Kirjoitukset avainsanalla taaperoarki

Muistatteko kun kerroin uhman rantautuneen taloomme taaperomme muodossa? No, en tuolloin tiennyt kyllä yhtään mistä puhun. Nyt uhma on todella tullut ryminällä taloon eikä se enää ole kyllä tippaakaan hauskaa. Varsinkaan, kun äiti on pääsääntöisesti se raivon kohde – isi ei niinkään. Parhain tapa osoittaa mieltään on koti-iskän lanseeraama uhmapötkötys. Samaan sarjaan kuuluu myös uhmalankku tai verbinä uhmalankutus tai sitten uhmaspagetti.

(Voit kuunnella myös podcastini aiheesta spotifystä!)

Näitä voi harrastaa esimerkiksi seuraavissa tilanteissa:

Kun pitää lähteä sovittuun tapaamiseen kiireellä

Kun tullaan tapaamisesta ja ruoka odottaa jo pöydässä

Kun ruoka ehti jäähtyä ja näin ollen on ihan syömäkelvotonta

Kun pitäisi mennä nukkumaan

Kun tullaan ulkoa

Myös lahjonta, kiristys ja uhkailu on saanut nyt uuden merkityksen. Harmi vaan, että me vanhemmatkin toisinaan sahataan omaa oksaamme tuolla pyhällä kasvatuksen kolminaisuudella.

Alla esimerkki:

Voin rehellisyyden nimissä sanoa, että en oikeasti tiedä yhtään mitä tehdä, kun raivari iskee. Eräs päivä kannoin vuorotellen uhmalankkua ja -spagettia tekevän taaperoni pihan poikki ja voin vannoa, että jokainen naapuri kolmen kilometrin säteellä kuuli lapseni huudon. Tuo huuto jatkui vielä sisälläkin ja minä pysyin läsnä, mutta ihmettelin monttu auki tuota purkausta. Kesken raivoamisen menin lattialle lapsen viereen istumaan ja hän kömpi itkien syliini ja halaamaan. Tajusin, että hän ei todella itsekään ymmärrä kiukkuaan. Tähän asti kaikki raivokohtaukset ovatkin lopulta päättyneet tiukkaan halaukseen, vaikka ei myrskyn silmässä siihen usko kyllä kukaan!

Mutta, virheistä oppineena, nyt en luule tietäväni uhmaiästä vieläkään mitään. Uskon, että tämä tulee menemään vielä pahemmaksi ennen kuin helpottaa. Yhden, viiden tai viidentoista vuoden jälkeen. Sitä odotellessa.

Tuu mukaan instagramiin jakamaan ja hakemaan vertaistukea uhmaiän aallokkoon! 

Podcast-jakson aiheesta voit kuunnella myös selaimen kautta!

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Tuttuja liikkeitä 😅. Välillä jonkun verran voi auttaa, kun alkaa ajoissa valmistella asiaa, joka kohta tapahtuu. Esim kun tullaan autolla kotiin ja en muista sanoa (hyvissä ajoin ja monta kertaa), että mennään suoraan sisälle, on itkupotkuraivari valtava, koska neiti haluaa olla ulkona. Jos muistan ajoissa kertoa sisälle menosta, on raivari mahdollisesti pienempi 🤪. Kaikkea kokeillaan ja mitään ei totella. Huhhuh kyllä välillä väkisin palaa pinna 🤯. Zempit sinnekin, kai tää joskus helpottaa 😊.

Vierailija
2/4 | 

Aa... Niin tuttua omalta pikkukeskoselta. Ne pahimmat raivokohtauskaudet on täällä tulleet nyt tällä kokemuksella 2v, 4v ja 6v iässä. Välissä tyynemmät vaiheet. Nyt menossa se 6v vaihe. Nimimerkillä "Se menee ohi kun antaa sen vartin verran raivota ja sitten alkaa tarjota syliä tai laulaa tai ihmetellä sen ruttuisia varpaita tms." (ps. Vähentyny kuitenkin iän myötä ;P) Ja nyt täysiaikaisena syntyneen 2v taaperon kanssa on aika ihme touhua, että vaikka se huutaa niin kuin palosireeni, se rauhoittuu parissa minuutissa. Pelkään että jos sen pahin uhma onkin vasta tulossa, että voiko oikeesti olla noin helppo? o_O

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaupallinen yhteistyö

Kaupallinen yhteistyö Raskauskeijun kanssa.

Muistatteko, kun kirjoitin vauvani vaiheista? No, mikään ei näköjään ole yhtä pysyvää kuin se, että niitä h*lvetin vaiheita tulee ja menee jatkuvasti. Näitä yritetään painaa läpi tällä hetkellä:

Junareissun "EI!"-tyttö
Junareissun "EI!"-tyttö
  • Herään öisin äitini REM-unen aikana -vaihe (alkaa äitii jo vähä väsyttää...)
  • Haluan pukea ulkovaatteet päälleni ITSE -vaihe 
  • ... ja siis varsikin ulkokengät... sisälle -vaihe
  • Syön sormiani -vaihe (luulin, että tästä päästiin jo..)
  • Minulla todellakin on oma tahto -vaihe (muistatte varmaan, kun Anna tuli taloon?)
  • Äiti ei osaa tehdä mitään oikein -vaihe
  • Isi ei osaa tehdä mitään oikein -vaihe
  • Karkaan kaupassa -vaihe
  • "TÄÄÄÄÄÄÄÄ" -vaihe, jolloin vanhemman tehtävä on selittää, mikä mikäkin on


  • En jaa lelujani -vaihe
  • Haluan silti muiden lelut -vaihe
  • Kasvikset on ällöjä -vaihe (miten näistä tuli yhtäkkiä niin ällöttäviä?)
  • Potta on tyhmä -vaihe 
  • Vastaan kaikkeen EI -vaihe
  • Halailu on kivaa! -vaihe
  • Äiti on kiva -vaihe
  • Syön kiviä -vaihe (siis miksi, MIKSI, tämä tuli takaisin?!)
 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Kuulostaako näistä vaiheista mikään tutulta?

Kommentit (6)

Satu K.
1/6 | 

Hmm, meillä temppuillaan tällä hetkellä näiden vaiheiden kanssa:

1. Laitan asioita suuhuni, koska on kivaa, kun äiti/isi pyytää ottamaan ne pois sieltä ja lähtee sitten jahtaamaan minua, kun en suostu ja juoksen karkuun
2. Kiipeän JOKA paikkaan
3. Yritän saada kerättyä syliini kaikki pikkuautoni kerralla ja raivostun, jos yksikin niistä tippuu
4. Vihannekset on ällöjä (ja oikeastaan kaikki, mikä vaan sattuu suussani tuntumaan ällöltä)
5. Nukun yöni ja päiväuneni hyvin 🙏 (mä niin jinxasin tän, eikö vaan? 😂)
6. Menen johonkin nurkkaan/kaapin taakse tekemään kakat vaippaan (kai muidenkin taaperot on tehny tällaista...? 😅)
7. Juoksen karkuun minkä pienistä kintuistani pääsen, jos vain mainitaankin sanat vaipanvaihto tai pukeminen

Sellaista tällä erää. 😄

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Hahhaa mahtavia! 😂😂 Osaan niin kuvitella ton 7.! Ja oikeastaan muutkin, koska kaikki käyty täälläkin läpi!

Ja viimeisenä.... RIP nro. 5 😂

Vierailija
2/6 | 

Joo, mulla tyttö täytti just 10 v. Vaiheet 3-6 menossa edelleen. Ts sormet suuhun palasi tänä talvena. Tervetuloa vanhemmuus- peliin. Eiköhän tämä rauhoitu tossa viimeistään 10 v kuluttua kun lapsi muuttaa kotoa. Nyt yleensä saa jo nukkua ( vikkonloppuaamuisin 9:ään!) joten kyllä tämä tästä. Kunhan selviät siitä 2 lasta alle kouluiän- vaiheesta hengissä ja mielenterveys tallella (mä edelleen haluaisin takaisin "kylään" lapseni pienenä, kunhan saisin NUKKUA yöt että jaksais paremmin nauttia. En pysyvästi, kun ne on niin ihania nytkin. Joka päivä mutta harvoin koko päivää.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Eihh! Sormet suuhun ei siis ole odotettavissa loppua kokonaan ihan hetkeen 😩 Joo onhan nää ihania, vaikka vähä raskaita vaiheita onkin vähän väliä 😉❤️

jjennim
3/6 | 

Voi että noi kuulostavat niin tutuilta, täällä menossa vaiheet: 1. herätä äiti neljältä yöllä ja rääkäse se nukkumaan sun pieneen taapero sänkyyn......2. kengät jalassa pitää juosta myös sisällä. 3. kaikki kasvikset tai terveellinen ruoka on pahaa, pelkkää voita ja kermaa pitäisi saada. :/ 4. kummeille pitäisi päästä joka päivä. :D On ne ihania mutta voi että nää ottaa välillä pattiin taistella samoista asioista useaan kertaa päivässä. :D

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

TODELLAKI :D joo ja toi kasvikset on myrkkyä -vaihe tuli kyllä sillee aika yllätyksenä meille(kin), että kuitenki aiemmin syöny kasviksia ihan hyvällä halulla :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tuntuu jossain määrin jopa nololta tunnustaa tämä. Tai ainakin lievästi ahdistaa, koska taas asetan itseni muiden tuomittavaksi. Oon aiemminkin kirjoittanut, kuinka äidinrakkauden syttyminen vei minulta aikaa, mutta silloin näin syyn erittäin vahvasti ennenaikaisessa hätäsektiossa. Se varmasti pitääkin paikkaansa, mutta nyt tämän uuden raskauden myötä huomaan tahattomalla lapsettomuudella olleenkin huomattavasti isompi rooli rakkauden syttymisessä.

En pystynyt ymmärtää, kuinka sisälläni todellakin kasvoi ihka oma lapsi.

Esikoisen raskaudessa en tuntenut oikeastaan minkäänlaista kiintymystä vauvaan, joka asui mahassani. Tiesin kyllä, että siellä joku kasvaa ja näinhän minä tuon ihmisen alun useamman kerran ultrassakin. Mutta silti en uskaltanut kunnolla luottaa siihen, että todellakin olin vihdoin raskaana. Tottakai olin onnesta soikeana aina, kun tunsin vauvan potkivan, mutta en pystynyt ymmärtää, kuinka sisälläni todellakin kasvoi ihka oma lapsi.

Tässä raskaudessa olen juuri se äiti, joka vähän väliä paijailee mahaa. Se äiti, jonka sydämessä kuplii rakkautta, kun mietin, mikä tuolla pötsin syövereissä elelee.

En osannut samaistua siihen jatkuvasti kuplivaan ja kaikkivoipaiseen tunteeseen rakkaudesta, joka äiteihin pulppusi katsoessaan lastaan.

Muistan, kun vielä pitkään Kipsun syntymän jälkeenkin ihmettelin äitien päivityksiä siitä, kuinka he lastaan rakastavat. Tottakai minäkin lastani rakastin, mutta en jotenkin osannut samaistua siihen jatkuvasti kuplivaan ja kaikkivoipaiseen tunteeseen rakkaudesta, joka äiteihin pulppusi katsoessaan lastaan. Nyt osaan. Kurkkasin tänään olohuoneeseen ja näin lapseni tanssivan itsekseen isiltä pöllitty ruisleipä kädessä ja sisuskalut tuntuivat muljahtavan rakkaudesta. Kun tekisi mieli halata, pussata ja pitää sylissä tuota pientä ihmistä joka sekunti, mutta pettyä, kun eihän hän nyt jaksa sylissä istua! Kun haluat suojella tuota pientä elämää kaikelta maailman pahuudelta, mutta samassa ymmärrät avuttomuutesi, kun tajuat ettet voi häntä kaikelta suojata.

Olisihan se kiva nukkuakin, mutta en osannut olla pahoillani unettomasta tunnistamme.

Kipinällä on ollut hieman levottomampia öitä viime aikoina ja olenkin hakenut hänet useamman kerran viereeni nukkumaan. Halailemme, pusuttelemme ja vain olemme vierekkäin. Viime yönä hän laittoi käteni siten, että pystyi kaivautumaan kainalooni ja toisessa hetkessä hän kiipesi päälleni, jotta pystyi levyttää koko pituudeltaan minussa kiinni. Olisihan se kiva nukkuakin, mutta en osannut olla pahoillani unettomasta tunnistamme. Kumpikaanhan meistä ei nuku kuin omassa rauhassaan, mutta läheisyystankkauksen jälkeen vein Kipsun huoneeseensa ja sinne hän jäi mukisematta. Läheisyyttä oli tankattu tarpeeksi ja äidin sydän oli muljahtanut jälleen vain syvemmälle rakkauden mereen.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Nyt tiedän, mitä sillä todellisella äidinrakkaudella tarkoitetaan. Sitä, kun tunnet olosi kokonaiseksi vain lapsesi lähellä. Ilman häntä läsnä, jokin tuntuu puuttuvan.

Kommentit (12)

Vierailija
3/12 | 

Ensimmäinen tuli ennenaikaisena hätäsektiolla ilman että synnytys oli edes käynnissä. Silloin ei tunnettu vielä ihokontakti juttuja eikä muuta vastaavaa, kun aamulla pääsin 7h sektion jälkeen ekan kerran ikinä näkemään lapseni oli ihan hirveää kun ketä tahansa niistä keskolan vauvoista olis voinut olla mun. 10 päivää vietettiin erillään kunnes sain vauvan kotiin. Eriosastoilla, vauvaa sai mennä tiettyinä aikoina x määrän ajaksi hoitamaan ja katsomaan. Aivot ja tunteet laahas perässä. Se kiintymys ja rakkaus kasvoi päivä päivältä. Sitä huono äiti oloa mikä tuli ja niitä ajatuksia et mussa on jotain vikaa... Seuraava oli onnistunut alatiesynnytys ja se rakkauden tunne iski heti ( siitä tietenkin tunnollisena äitinä kunnon morkkis ja taas maailman huonoin äiti olo,koska ekan kohdalla se tunne ei tullut heti). Kolmannen kohdalla synnytys oli pitkä,kesti monta päivää. moni asia meni pieleen ja loppu tunteina ajatukset pyöri jo siinä että koko vauva ei synny elävänä ja aloin tietoisesti hokemaan että en halua rakastaa tätä koska pelko menetyksestä oli niin suuri. Kun kuulin ensi parkaisun niin sieltä se rakkaus taas leimahti täysin voimin. Eli kolme lasta,kolme "eri tarinaa" ja nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen rakkaus on suurta ja isoa ja kaikkia kohtaan yhtä syvää ❤️

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi kauhee tuo ekan lapsen kanssa, kun oli tietyt ajat kun pääsi näkemään :( Ihan hirveetä! Onneksi on siitä tultu eteenpäin tapojen kanssa. Ihana kuulla, että rakkaus on kehittynyt kaikkien kanssa yhtä suureksi <3 <3 

Vierailija
4/12 | 

Tämä on minulle ehdottomasti kipein asia äitiydessä. Äidinrakkauden syttymisessä on kestänyt minulla todella pitkään. Vauva on nyt 9 kuukautta ja nyt voin jo sentään sanoa rakastavani häntä, mutta täytyy myöntää, ettei tämä edelleenkään ole sellaista ylitsevuotavaa äidinrakkautta, josta kaikki puhuvat. Nyt kuitenkin uskon jo, että rakkaus tästä vielä kasvaa, kuten se on tehnyt tähänkin asti. Kyllä se silti kouraisee lukea tämänkin jutun fb-kommentteja, kun niin moni on saanut kokea rakastumisen jo synnärillä tai viimeistään parin päivän sisällä synnytyksestä. Eikä asiaa auta, että moni, minä mukaanlukien, ei kehtaa omalla nimellä kertoa mitään negatiivisia kokemuksia tähän liittyen. Äidinrakkaus on jotenkin pyhä ja maaginen asia, ja jos se ei tulekaan heti, sitä hävetään ja siitä koetaan syyllisyyttä.

Minulle äitiys oli aina ollut suuri haave ja olin unelmoinut vauvasta vuosia, vaikken lapsettomuudesta kärsinytkään. Elämäntilanne ei vain ollut aiemmin sopiva. Alkuraskaudessa en vielä uskaltanut iloita, kun pelkäsin niin kovasti keskenmenoa. Raskauden toinen puolisko taas oli todella rankka. Ensin tulivat ihan hirveät liitoskivut, jotka saivat minut aika lailla liikuntakyvyttömäksi jostain rv20 alkaen. Sitten minulla diagnosoitiin raskausdiabetes, joka jo pelkkänä diagnoosina oli minulle kauhea shokki ja tunsin siitä suurta syyllisyyttä. Ja sitten se vielä paheni koko ajan, ja lopulta jouduin aloittamaan insuliinit enkä saanut syödä juuri mitään. Nyt jälkikäteen ajattelen, etten silloin keskittynyt vauvaan tarpeeksi, vaan loppuraskauden odotin vain sitä, että raskaus olisi jo ohi, kivut loppuisivat ja saisin vihdoin syödä normaalia ruokaa.

Synnytin ihan normaalisti alateitse, mutta kun sain vauvan rinnalleni, en tuntenut yhtään mitään. Tuntui jopa, että vauva oli mahassa rakkaampi kuin sen ulkopuolella. Olin tavallaan menettänyt rakkaan masuvauvan ja saanut ihan vieraan oikean vauvan tilalle. Silloin en vielä kyllä osannut huolestua, koska olin lukenut, ettei äidinrakkaus välttämättä syty vielä synnytyssalissa. Mutta kun ne tunteet eivät syttyneet seuraavanakaan päivänä, eikä sitä seuraavana eikä sitä seuraavana. Asiaa ei yhtään auttanut, että jo synnärillä iski ihan hirveä baby blues. Itkin vain ja mietin, olenko tehnyt elämäni isoimman virheen. Jos joku olisi siellä tarjoutunut ottamaan vauvan itselleen, olisin varmaan antanut.

Valitettavasti kivut eivät myöskään loppuneet synnytykseen. Tai no, liitoskivut loppuivat, mutta tilalle tuli muita kipuja, joista kukaan ei oikein osannut sanoa, mitä kipuja ne ovat ja miten pitkään niitä kestää (loppujen lopuksi kivut loppuivat kokonaan vasta puolisen vuotta synnytyksestä). Tuntui, että oli vielä vaikeampi kehittää minkäänlaisia tunteita vauvaa kohtaan, kun kaikki oli niin kivuliasta ja hankalaa. Kipujen vähentyessä ja kun toiminta vauvan kanssa alkoi olla enemmän vuorovaikutusta eikä niin yksisuuntaista kuin alussa, vauva alkoi pikkuhiljaa tuntua rakkaammalta. Mutta en tosiaan edelleenkään tunnista sellaista äidinrakkautta, mistä muut äidit kertovat. Kun monet sanovat, etteivät he voineet etukäteen kuvitella, että jotakuta voi rakastaa niin paljon. Minä taas kuvittelin rakastavani niin paljon enemmän. Tuntuu, että olen rikkinäinen ja huono äiti, kun tämä on minulle niin vaikeaa. Muut saavat äidinrakkauden taivaanlahjana ensihetkistä alkaen, ja minä joudun tekemään sen eteen paljon töitä enkä siltikään tunne yhtä vahvasti kuin he.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi, että meinaa itku tulla tätä lukiessa <3 Ymmärrän niin hyvin, mitä kirjoitat. Ja meidän lapsihan on pian kaksi vuotta ja nyt vasta voin sanoa vilpittömästi, täydellä sydämellä, tietäväni tuon kuuluisan äidinrakkauden tunteen. Se vaati mulla paljon huolenpitoa, huolta, tunnetta tarpellisuudesta, haleja ja pusuja, syliin kurottelua ja vaan sen lapsen aidon katseen, kun hän rakastaa sua vilpittömästi. Se kehittyi pikkuhiljaa, kun vain antoi itselleen luvan siihen, että se ottaa aikaa. Voit ehkä kuvitella mun omatunnon tuskia, kun tää mahakaveri on jo nyt niin rakas. Ja jos sulle on tuo asia vaikea kirjoittaa, niin itse en oo vieläkään pystynyt kirjoittaa tuosta, minkä säkin kirjoitit: "Tuntui jopa, että vauva oli mahassa rakkaampi kuin sen ulkopuolella. Olin tavallaan menettänyt rakkaan masuvauvan ja saanut ihan vieraan oikean vauvan tilalle." Tolta musta tuntui pitkään ja itkin moooonta monta kertaa sen takia. Edelleenkään en pidä mahassa elänyttä vauvaa samana kuin tämä joka on nyt kanssani. Ja voi helvetti se ottaa välillä kipeää edes ajatuksena.

Laura A.
5/12 | 

Synnytin esikoiseni 8kk sitten sektiolla.

Hetken aikaa sain pitää häntä rinnalla ennen kuin lähdin heräämöön ja vauva jäi isänsä kanssa. Kadehtien ja hiukan katkerana olen kuunnellut, miten mieheni on uudestaan ja uudestaan kertonut niistä ihmeellisistä kolmesta tunnista jotka vietti pienen tyttömme kanssa masut vastakkain ennen kuin sain liittyä heidän seuraansa.

Huomasin nopeasti, että siinä missä mieheni rakasti lasta enemmän kuin mitään, itse vielä asetin puolisoni etusijalle. Perhedynamiikkamme tuntui hyvin sairaalta tässä vaiheessa: mieheni rakasti eniten lastamme, joka rakasti eniten minua, joka rakastin eniten miestäni.

Nyt olen siinä pisteessä, että rakastan lastani enemmän kuin puolisoani. Tässä tuntuu nyt hyvältä.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kuulostaa niiiiiiiiiiiiin tutulta!! Juuri noin meidänkin alun dynamiikka meni! ja minä kateellisena katsoin kun isi uskalsi nostaa vauvaa ja mä en uskaltanut edes hengittää  hänen lähellä!

Vierailija
6/12 | 

Ekan kohdalla kaikki alkoi konkretisoitumaan vasta, kun vauva oli vatsan ulkopuolella. Välitin pienestä paljon ja halusin suojella, mutta se suojeleva äidinrakkaus, hellä katse syttyi vähän myöhemmin. Minulla ei ollut ongelmaa luoda yhteyttä lapseen, mutta äidinrakkaus kehittyi vähän myöhemmin, kun vauva oli jotain väliltä 3-4kk. En ole missään vaiheessa potenut siitä huonoa omaatuntoa, sillä se vain oli niin. Toisen kohdalla tämä prosessointi on helpompaa, kun sen sijaan, että miettii mitenhän elämä muuttuu ja mitä se pieni ihminen tuo tullessaan, miettii enemmän millainen tyyppi sieltä mahtaa olla tulossa. Muu on jo tutumpaa.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Muakin harmittaa, että poden asiasta huonoa omaatuntoa nyt, kun tiedän että se on täysin normaalia. En tiedä osuiko mulle somefeediin vaan sellaisia kuvia, joiden mukaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin rakastaa omaa lasta täysillä jo ennen kun hän oli kohdun tällä puolella. En osannut kuvitellakaan, että mulle ei kävisi samoin - varsinkin, kun olin ehtinyt lasta haluta jo niin pitkään!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Nyt alkaa olla kuukausi päiväkotitaivalta takana ja pyynnöstänne ajattelin kertoa, miten aloitus sujui. Jos ollaan taas tuttuun tapaan ihan rehellisiä, niin mulla kyllä oli ennakkoluuloja päiväkoteja kohtaan yleisesti. Olen jo pienestä asti nähnyt erittäin läheltä perhepäivähoitajan työtä ja sen perusteella halusin ehdottomasti omankin lapsen perhepäivähoitajalle. Alueellamme ei kuitenkaan ollut paikkoja vapaana, joten päädyimme päiväkotibingoon. Saimme paikan lähellämme sijaitsevasta päikystä ja samantien tiedon saannin jälkeen meille soitettiin, että heiltä tultaisiin kotikäynnille. Ei tarkastamaan miten meillä siivotaan, vaan näyttämään naamaansa jossain lapselle tutussa ympäristössä. Musta tää oli tosi mahtava ele ja sitä paljon instagramin puolella kummasteltiinkin. Itseä ei sinänsä ihmetyttänyt, koska tiedän, että perhepäivähoitajilla tehty jo pitkään näin. Seuraavalla viikolla me kävimme myös päiväkodin pihassa useamman kerran.

Kuvasta puuttuu kauramaito, lääke, lämmin kypäräpipo, kauramaito ja kengät, jotka vaihtuivat reimoista heti ekana päivänä Kuomiin. Vaatteet on myös nimitarroitettu, vaikka sitä ei näykään.
Kuvasta puuttuu kauramaito, lääke, lämmin kypäräpipo, kauramaito ja kengät, jotka vaihtuivat reimoista heti ekana päivänä Kuomiin. Vaatteet on myös nimitarroitettu, vaikka sitä ei näykään.

Ennen aloitusta saimme listan, mitä kaikkea meidän pitäisi viedä Kipinän kaappiin. Listaan kuului varavaatteet, kuravaatteet, kurahanskat, kumisaappaat, teippivaippoja, unilelu, (Tutti), lääkkeet (ja niihin resepti, jonka perusteella haetaan jotain erityislupaa, että hoitajat saavat lääkkeen tarvittaessa antaa?), lämmintä kerrastovaatetta, ulkovaatteet ja sisätossut. Kaikki tietty nimikoituna. Lisäksi me viedään itse kauramaitoa Kipsulle ruokajuomaksi. 

Meillä isi vie tytön klo 10 hoitoon ja minä haen hänet klo 16. Isiä jännitti kovasti eka päivä. Osaksi varmasti siksi, että hän oli se joka Kipsun ”jättäisi” ja osaksi siksi, että oli viettänyt juuri viisi kuukautta tyttäremme kanssa kuin paita ja peppu. Hoitoon jättäminen sujui kuulemma ongelmitta ja vaikka seuraavina päivinä lasta hieman itkettikin, niin pian isi pääsi lähtemään jo iloisten vilkutusten kera. Ekoina päivinä saatiin myös paljon kuvia ja viestejä siitä, miten päivä sujuu ja kysymyksiimmekin saamme päivän aikana vastaukset.

Kerran hoitaja oli juossut vielä isin perään isompien itkujen alettua ja sanonut, että saa jäädä kuuntelemaan, kuinka itku loppuu tosi nopeaan, vaikka aluksi onkin paha mieli.

Kotimatkalla!
Kotimatkalla!

Taaperomme on oppinut jo nyt ihan älyttömästi kaikkea uutta. Jo ekan viikon jälkeen hän alkoi yrittää pukea itseään ja kuivaharjoitteli potalla. Hän on alkanut nyt matkia tavuja kovaa vauhtia ja nukkuu kuin tukki öisin. Ekan viikon aikana he olivat väritelleet, liimailleet, laulaneet, lukeneet ja joka päivä viettävät noin kolme tuntia ulkona hääräämässä. Oon ollut todella tyytyväinen päiväkotiin, sen hoitajiin ja siihen, kuinka hyvin kaikki on sujunut. Hoitajat kertovat rehellisesti päivän tapahtumista ja heillä on näyttänyt aina riittävän syliä Kipinällekin, kun itku on tullut isin lähdettyä. Kerran hoitaja oli juossut vielä isin perään isompien itkujen alettua ja sanonut, että saa jäädä kuuntelemaan, kuinka itku loppuu tosi nopeaan, vaikka aluksi onkin paha mieli. Ja niin se olikin loppunut. 

Nyt tällä viikolla Kipsu on noin 03-04 välillä halunnut meidän väliin nukkumaan ja se hänelle sallitaan <3 Iltaisin on välillä tosi väsynyt (kun päikkärissäkin on jäänyt unet välistä) ja ruuan jälkeen usein vaan ollaankin ihan rauhassa ja sylitellään.

Kokonaisuudessaan tyttömme on viihtynyt hoidossa niin älyttömän hyvin, että seuraava kysymys mielessäni onkin se, että otanko hänet kotiin kanssani kokonaan, kun vauva syntyy. Mitä te olette tehneet?

Kommentit (10)

8v:n äiti
1/10 | 

Ei ole omakohtaista kokemusta kun meille vain 1 lapsi siunaantunut, mutta luulen että jos tällainen tilanne olisi tullut niin olisin pitänyt lapsen jonkun verran hoidossa. Esim 4h parina kolmena päivänä viikossa. Tai sitten vaihtoehtoisesti joku kerho missä käydä säännöllisesti.
Saisi hetken kahdenkeskistä aikaa uuden vauvan kanssa (tai sitten ihan vaan levätä jos vauva sattuu nukkumaan). Ja lisäksi isompi lapsi saisi jatkaa uusien taitojen opettelua ikäisten (tai vaikka vanhempia matkimalla) kanssa.
En kuitenkaan osaa kuvitella että joka päivä 8-16 pitäisin, ja loma-ajat kotona..
Mutta kannattaa kuunnella omaa sisäistä ääntä, mikä tuntuu teidän perheessä parhaalle. :)

MK88
2/10 | 

Meillä esikoinen ehti olla 6kk hoidossa ennen kakkosen syntymää. Jäädessäni äitiyslomalle, otin esikoisen kotiin (toki myös muutimme paikkakunnalta toiselle, ja päiväkoti olisi vaihtunut). Nyt vuoden alusta esikoinen aloitti uudessa päiväkodissa pari päivää viikossa, ja nuorempi aloittaa muutaman viikon kuluttua samassa päiväkodissa, jolloin molemmat ovat siellä 4pv/vko kun palaan töihin.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kuulostaa hyvältä järjestelyltä! Ja varsinkin jos hoitopaikkakin vaihtuu, niin tuossa tilanteessa en varmaan edes itsekään tätä asiaa miettisi, vaan ottaisin kotiin :)

Annika79
3/10 | 

Meillä käsittääkseni ei ole oikeutta kuin 20 h viikossa, jos toinen vanhemmista on kotona.

Meillä esikoinen oli 2 päivää viikossa koko päivän (8-15) perhepäivähoidossa muutaman kuukauden ajan pikkuveljen syntymän jälkeen. Sen jälkeen hän meni kerhoon 2 päivänä viikossa 4 h.

Spks
4/10 | 

Jos päiväkotiarki on alkanut sujumaan hienosti, jatkaisin päikkyä esikoisen kanssa osapäiväisesti. Saa isompi touhuilla ihan erilaisia juttuja, kuin mitä kotona vauvan kanssa välttämättä saisi.

Itseäni jäi hieman kummastuttamaan tuo, että oma kauramaito täytyy viedä. Täällä pk:sta tulee myös kauramaito, ja on riittänyt, että olen sanonut kuopuksen olevan yliherkkä lehmänmaidolle, hänelle on hankittu oma maito talon puolesta.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Toi on totta, että mitä tekemistä sitä sitten pystyy isommalle tarjoamaan kotona..

Uskon, että täälläkin kauramaidon saisi talon puolesta jos olisi allergiasta kyse. Meillähän ei ole siitä kyse. 😊

Vierailija
5/10 | 

Meillä esikoinen sai pari kuukautta olla kotona tutustumassa vauvaan jonka jälkeen palasi hetkeksi vanhaan päiväkotiin. Pian olikin kesäloma jonka jälkeen vaihtoi uuteen päiväkotiin. Siellä käy 2-3krt viikossa 8-15.
Esikoinen jo 5 vuotta niin mielestäni tärkeää että hänellä on ikäistänsä seuraa ja pian se eskarikin alkaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018