Kirjoitukset avainsanalla äitiyden haasteet

Meillä on aikamoinen äiti -vaihe menossa taaperolla...ja tää vaihe aiheuttaa mussa erittäin ristiriitaisia tunteita. Mikään ei oo ihanampaa kuin kuulla pientä söpöä ääntä huutamassa "ÄIIITTIIIII". Mikään ei myöskään pureudu samalla tavalla sieluun kuin se huuto – hyvässä ja pahassa! Kun tuon huudon kuulee 723 kertaa päivässä, ei millään meinaisi jaksaa ihan jokaiseen huutoon vastata. Vannon, että mun yleisin sana on nykyään "mitääää?!". 

Sama äiti -huuto kuuluu ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.

Oltiin vähän aikaa sitten Keskisillä ja kuulin lapseni ÄIIITTIIIII -kiljaisut kassoilta asti useamman osaston päähän. Olin ollut ehkä viisi minuuttia poissa taaperon näköpiiristä! Sama äiti -huuto kuuluu ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.

Tällä hetkellä isi ei meinaa kelvata lohduttajaksikaan, vaan äidin syliin on päästävä. Eräs päivä häivyin hetkeksi sisätiloihin siivoamaan, kun taapero jäi isänsä kanssa ulos. Meni alle minuutti kunnes kuulin ensimmäisen ÄITTIII -huudon ja lähestyvät askeleet. Pysyin omissa oloissani ja hetken kuluttua kuulin itkua. Menin ulos ja taapero jo kurotteli kohti. Isin hämmentynyt katse ja enemmän kysymykseltä kuin toteamukselta kuulostava lause kertoi kaiken tarpeellisen:"Hän haluaa äidin(?)". 

rv34 ja on uikkarien alaosakin päällä, vaikka ei uskois :D
rv34 ja on uikkarien alaosakin päällä, vaikka ei uskois :D

Sylissäkin viihdytään poikkeuksellisen paljon siihen nähden, että kyseessä on hyvin touhukas ja tutkivainen taapero. Lisähaastetta sylissä kantamiseen tuo jo parikiloinen, mahassa asuva, pikkuveli. Kirsikkana kakulle vähitellen lisääntyvä selkäkipu. Tänä aamuna vietettiin aikaa ulkona ja koko tuon ajan tyttö halusi istua sylissäni tai ihan kiinni kyljessäni. 

Oikeastaan mikään siirtymä päivän aikana ei suju ilman uhmaamista ja minun kymmeneen laskemista päässäni.

Oon yllättynyt, että tällainen vaihe on tullu just nyt, kun uhma on melko.... kierroksia lisäävässä tilassa. Oon useampaan otteeseen nyt korottanut itsekin ääntäni, mihin taaperon reaktio on tulla ihanan naamansa kanssa lähemmäs omaani ja huutaa takaisin. Oikeastaan mikään siirtymä päivän aikana ei suju ilman uhmaamista ja laskemista kymmeneen päässäni. Ja silti äiti -vaihetta pukkaa! 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) on

En tiedä johtuuko tämä siitä, että vauvan saapuminen lähestyy ja taapero aistii sen. Voiko kaksivuotias tosiaan tajuta tuollaista? Jostain muistan myös lukeneeni, että tässä iässä lapselle tulee uusi eroahdistus varsinkin äidistä. Olisikohan tämä nyt sitä? No, niin tai näin, nyt on äidin aika nauttia tarpeellisuudestaan. Ei tätäkään kuitenkaan loputtomasti kestä... Vai kestääkö?

Muilla menossa parhaillaan tai ollut samanlaista äiti -vaihetta? Vai pitäiskö sanoa ÄITTIIIII -vaihetta?

Lisää uhmaiän ihanuutta voit kuunnella alla olevasta podista <3 !

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Mariaana9
1/2 | 

Meillä esikoisen äiti-vaihe alkoi, kun oli 9kk ja alkoi hellittää vasta 3v:nä. Tietenkin oli lievempiä kausia, mutta todella vahvasti vaati aina äidin JOKA asiaan. Ei annettu tietenkään lasta päättää, joten välillä isä hoiti eri toimet, mistä seurasi jäätävä itkupotkukohtaus. Yritin antaa paljon läheisyyttä ja isä myös, mutta tuntuu että ainoa asia mikä auttoi oli aika. Kuopus on nyt 1,5v ja vasta nyt on eka äiti-vaihe alkanut, eikä yhtään niin vahvana kuin esikoisella. Hyvin yksilöllisiä nämä asiat.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Niinpä! Tässäkin lapset niin yksilöllisiä ❤️ Meillä ei oo ollu aiemmin mitään näin vahvaa ja nytkin isi kelpaa varsin hyvin jos mä en oo lähellä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mua jännittää. Jännittää sekä tämän kirjoittaminen, että tulevaisuus. Tämä aihe tuntuu olevan niin kamalan arka ja helppo iskupaikka niille hieman ”paremmille äideille”, että lähes poikkeuksetta saan paska mutsi -leiman otsaani (ainakin itseltäni) aihetta koskeviin keskusteluihin joutuessani. Nimittäin kotiin jääminen ja sen takia jännittäminen!

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Olin lopen kyllästynyt olemaan kotona ja kyllästymisestäni kärsi jo oman pääkopan lisäksi parisuhdekin.

Muistatte ehkä, kuinka valmis olin töihin viime lokakuussa? Olin lopen kyllästynyt olemaan kotona ja kyllästymisestäni kärsi jo oman pääkopan lisäksi parisuhdekin. Nyt kotiin jäämiseni on jälleen kulman takana ja se herättää todella ristiriitaisia tunteita. Vauva, jonka on laskettu syntyväksi elo-syyskuun-vaihteessa, on erittäin toivottu, mutta siitä huolimatta raskautumisen nopeus tuli yllätyksenä. Niin kuin moni varmasti tietää, esikoistamme yritimme sen kolme vuotta enkä ajatellut uuden raskauden olevan sen helpompaa – vaikka kovasti sitä toivoinkin.

Asetinko alusta asti aivan liian isot paineet itselleni siitä, millainen äiti haluan olla?

Pidennetyt viikonloput, joita olemme nyt viettäneet toukokuun alusta alkaen taaperon kanssa, ovat olleet ihania. 95%:ia ajasta mietin, kuinka onnekas olen, että minulla on noin helppo ja kultainen lapsi. Miksi ihmeessä en viihtynyt hänen kanssaan 1,5 vuotta pidempään kotona? Miten mulla keitti välillä niin kovaa? Vaikuttaako näihin tunteisiin se, että oikeasti pidän äärettömästi työstäni ja joka aamu lähden hyvällä mielellä duuniin? Vai oliko se ruokailujen haasteellisuus oikeasti niin raskasta minulle, että se varjosti koko arkea? Asetinko alusta asti aivan liian isot paineet itselleni siitä, millainen äiti haluan olla? Vastaus näihin kaikkiin on varmaan kyllä.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Mitä mä itse odotan kotiäitiydeltäni? Päädyin sitten vaihtoehtoon täydellisyys, jolla ammuin heti kärkeen itseäni omaan jalkaan.

Oonko hullu ajatellessani, että toisen kanssa osaisi olla rennompi? Jostain syystä uskon näin. Ehkä en stressaa samoista asioista kuin ekan kanssa. Kun esikoinen oli muutaman viikon, lähetin ystävälleni ihan tosissani viestin, että ”Kuinka paska äiti olen, jos en vaihda heti bodyä, kun siihen tulee puklua?”. En ihan oikeasti tiennyt, mitä mun pitäis tehdä, mitä multa odotetaan enkä varsinkaan: Mitä mä itse odotan kotiäitiydeltäni? Päädyin sitten vaihtoehtoon täydellisyys, jolla ammuin heti kärkeen itseäni omaan jalkaan.

Nyt tiedän, että en voi mitenkään olla täydellinen. Voi jestas, mä oon niin kaukana siitä, ettei tosikaan! Tälläkin kertaa tulen varmasti vahingossa jättämään kakkaa vauvan vaippa-alueelle, en tule muistamaan antaa joka päivä d-vitamiineja ja varmasti tälläkään kertaa en erota, onko vauvanvaate päivähaalari vai yökkäri. Tulen ärsyyntymään pienestä vauvasta öisin, vaikka hän ei tahallaan itkekään ja tulen varmasti pukemaan kuopuksellekin AIVAN liikaa vaatetta vaunu-unille. Mutta haittaako se? Ei. Lopettaisiko vauvani minun rakastamiseni näiden takia? Ei varmasti. Hänhän rakastaa kuitenkin alkuun vain tissejäni. Yritän siis palavasti ottaa seuraavan kotiäitiajan rennommin ja oikeasti nauttia tuosta ajasta. 

Oletitteko te itseltänne liikoja vanhemmuuden suhteen esikoisen kohdalla?
Onko toisen kanssa äitiys erilaista?

Kommentit (10)

ÄM
1/10 | 

Mielenkiintoinen ja ihanan rehellinen postaus. Olen itse jäämässä elämäni ekaa kertaa äitiyslomalle loppuvuodesta, kun esikoinen syntyy. Muakin jännittää. Eniten siksi, että olen jo monia vuosia odottanut haaveillen, että pääsisin jäämään kotiin pitkäksi aikaa. Rakastan olla kotona ja tehdä omia juttuja ja ajatus kotona olosta vieläpä pienen vauvan  kanssa tuntuu tosi ihanalta. Mutta jännittää, jos se ei menekään niin. Jos en viihdykään kotona, kun ei enää ehdi tehdä vain omia juttuja, vaan on koko ajan kiinni vauvassa. Olen myös herkkä stressaamaan ja varmasti vauva tuo mukanaan paljon uusia huolia ja stressin aiheita, joita mulla on sitten loputtomasti aikaa vatvoa yksin kotona ollessani, eikä mulla ole edes äitikavereita. Kavereita toki on, mutta he ovat päivät töissä. Tällä hetkellä siis odotan yhä tosi paljon ja innolla äitiyslomaa, mutta mieleni perukoilla mietin, että mitä jos se ei vastaakaan odotuksiani (vaikka varsinaisia odotuksia mulla ei edes ole). Pystyisinköhän silloin myöntämään edes itselleni, että en viihdykään kotona?

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Suosittelen käymään jossain mammakahviloissa tai kerhoissa tms! Tuntui mustakin tosi vieraalle aluksi, mutta nyt oon niistä löytänyt viisi ihanaa äitiystävää joiden kanssa nähdään suht säännöllisesti. Ne oli kyllä mun pelastus. Ja sit just se, että on "jotain omaa" joka viikko. Olkoot se sit blogi tai lenkki tai elokuva. Mut jotain on oltava. Jään seuraamaan sunkin tietä, kiitos linkistä ❤️

Laura/iloa, eloa! -blogi
2/10 | 

Mulla toisen kanssa oli helpompaa, vaikka en hirveitä vaatinut itseltäni ekankaan kohdalla. Mutta tokan kanssa oli jo löytynyt enemmän puuhaa, mistä ite oon tykännyt kotiäitinä :)

Vierailija
3/10 | 

Sama tilanne edessä, myöskin vaadin itseltäni täydellisyyttä esikoisen kohdalla. Ja voi sitä väsymystä ja pettymystä kun ei asiat mennytkään niinkuin kuvittelin. Aiemmin viihdyin kotona, mutta lapsen tulon jälkeen asia on siltä osin muuttunut että elämään tarvitsee muutakin ohjelmaa kuin koti ja vauva... Todella toivon että toisen kohdalla osaan olla rennompi ja pitää paremmalla mielellä sitä kuuluisaa omaa aikaa.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Tää oli kuin suoraan mun suusta! Tajusin siis vasta ihan äskettäin, että pistinköhän alitajuntaisesti podcastinki pystyyn just silmällä pitäen tulevaa? Että on varmasti kaikenlaista omaa? 🤔

Vierailija
4/10 | 

Kun tuossa linkittämässäsi tekstissä kirjoitit, että uskot laadun korvaavan määrän, niin kävikö niin, kun palasit silloin töihin? Minulla on ensi kuussa töihinpaluu edessä. Odotan sitä innolla, ja uskon myös, että nautin silloin myös lapsen kanssa vietetystä ajasta enemmän ja pystyn silloin olemaan kunnolla läsnä lapselle, mutta mietin myös, onko tämä vain toiveajattelua. Tällä hetkellä, kun olen lapsen kanssa 24/7, huomaan monina päivinä yrittäväni vain selviytyä päivästä ja tekeväni vain sen minimin, mitä lapsi vaatii. Silloin olen vain iloinen, jos lapsi jaksaa leikkiä itsekseen. Olisi ihanaa olla paremmin läsnä lapselle, mutta tällä hetkellä lapsen kanssa jatkuva oleminen on sen verran pakkopullaa, että yritän tietyllä tapaa päästä mahdollisimman helpolla. Haluan uskoa, että asia muuttuu, kunhan saan olla osan päivästä taas ihan vain minä ja toisaalta myös aika lapsen kanssa on silloin arvokkaampaa, koska sitä on vähemmän.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Heippa! No ihan rehellisesti jos vastaan niin siinä kävi just niin ja musta tuntui tismalleen samalta ku susta kotona. Huomasin, että käytiin suihkussa jo tyyliin klo 17, että oli jotain tekemistä ja päivä alkoi olla ohi (vaikka ei siis ollu!). Kyllä töihin paluu oli mulle ja meille kaikille niin oikea ratkaisu ja semmonen pieni ikävä, mitä koin päivän aikana lasta kohtaan, oli todella tervetullutta ja tarpeellista. ❤️

Tuulevi
5/10 | 

Minä en viihtynyt esikoisen kohdalla kotona. Toisen, jota uskalsimme yrittää muutaman vuoden jälkeen, kohdalla tsemppasin etukäteen tosi paljon, että asiat olisivat toisin ja meillä olisi kivempaa ja sosiaalisempaa. Pikkuinen neitimme oli vielä kurjempi nukkuja, kuin isoveljensä ja niinpä raahustimme toki erilaisilla treffeillä ja muilla umpiväsyneinä. :( Asioita olisi toisellakin kierroksella voinut tehdä toisin, mutta päällimmäisenä on mielessä saatanallinen väsymys ja se, että apua ei herunut mistään, vaikka ihmiset ympärillä tilanteen näkivät. Ehkä olisi pitänyt vain pistää muksut jonnekin välillä hoitoon kyselemättä. Toisaalta emme ole halunneet väkisin heitä mihinkään tuputtaa, kun kiinnostusta ei ole ollut.

Onneksi vauva-ajat on meidän perheessä taputeltu!

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi vitsi, toi on kyllä tosi ristiriitaista ku sit jotku saattaa näennäisesti sanoa että auttavat kyllä mutta ei kuitenkaan auta. Meillä on - luojan kiitos - tosi hyvä turvaverkosto, mutta raja sillä siltikin että paljonko kehtaa apua pyytää.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mitä enemmän meidän taapero on oppinut liikkumaan, sitä vaarallisemmaksi touhu menee. Joudun päivittäin miettiä, että annanko hänen nyt kiivetä itse paikkaan x vai autanko? Annanko hänen tasapainotella hiekkalaatikon reunalla tai pienissä portaissa vai otanko kädestä kiinni? Jos häneltä itseltään kysyy, on vastaus tuttu EI. 

Kidutan tahtomatta itseäni mielikuvilla, joissa hän kompastuu kiveen, kaatuu rähmälleen ja lyö hampaansa toiseen kiveen.

Juuri nyt katson, kun hän kävelee pihamme alueella, jossa on isompia kiviä ja nurmikkoa. Epätasainen alusta siis, missä voi käydä vaikka mitä. Kidutan tahtomatta itseäni mielikuvilla, joissa hän kompastuu kiveen, kaatuu rähmälleen ja lyö hampaansa toiseen kiveen. Sama juttu portaissa: vaikka olisin valmiina asemissa ottamassa koppia, näen mielessäni, kuinka hän pyörii jokaisen rappusen naamallaan alas ja sen jälkeen makaa verilammikossa. Voi miksi nää mielikuvat on aina niin karuja? Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin... älkääkä edes kysykö mitä kauhukuvia piirrän päähäni, kun luen juttuja esimerkiksi lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Pelkkä ajatuskin saa sydämentykytystä. 

Mitä voi antaa oppia itse mokien ja sattumusten kautta?

Missä se ylihuolehtivaisuuden ja järkevän varovaisuuden raja sitten menee? Meillä asuu talossa kova kiipeilijä ja ajattelinkin aluksi, että jos hän pääsee itse kiipeämään paikkaan x, hän saa sinne mennä. No nyt hän osaa kiivetä vaikka ja minne, eikä tuo periaate vaan ole enää turvallinen. Mutta mitä voi antaa oppia itse mokien ja sattumusten kautta? Se, että sohvan päällä pomppiessa voi tulla virhearviointeja voi jossain määrin olla ihan hyvä läksy? 

Kyllähän mä tiedän, että en voi loputtomasti lastani kaikilta kolhuilta suojata eikä tarvikaan. Alkaa aivan ahdistaa, kun mietin uhkarohkeita temppuja, joita itse olen lapsena tehnyt. Ajoimme muun muassa jyrkkää mäkeä pyörillä alas ja se luonnollisesti oli voittaja, joka oli ensimmäisenä polkenut (lue: selvinnyt hengissä) maaliin. Vauhti oli aivan jäätävä ja pyörä heittelehti koko matkan ihan miten sattui! Toinen muisto, joka saa kädet tärisemään ajatellessani oman lapseni tekemään samaa, on se, kun kiipesin lähimetsämme koivun latvaan. Se oli aivan mahdottoman korkea ja latvassa oksat katkesivat altani kuin raa'at spagetit. Ja silti sinne piti päästä. Oi hyvää päivää, tämä huolen määrä tuskin on tästä ainakaan vähenemässä!

Ei mulla taaskaan mitään vastauksia ole. Pelkkiä kysymyksiä, niinkuin aina 😂 Oonko ainut, joka piirtelee kauhukuvia mieleensä tahattomasti?

Kommentit (4)

Laura A.
1/4 | 

Meillä on juuri liikkumista opetteleva 10,5kk, ja lapsen isä on aivan hysteerinen! Aluksi se oli ihan söpöä, mutta pikkuhiljaa alkaa iteltäkin mennä hermo kun KOKO ajan saan syytöksiä että vaarannan lapsemme; älä roikota, älä taivuta, SEN KÄDET KATKEAA, varo päätä, ÄLÄ NYT PÄÄSTÄ IRTI!

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Mulla on yksi kaveri, mies siis, joka on ihan samanlainen lapsensa kaa :D se varmaan kauhulla aina kattoo mun miehen hömpötystä tyttömme kaa, ku siinä on kyllä menoa ja meininkiä :D

En turhan suojeleva
2/4 | 

Meillä on lapsi mallia vauhtia ja kolhuja. Olemme antaneet hänen itse harjoitella ja oppia mahdollisimman pitkälle itse. Toki rajaten minne sai kiivetä. Vain tekemällä lapsi kehittyy ja oppii varmaksi liikkeissään. Kädestä pidin siellä missä hän ei saanut rynniä minne sattuu esim liikenteessä yms vaarapaikoissa. Motorinen kehitys ja hahmotus vaatii haasteita ja oppimista omista rajoista.

HannaIrmeli
3/4 | 

Täällä myös päivittäin ajatukset karkaa ihan järkyttäviin mielikuviin, pelkään, ja tiedostan sen myös, ihan liikaa lapsien menettämistä. Mitä jos se tippuu rappusista pää edeltä? Entä jos tukehtuu mummilassa keksiin? Päiväkodissa tippuu keinusta ja kuolee?

Kolmevee keksii kyllä päivittäin paikkoja joihin kiipeillä, viimeisimpä kirpputorilla tyhjän pöydän ylähyllylle, siis reilusti yli metrin korkeuteen. Niin kun sanoit, ei voi aina olla suojaamassa niiltä kolhuilta. Pitää vaan antaa lasten alamäkipyöräillä ja toivoa parasta 😁

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistatteko kun kerroin uhman rantautuneen taloomme taaperomme muodossa? No, en tuolloin tiennyt kyllä yhtään mistä puhun. Nyt uhma on todella tullut ryminällä taloon eikä se enää ole kyllä tippaakaan hauskaa. Varsinkaan, kun äiti on pääsääntöisesti se raivon kohde – isi ei niinkään. Parhain tapa osoittaa mieltään on koti-iskän lanseeraama uhmapötkötys. Samaan sarjaan kuuluu myös uhmalankku tai verbinä uhmalankutus tai sitten uhmaspagetti.

(Voit kuunnella myös podcastini aiheesta spotifystä!)

Näitä voi harrastaa esimerkiksi seuraavissa tilanteissa:

Kun pitää lähteä sovittuun tapaamiseen kiireellä

Kun tullaan tapaamisesta ja ruoka odottaa jo pöydässä

Kun ruoka ehti jäähtyä ja näin ollen on ihan syömäkelvotonta

Kun pitäisi mennä nukkumaan

Kun tullaan ulkoa

Myös lahjonta, kiristys ja uhkailu on saanut nyt uuden merkityksen. Harmi vaan, että me vanhemmatkin toisinaan sahataan omaa oksaamme tuolla pyhällä kasvatuksen kolminaisuudella.

Alla esimerkki:

Voin rehellisyyden nimissä sanoa, että en oikeasti tiedä yhtään mitä tehdä, kun raivari iskee. Eräs päivä kannoin vuorotellen uhmalankkua ja -spagettia tekevän taaperoni pihan poikki ja voin vannoa, että jokainen naapuri kolmen kilometrin säteellä kuuli lapseni huudon. Tuo huuto jatkui vielä sisälläkin ja minä pysyin läsnä, mutta ihmettelin monttu auki tuota purkausta. Kesken raivoamisen menin lattialle lapsen viereen istumaan ja hän kömpi itkien syliini ja halaamaan. Tajusin, että hän ei todella itsekään ymmärrä kiukkuaan. Tähän asti kaikki raivokohtaukset ovatkin lopulta päättyneet tiukkaan halaukseen, vaikka ei myrskyn silmässä siihen usko kyllä kukaan!

Mutta, virheistä oppineena, nyt en luule tietäväni uhmaiästä vieläkään mitään. Uskon, että tämä tulee menemään vielä pahemmaksi ennen kuin helpottaa. Yhden, viiden tai viidentoista vuoden jälkeen. Sitä odotellessa.

Tuu mukaan instagramiin jakamaan ja hakemaan vertaistukea uhmaiän aallokkoon! 

Podcast-jakson aiheesta voit kuunnella myös selaimen kautta!

 

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Tuttuja liikkeitä 😅. Välillä jonkun verran voi auttaa, kun alkaa ajoissa valmistella asiaa, joka kohta tapahtuu. Esim kun tullaan autolla kotiin ja en muista sanoa (hyvissä ajoin ja monta kertaa), että mennään suoraan sisälle, on itkupotkuraivari valtava, koska neiti haluaa olla ulkona. Jos muistan ajoissa kertoa sisälle menosta, on raivari mahdollisesti pienempi 🤪. Kaikkea kokeillaan ja mitään ei totella. Huhhuh kyllä välillä väkisin palaa pinna 🤯. Zempit sinnekin, kai tää joskus helpottaa 😊.

Vierailija
2/4 | 

Aa... Niin tuttua omalta pikkukeskoselta. Ne pahimmat raivokohtauskaudet on täällä tulleet nyt tällä kokemuksella 2v, 4v ja 6v iässä. Välissä tyynemmät vaiheet. Nyt menossa se 6v vaihe. Nimimerkillä "Se menee ohi kun antaa sen vartin verran raivota ja sitten alkaa tarjota syliä tai laulaa tai ihmetellä sen ruttuisia varpaita tms." (ps. Vähentyny kuitenkin iän myötä ;P) Ja nyt täysiaikaisena syntyneen 2v taaperon kanssa on aika ihme touhua, että vaikka se huutaa niin kuin palosireeni, se rauhoittuu parissa minuutissa. Pelkään että jos sen pahin uhma onkin vasta tulossa, että voiko oikeesti olla noin helppo? o_O

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018