näyttää, kuinka paljon aihe todella minua raastoi. Olen aina ajatellut, että niin kauan kun jotain asiaa ei sano ääneen tai huomioi, sitä ei ole olemassa. Harmi vain, että taktiikka on täysin kieroutunut. Halusin hoitaa tämänkin ongelman pois päiväjärjestyksestä salaa, niin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Uskon, että juuri tuon luonteenpiirteen tietäen, mieheni vähätteli ongelmaa. Mistä hän olisi voinut arvata, että tällä kertaa kaipasinkin tukea ja huomiota? Tämä asia ei olisikaan tyylillä "minä itse", joka oli muuten ensimmäinen lauseeni. Yllättävää. 

Puhumalla. Minun avaamalla suuni ja kertomalla tunteeni. Sillä hän olisi sen tiennyt. Itsetutkiskelulla. Miten haluaisin asiaa oikeasti käsiteltävän ja mikä tapa auttaisi minua? Mikä helpottaisi sitä tyhjän sylin tuskaani?

Mikä vapauttaisi lapsettomuus-elefantinkin jatkamaan jo matkaansa asunnostamme? Se oli aivan liian ahdas meille kaikille kolmelle.

Onko sinulla kokemusta tahattomasta lapsettomuudesta vai onko kokemuksesi lapsen saamisesta lähes päinvastaiset, kuten Jyllannin suomineidolla?

Kommentit (4)

Ex.tahattomasti lapseton
1/4 | 

Olipa ihana kirjoitus ja kuulosti niin tutulta, että ihan kyyneleet nousi silmiin. Itselle tahaton lapsettomuus oli todella rankka kokemus, siihen päälle sikiön menettäminen ja vielä lisää odottelua... Se tuska muistuu vieläkin mieleeni. On hienoa että rohkenet kirjoittaa nuinkin arasta aiheesta kuin tahaton lapsettomuus! <3 Koin itse, että en saanut tukea ulkopuolisilta ollenkaan, en edes lähimmiltä ystäviltä. He eivät vain kyenneet ymmärtämään kuinka raskasta tahaton lapsettomuus ja lapsen menetys on, eivät lapsen saaneetkaan. Mieheni kanssa kyllä keskustelimme mutta eipä hän voinut tyhjän sylin tuskaa pois ottaa kaikesta huolimatta. Onni onneksi kääntyi meilläkin ja tällä hetkellä on pieni nyytti! <3 Tahattoman lapsettomuuden jättämät muistot ja arvet saattavat säilyä läpi elämän, mutta ainakin sen siitä oppi että lapset ovat lahja, eikä sen saamiseen paljoa itse voi vaikuttaa, vaikka helposti ihmiset niin kuvittelevat...

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kiitos koskettavasta kommentista 💙💙 onneksi ootte pystyneet toistenne kanssa keskustella, koska vaikeahan lapsettomuuden tuskaa on kavereidenkaan ymmärtää 😖 ihan oikeesti uskon ja väitän jopa tietäväni, että sitä tuskaa ei tiedä jos ei sitä itse koe. Ei kenenkään kautta, vaikka se joku olisi kuinka läheinen. Paljon onnea teille omasta nyytistä, se kiitollisuus ei oo hälventynyt mihinkään vielä vuodenkaan jälkeen vaan edelleen nousee kyyneleet silmiin kun katson omaa lasta 💙

torso
2/4 | 

Voisin jokaisen kirjoittamasi lauseen jälkeen huutaa: juurikin näin! Aivan! Kirjoittamasi teksti on ihan niinkuin minulta! 

Olen itse tällähetkellä edelleen lapseton, 38vee ja sen teidän elefantin serkku muutti meille. Tai serkut: joka kamariin yksi. Niin läsnä ja tiellä tämä asia on.

Kukaan ei kuitenkaan puhu, kukaan ei kysy, ja kun ei puhuta mitään, asiaa niinkuin vain ei ole. Ja kuitenkin mun silmien takana asuu itku, se on ihan NÄIN lähellä tulvahtaa minä hetkenä hyvänsä räkäisenä vuoripurona pitkin naamaa. Mutta mä en itke. En.

Yritin puhua lapsettomuuden kivusta silloin ensimmäisinä vuosina. Nyt kun niitä on takana 8, eikä muutosta tule, asiasta ei puhuta. Mä yritin kertoa, kaverit ei kuunnellu: mä siis vaikenen tästä. 

Paitsi dorkakommentit, asiattomat "miksei teillä oo lapsia"-kyselyt. NIITÄ riittää!! Ja miehet, voi p****e!!

Mikä nyt miehet saa kyselemään? Alanko niille selittää, että kun nuo munasarjat ei pelitä ihan ok. Pitäis opetella ihan samaan hengenvetoon kysymään, että haluatko sä puhua sun erektio-ongelmista tai jostain muusta yhtä henkilökohtaisesta, missä tunnet täyttä epäonnistumista ja luuseriutta, vaikka sen pitäis olla ihan vaan biologiaa!!?

Ymmärrän kysymyksen uuden tapaamani ihmisen kanssa "onko teillä lapsia", mutten kaverilta "miksette te oo hankkineet". No joo, tekemiseksi se meillä kyllä meniski. Oikein lääkärin kanssa, kimppakivaa. 

Ja yksikin, joka tulee mulle sanomaan, että "kyllä se sieltä, kun lakkaa yrittämästä/yrittää tarpeeksi/pitää kirvestä sängyn alla/rakastelee kännissä/SULLON VIELÄ AIKAA/tai ihan mitä tahansa muuta paskaa", niin verän kilarit. 

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

mun piti oikein miettiä, mitä sulle vastaan ja siltikään en keksi mitään :( tuli vaan itku. oon niin niin niin pahoillani <3 ja yhtä pahoillani siitä, että et pysty oikein asiasta kenenkään kanssa puhuakaan. onkohan toi aihe sitten niin vaikea ystävillekin, että eivät tiedä miten siihen suhtautua :(

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Valitettavasti tämän päivän postauksen teksti ei koostu vauvaperheen mustien sukkien tiukasta analyysista vaan mustasukkaisuudesta, jota meidän(kin?) perheestä – varsinkin alkuvaiheessa – löytyi. 

Kuva: Niki Strbian
Kuva: Niki Strbian

Olin mustasukkainen miehestäni.

Ensimmäistä häpeilin, mutta onneksi yksi äitikaverini paljasti pienessä hiprakassa omat mustat sukkansa mulle, niin kehtasin itsekin nostaa pulttuja. Olin mustasukkainen miehestäni. Vauva sai maata tuntikaupalla T:n sylissä, kun itse olin milloin pumpun jatkeena ja milloin tukkimassa ruokaa lärviin, että jaksaa taas pumppailla. Kipsu sai pusuja, haleja ja silitystä ja itse jäin ilman. Tuntui tosi epäreilulle, vaikka tietenkin ihailin, kuinka omistautuneesti isi tytärtään hoivasi 💛

Mites ne isin sukat sitten? No, mustathan nekin varmasti olivat, kun äiti sai kantaa lasta masussaan ja pitää omanaan raskausajan. Isi joutui vain katsoa vierestä ja kokeilla vauvan liikkeet mahan läpi, mutta vähäistähän tuo on verrattuna siihen, että äiti voi lähestulkoon heittää kivet babyn kanssa. Kyllä ne sukat vähän vaalenee vauvan tullessa mahasta pihalle, mutta imetys pitää huolen siitä, että äidin ja ex-kehovuokralaisen symbioosi jatkuu. Tilastojen mukaan isä-raukka yleensä palaa vielä töihinkin nopeammin.

Sitten on vuorossa perheen bossin mustasukkaisuus. Sitä voi varmasti olla joko äidistä, isästä tai äidistä ja isästä yhdessä. Yhdellä läheisellä poikavauva alkoi häslätä ja huutaa, jos perheen isä edes koski äitiin. Samoin kuin tyttölapsilla usein tulee vaihe, jossa "ihastuvat" isäänsä ja ovat menossa tämän kanssa naimisiin!

Tätä meillä ei ole (onneksi?), mutta varmasti myös sisaruksien sukat muuttuvat mustiksi, kun yhtäkkiä joutuvatkin jakamaan vanhempien huomion uuden tulokkaan kanssa. Itse kuulemma en ole ehtinyt olla veljestäni kovinkaan mustis, koska minun on pitänyt häntä mukamas niin hoivata. Itseasiassa muistan, että olin aika antimustasukkainen - tuli heti paha mieli jos koin, että saan enemmän huomiota kuin veljeni!

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, äidin mustasukkaisuus vauvasta. Tai en tiedä onko tuo oikea sana kuvaamaan sitä, kuinka itse välillä oon kateellinen, kun vauva ilostuu enemmän nähdessään jonkin muun kuin minut! Tai voi hyvänen aika kuinka kärsisin, jos vauvan eka sana olisikin vaikka "eno” äidin sijaan! Sitten hammasta purren ja hymyillen:"Joo on se jo äidin sanonut...".

Uskaltaako kukaan muu tunnustaa perheessä olleen jotain näistä mustista sukista vauvan saapumisen jälkeen? 

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Niin naurettavaa kuin se onkin, niin sisaruksen mustasukkaisuus myöhempää tulokasta kohtaan voi jatkua hyvinkin iäkkääksi. Meillä sisareni kanssa menee hyvin, kun vaan jaksan keskittyä ihailemaan hänen erinomaisuuttaan ja muistan sen, että minun tulee sulautua tapettiin täysin huomaamattomaksi. Heti jos on vaarana että joku erottaa minut tapetin kuviosta, hänellä on jo kova kiire vakuuttaa, ettei tuo ole mitään, tai tuo on ihan huono, eikä tuon tarpeista tarvitse välittää, mutta kun sen sijaan hän sentään on niin hieno ja hyvä ja tärkeä ihminen. Eikä olla vielä kuin kuusissakymmenissä. Varmaankin sama jatkuu hautaan asti :-D :-D :-D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018