Kirjoitukset avainsanalla vaasan keskussairaala

Sain hätäsektiokanssasisarelta postaustoiveen edelliseen tekstiin ja päätin heti toteuttaa sen.

Kysymys kuului:
Osteopaatilla käyntiä avasitkin, mut mitä sait äitiysfyssarilta, millaisia hengitysharjoitteita teit ja millaista hyötyä koit niistä olevan, millainen sun kokemus oli hypnosynnytysvalmennuksesta, miten venyttelit lantiota jumppapallolla ja ilman? Millainen oli sun synnytystoivelista?

Osteopaatilla tosiaan kävin kolme kertaa ja hän teki minulle liikkeitä, jotka auttoivat selkäkipuuni, mutta myös vetreyttivät lantiotani ja muita jumeja.

Äitiysfysioterapeutille menin saman selkäkivun takia, mutta myös sieltä sain mukaani erilaisia lappuja venytyksistä synnytystä - ja varsinkin vauvan laskeutumista - avittamaan. Sain myös verkko-oppaan, josta löytyi samoja ja hieman erilaisiakin liikkeitä samaan tarkoitukseen.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Hengitys oli ehkä jopa tärkein apuni synnytyksessä ja laitoin miehenikin opettelemaan tekniikan, jotta osaa muistuttaa ja auttaa minua! Supistusten ajan on tarkoitus siis hengittää piiiiitkään sisään ja piiiiitkään ulos. Niin vaikealta kuin se kuulostaakin: supistuksen aikana paras apu on rentoutua ja hengittämiseen keskittyminen helpottaa siinä! Kätilöni vielä muistutti aina hartioiden rentouttamisesta, koska niitä aloin aina jännittää supparin tullessa! Hengityksestä supistusten aikana sain kätilöiltä kehujakin, eli selkeästi harjoittelu auttoi!

"Nyt vauvan pitää ehkä kääntyä seuraavaan asentoon päästäkseen eteenpäin ja siksi sattuu".

Hypnosynnytysvalmennuksessa käytiin läpi samoja hengitystekniikoita, rentoutumisharjoitteita ja itse koin tärkeimmäksi, kun meille näytettiin lantioluurangon ja pehmovauvan avulla reitti, joka vauvan pitää kulkea syntyäkseen. Sen ajattelu auttoi minua synnytyksessäkin tyylillä:"Nyt vauvan pitää ehkä kääntyä seuraavaan asentoon päästäkseen eteenpäin ja siksi sattuu". Näitä voisi kai kutsua voimalauseiksikin, jotka voivat periaatteessa olla kai mitä vain. Minulla ne olivat tuollaisia "faktoja". Valmennuksessa käytiin läpi myös avautuminen sentti sentiltä ja kerrottiin, kuinka usein 6-8 cm kohdalla avautumisvaiheessa tulee epätoivo ja sen jälkeen helpottaa hetkeksi. Juuri noista senteistä halusin, että mieheni muistuttaa jos olen epätoivon vallassa. Ja niin hän muistuttikin! Jätin puudutteet sen ansiosta ottamatta ja 8-10 avautumissenttiä menikin helpommin! Oon edelleen niin ylpeä ja kiitollinen miehelleni tuosta muistutuksesta ❤️

Jumppapallolla tein ehkä raskausviikosta 30 alkaen säännöllisen epäsäännöllisesti liikkeitä. Alkuun liikuin edestakaisin ja tein kahdeksikkoa. Kun kello löi raskausviikot 37+0 tiskiin, aloin näiden liikkeiden lisäksi pomppia kevyesti. Tuo edestakaisin liikkuminen muuten oli ainut, joka auttoi noiden epätoivon senttien aikana selviämään supistuksesta! Kätilö oli sitä mieltä, että nopea avautuminen 4-7 senttien kohdalla oli ahkeran jumppapallolla pomppimisen ansiota. Kolikon kääntöpuoli tosin oli se, että laskeutuminen kävi niin nopeasti ja kohti alakertaa, että useasti aiemmin mainitsemani järkyttävä kakkahätä oli todennäköisesti sen "syytä".

Myös pelkopolilla käyntejä suosittelen. Jos olet kuin minä, lääkäripelkopolikäynti oli tärkein, koska halusin kysellä kaikki faktat edellisestä synnytyksestä. Mikä hätäsektion tarkalleen ottaen aiheutti? Olisinko voinut tehdä jotain estääkseni sen? Olisiko syy näkynyt ultrassa? Kuinka todennäköisesti se toistuu? Ja niin edelleen.

Alla vielä suora kopio synnytystoivelistastani:

  • Olen kiinnostunut ammeesta kivunlievityksenä sekä ihan "synnytyspaikkana".
  • Toivon, että minulle tarjotaan ensimmäisenä lääkkeettömiä kivunlievityksiä, mutta jos minä/mieheni/kätilö arvelee, että on aika lääkkeelliselle kivunlievitykselle, on sekin ok.
  • Toivon, että minua pidetään mahdollisimman paljon ajan tasalla mitä tapahtuu, että en saa päähäni luotua paniikkia toistuvasta hätäsektiosta.
  • Toivon, että mieheni otetaan myös huomioon mahdollisuuksien mukaan ja osaksi tapahtumaa. - haluan imettää.
  • Minua saa ohjata ja antaa vinkkejä esimerkiksi eri asennoista ja liikkeistä, jotka voivat helpottaa oloa. Minulla on täysi luotto VKS:n hoitohenkilökuntaan.

Kysykää lisää, mikäli jäi jotain epäselväksi ❤️ kehotan samaa kuin viime postauksessa eli mieti tarkkaan, mikä on se juttu, mitä kaipaat eniten synnytykseltä? Kun keksit sen, valitse "avut" sen mukaan ❤️

Synnytyskertomus vielä alla:

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Aivan loistava postaus, ja lähestymistapa synnytykseen: miten voi lisätä tietoisuuttaan mitä kehossa tapahtuu, ja auttaa kehoaan ja mieltään.

Itse olin vähän ennenaikaisen synnytykseni kanssa ihan pihalla, kun olin jättänyt valmistautumisen äitiyslomalle, jota en ehtinytkään viettää kun lapsi jo syntyikin. Kaikki meni ihan hyvin, mutta vastaukseni oli kätilölle kivun keskeltä tuskainen ”en tiedä”, kun hän kyseli esim kivunlievityksestä. 🙈 Olisi ollut kiva jos itsekin olisin tajunnut hyvissä ajoin valmistautua.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi kiitos 😍❤️ ja just näin! Musta oli tosi tärkeä ajatella tota kivun aiheuttajaa. Että nyt sattuu koska x ja se kuuluu asiaan eli uskalla rentoutua. 😊

Joo en mäkään esikoisen kohdalla tiennyt mitään! Ajattelin että tieto lisää tuskaa, mutta olin väärässä.

ABM
2/4 | 

Voi miten kaunis toivelista sinulla oli!
Ei mitään nippelijuttuja, vain selkeitä linjoja. Ja aivan ihana tuo viimeinen lause, kuinka hyvältä henkilökunnasta varmasti on tuntunut hoitaa sinua!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nyt on pyörinyt otsikossa tuttu aihe: lapset julkisilla paikoilla. He kun eivät saisi kuulua eivätkä näkyä – ainakaan kommenttien perusteella. Olen itsekin kirjoittanut aiheesta jo kahdesti: ensiksi perheemme palatessa Englannista isin kolmen kuukauden työkomennuksen jälkeen ja toisen kerran luettuani masentavan aihetta käsittelevän keskustelun netissä. Edelleen jaksan ihmetellä tätä suomalaisten negatiivista asennetta lapsiin, mutta tällä kertaa kerron teille erilaisen tarinan, muistoni. Tarinan tilasta, jossa on lapsia, mutta heistä ei kuulu ääniä.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) on

Tällä kertaa kerron teille erilaisen tarinan, muistoni. Tarinan tilasta, jossa on lapsia, mutta heistä ei kuulu ääniä.

Toukokuussa 2017 astuttiin ensimmäistä kertaa koskaan (Vaasan keskussairaalan) vastasyntyneiden teho-osaston ovista sisään. Isi oli juossut sinne noin tunti tyttäremme ennenaikaisen syntymän jälkeen ja minut kärrättiin sinne hätäsektion jälkeisten nukutuspöllyjen laannuttua. Niiden ovien ohi olimme kulkeneet useamman kerran ultriin sekä tahattoman lapsettomuuden että raskauden aikana. Mieheni kertoi myöhemmin, että oli joskus miettinytkin, miltä tuntuisi kulkea noista ovista läpi. Nyt ei tarvinnut enää miettiä: Sisään oli mentävä, koska niiden suojassa makasi reilu 1800 gramman tyttäremme.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) on

Muistan aina mieheni hoitajalle esittämän vilpittömän kysymyksen:"Eikö vauvat itke?". Vastaus oli ymmärtävä ja rauhallinen:"Kyllä he itkevät, mutta nämä vauvat eivät vielä meinaa jaksaa".

Osasto oli kauttaaltaan hyvin hämärä. Toki oli yö, mutta hämäryys oli läsnä seuraavana päivänäkin. Ikkunoiden sälekaihtimet olivat aina kiinni ja tila oli muutenkin hiljainen. Se tuntui oudolta, koska tiesin, että kanssamme siellä oli muitakin perheitä. Muitakin lapsia, mutta heitä ei todellakaan kuullut enkä koskaan muita, kun omani, nähnytkään. Hänetkin hädin tuskin peittojen alta. Muistan aina mieheni hoitajalle esittämän vilpittömän kysymyksen:"Eikö vauvat itke?". Vastaus oli ymmärtävä ja rauhallinen:"Kyllä he itkevät, mutta nämä vauvat eivät vielä meinaa jaksaa". Edes ikävä toimenpide (joka toistui useampaan otteeseen noiden sairaalaviikkojen aikana) eli verikoe kantapäästä, ei saanut isoja ääniä aikaan. Vain pientä ähinää ja rohinaa, joka kai keskosten maailmassa lasketaan itkuksi.

Tunteet ja niiden osoitus ovat merkki siitä, että olemme elossa emmekä vain hengitä.

Lasten pitää näkyä ja kuulua maailmassa. Heidän pitää saada osoittaa tunteitaan – olkoot ne itkua tai iloa. Tunteet ja niiden osoitus ovat merkki siitä, että olemme elossa emmekä vain hengitä. Haluaako joku todella asua ikuisesti maailmassa, jossa on yhtä hämärää ja hiljaista kuin keskolassa? Jos haluaa, ole varovainen mitä toivot. 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Meidän perheen sairaala-ajasta tuntuu olevan valovuosia, vaikka siitä ei olekaan kuin reilu yhdeksän kuukautta. Usein sairaala-aikaa muistellaan hieman inhottavana, mutta meidän perheellä on hyvää sanottavaa huomattavasti enemmän. Tunsimme olomme turvalliseksi ja lämmöllä mietimme tuota aikaa. Suurin kiitos tästä kuuluu keskolan hoitajille, joista yhtä pääsin haastattelemaan <3

"minne se vauva katos"
"minne se vauva katos"

Miten päädyit vastasyntyneiden teho-osaston, tai mun suuhun paremmin sopivaan keskolaan, hoitajaksi?

Heti aloitettuani opiskelun sairaanhoitajaksi, tiesin suuntautuvani lapsille. Olen ollut töissä myös isompien lasten osastolla, mutta kyllä vastasyntyneet ovat minulle ne ”rakkain” potilasryhmä. Vauva tai pieni lapsi potilaana on aina haasteellista, sillä he eivät osaa itse sanoa mikä heitä vaivaa tai mitä he milläkin hetkellä tarvitsevat. Siksi äärimmäisen tärkeä osa työtä on havainnointi ja yhdessä vanhempien kanssa yritetään tulkita vauvan antamia viestejä mahdollisimman tarkasti, laitteiden ja monitorien lisäksi. Jokainen vauva ja perhe on aina yksilöllinen, mikä tekee hoitamisesta kiinnostavaa ja haasteellista. Meidän täytyy myös olla aina päivystysvalmiudessa, sillä koskaan ei tiedä millainen äiti sinne synnytyssaliin tulee synnyttämään tai koska johonkin käynnissä olevaan synnytykseen tulee komplikaatioita, jotka saattavat vaikuttaa syntyvän vauvan vointiin. Meillä keskolassa on myös paljon samanhenkisiä ja melko huumorintajuista porukkaa, joten vaikea olisi kuvitella muuta työpaikkaa, jossa viihtyisin yhtä hyvin.

Jokainen vauva ja perhe on aina yksilöllinen, mikä tekee hoitamisesta kiinnostavaa ja haasteellista.

 

Mitkä ovat yleisimmät syyt, jonka takia vauvat tulevat A8:lle?

Useimmiten meille tulevilla vauvoilla saattaa olla infektio, matalia verensokereita, keltaisuutta, hengitysvaikeuksia tai pienipainoisuutta. Vaikka itse tykkään kovasti hoitaa tehohoitoa vaativia vauvoja, sellaisia onneksi syntyykin melko harvoin. Suurin osa tarvitsee vain pientä tukea elämänsä ensihetkille.

Meille on tärkeää ottaa sekä äiti että isä heti mukaan lapsen hoitoon, jotta keskolaan joutuminen ei estäisi tärkeän siteen muodostumista vauvaan.

 

Miten ja missä vaiheessa keskolassa saadaan tietää, että uusi asukas on saapumassa? Mitä tapahtuu, kun ilmoitus tulee?

Meille ilmoitetaan aina hyvissä ajoin, jos tiedetään syntymäisillään olevasta mahdollisesta meille hoitoon tulevasta vauvasta. Silloin osataan valmistella potilaspaikkaa hyvin ja miettiä myös työnjakoa etukäteen. Joskus kuitenkin uusi potilas saattaa tulle meille "suoraan kadulta", eli täysin ilman varoitusta. Näinhän Kipinäkin tuli - hätäsektiossa ei paljon aikaa tuhlailla. Me saadaan soitto hätäsektiosta, silloin yksi hoitaja lähtee sektiosaliin avustamaan vauvan hoidossa ja keskolassa alkaa pieni kuhina, jolloin laitetaan koneet ja kaikki ennakoitava valmiiksi. Kaiken pitää toimia niin, että voidaan alkuhoitaa myös normaalisti yliopistosairaalassa hoidettavat vauvat, kuten ihan pienet keskoset.

Kuinka usein keskolaan tuodaan ennenaikaisesti hätäsektiolla (ilman ennakkovaroituksia) syntynyt vauva? Viikottain? Kuukausittain?

Hätäsektioita on varmasti lähes viikottain, mutta harva niistäkään päätyy meille. Usein vauva saadaan onneksi niin nopeasti ulos, että vauva pääsee äidin luokse vierihoito-osastolle.

 

Kuinka pieni on ollut pienin lapsi, jota oot saanut hoitaa?

Pienin hoitamani vauva on ollut noin 700g painanut, 24raskausviikolla syntynyt. Onneksi ihan pienimpien keskosvauvojen synnytykset on keskitetty yliopistosairaaloihin, mutta toki meillä pitää olla aina valmius hoitaa tällaisia pieniä myös Vaasassa, sillä joskus synnytys alkaa niin vauhdilla, ettei äitiä enää ehditä siirtää.

 

Miltä tuntuu tavata shokissa olevat vanhemmat heidän elämän mullistavimpana päivänä? Mieheni ainakin kuulemma hyökkäsi kaulaasi halaamaan, kun pääsi näkemään hengissä olevan tyttärensä ensimmäistä kertaa!

Kaikki vanhemmat reagoivat eri tavalla. Usein jo se vauvan syntyminen on jännittävää ja aivan uutta. Jos siihen syntymään liittyy lisäksi huolenaiheita on tärkeää kohdata vanhemmat niin, että he saavat kokea olevansa vauvan vanhempia ja tärkeä osa vauvan hoitoa, vaikka vauva olisikin jouduttu ottamaan keskolaan. Useimmiten vanhemmat eivät muista ensimmäisistä jutusteluista mitään, vaan asioita saa selittää moneen kertaan :)

Yritän aina miettiä, että vanhemmille se vauvan ensikohtaaminen on aina ainutlaatuinen ja mieleenpainuva.

Shokista johtuen usein mieleen voi juuri jäädä ainoastaan jokin hoitajan tai lääkärin sanoma asia. Siksi yritän extra tarkasti miettiä, miten asiat esitän. Vaikka vauva olisi kuinka sairas, yritän löytää aina paljon positiivisia asioita vauvasta.

Tärkeää myös, että vauva pääsee mahdollisimman nopeasti isän tai äidin ihokontaktiin, se rauhoittaa sekä vauvaa että vanhempia.

 

Selkeästi osaatte lukea vanhempien sen päivän fiiliksen jo ensiaskelmalla huoneeseen. Onko se taito kehittynyt ajan kuluessa vai onko se enemmänkin syntymässä saatu lahja ja lahjan omaavat ovat hakeutuneet keskolan hoitajiksi?

Se taito on kyllä kehittynyt ajan myötä. Eikä välttämättä vieläkään näin 10 vuoden kokemuksen jälkeen osu arvaus oikeaan. Aina pitää vähän tunnustella ja opetella tuntemaan vanhempia ennen kuin tietää millä lailla lähestyä vanhempia. Täytyy myös osata arvioida vanhempien jaksamista, sillä kaikki tsemppaavat viimeiseen asti vauvan takia. Ihanaa, että monet vanhemmat haluavat olla 24/7 vauvansa kanssa, mutta se saattaa myös viedä vanhempien voimat jo ennen kotiutusta ja kaikille se ei vaan sovi. Varsinkin jos kotona odottaa muita sisaruksia, on tärkeää löytää sellaiset rytmi sairaalan ja kodin välille, jolloin kaikki voivat hyvin. Hoitoaika sairaalassa saattaa kestää useita viikkoja, jolloin sairaalaruoka tai mikroateriat tulevat varmasti korvista. Parhaita hetkiä on, kun iloitaan yhdessä vanhempien kanssa vaikkapa parin päivän tauon jälkeen tulleesta vauvan kakasta :D tai kun keskosvauva nappaa hienosti kiinni rinnasta ja alkaa jaksaa vihdoin syödäkin siitä.

Parhaita hetkiä on, kun iloitaan yhdessä vanhempien kanssa vaikkapa parin päivän tauon jälkeen tulleesta vauvan kakasta :D

Miten pysytte itse rauhallisena esim. Pulssilaskuissa tai jos vauvalle tulee yhtäkkiä isompikin hätä? Koneet piippaa ja jo valmiiksi peloissaan olevat vanhemmat järkytyksissään varmasti vain häiritsevät.

Vaikeissa hätätilanteissa itseltäni ainakin tulee aivan luonnostaan rauhallisuus, vaikka päässä olisikin pieni paniikki ja stressi. Ei ainakaan omilla toimillaan halua tartuttaa vanhempiin hermostumista, vaan mieluummin rauhoittaa vanhempien mieltä omalla rauhallisella käyttäytymisellä.

Surullisissa tilanteissa saattaa kyllä omat silmäni kostua, mutta yritän pysyä silti tyynenä ja keskittyä olemaan vanhempien tukena.

 

Kuinka paljon sekopäiset, lääkehuuruiset, mutsit saa sanojaan ja tekojaan anteeksi? :D

Voi apua, kyllä ne mammat saavat olla aivan niin sekopäisiä, kun vain haluavat :D kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja, kun huoli on suurimmillaan. Ihan kaikenlaisia tunteita on tullut vuosien varrella nähtyä, eikä niitä jälkeenpäin muistele.

Tunteet näyttävät vaan sen, että äidin välittävät ja rakastavat niitä omia lapsiaan.

 

Mikä on ikävintä työssäsi?

Ikävintä työssäni on ehdottomasti sellaiset tilanteet, joissa vauvaa ei vaan pystytä auttamaan. Varsinkin, kun näkee sen tuskan ja surun, jonka vanhemmat joutuvat kokemaan. Joskus myös kiire aiheuttaa huonoa omatuntoa, kun ei välttämättä ehdi antaa perheelle niin paljon aikaa, kun haluaisi.

 

Jos on ollut tosi rankka päivä, mikä auttaa pääsemään siitä yli? Tuleeko halattua omia lapsia tuplasti enemmän? :)

Rankoista päivistä pääsee yli vain puhumalla kokemuksesta työkaverien kanssa. Riittävän monta kertaa, kun on saanut asiasta puhua ja käydä tapahtumia läpi aina uudelleen ja uudelleen, niin alkaa jo tuntua paremmalta. Ja kyllä. Tulee halattua omia lapsia sitten extrapaljon.

Omien lapsien myötä työhön on saanut perspektiiviä siitä, miltä vanhemman huoli tuntuu.

 

Kuinka paljon joudut “viemään töitä kotiin”?

Toki meillä kaikilla on vaitiolovelvollisuus, mutta saatan kyllä sanoa, että nyt on ollut tosi rankka päivä tai usein mun rankat päivät on tarkoittanut ambulanssireissuun lähtöä, jolloin luonnollisesti tulee informoitua myös kotiväkeä. Välillä jää mietityttämään vapaille jäätyään, että miten jonkun potilaan kohdalla asiat sitten etenivät.

 

Keskosiahan tulee ja menee osastollanne, mutta kuinka pitkään he säilyvät mielessä?

Vaihtelevasti. Osa vauvoista säilyy pitkiä aikoja mielessä ja varsinkin vanhemmat saattavat jäädä hyvin mieleen. Vauvat kun kasvavat ja muuttuvat ulkonäöllisesti niin paljon, että ei niitä vaan enää tunnistaisi :) tosi kiva on saada joskus terveisiä tai törmätä vanhoihin potilaisiin!

Kiintyvätkö hoitajat pieniin potilaisiinsa? Jos, niin millainen fiilis hoitajilla on, kun pitkäänkin osastolla ollut “tuttu” vauva pääsee kotiin? Jääkö ikävä?

Kiintyy kyllä, varsinkin jos on hoitanut samaa vauvaa ja perhettä useita viikkoja. Kotiinpääsyn hetki on niin hieno etappi , että se on juhlan paikka. Sinänsä saattaa jäädä mukavaa perhettä ikävä, mutta aina se on enemmänkin hieno hetki, että perhe vihdoin pääsee omaan kotiin.

Saattaa siinä liikuttua, kun näkee kuinka hienosti vanhemmat pärjäävät pienen vauvansa kanssa, vaikka alkutaival olisi ollut haastavaa. Silloin tuntuu, että on oman työnsä tehnyt hyvin!

 

Mikä on parasta työssäsi?

Silloin, kun oikein sairas vauva toipuukin nopeasti ja pääsee kotitumaan. Tai kun pitkään ollut keskosvauva onnistuu pitämään lämpönsä, lopettaa pulssinlaskut, jaksaa syödä hienosti itse tai monia muita pieniä ilonaiheita. Lisäksi joskus, kun aluksi oikein epävarmat vanhemmat loistavat kotiutuessaan oman lapsensa hoidon asiantuntijoina, voi kyllä kokea melkoista onnea :)

 

Te jäätte useimpien vanhempien mieliin jumalolentoina. Miten pysytte silti noin vaatimattomina? ;)

Hih :) Kuitenkin tämä kaikki on meidän työtä, ihanaa sellaista, joten toistaiseksi emme pidä itseämme jumalolentoina :D

 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Äiti ja isi kertoo jatkuvasti että ollaan ikuisesti kiitollisia teille,

olisiko mahdollista että kirjoittaisit terveisiä meille?

Tekstin pituus voi olla lause tai peittää useat sivut,

sinähän tunnet varsin hyvin minut.

Vihko auttaa minua teidät muistamaan,

ei meidän perhe teitä koskaan voisi unohtaa <3

Rakkaudella,

Kipinä & perhe

En muista juuri mitään ensimmäisestä kerrasta, kun kävin Vaasan vastasyntyneiden teho-osastolla. Olin juuri herännyt nukutuksesta ja saanut uuden satsin kipulääkettä. Muistan kuitenkin mieheni, läjän joka annettiin syliini ja sen, että huone oli hämärä.

Mieheni kertoi, että olin hänelle hiljaa hieman hädissään kuiskannut "mä en nää", kun lastamme oli minulle näytetty.

Ensimmäinen kunnon muistikuvani osastolta on aamulta, kun pääsin katsomaan Kipsua. Tarkemmin sanottuna muistan yhden hoitajan. Hän ehkä luki minua ja huomasi, että olin aika pihalla koko lapsenhoidosta. Minuun sattui enkä ollut sisäistänyt lainkaan, että sylissäni todella makasi minun oma lapseni. Hän selosti tarkasti hempeällä äänellä koko ajan, mitä teki, kun käsitteli Kipsua. Kannusti ja kehui minua. Niin pieniä juttuja, mutta hän sai minulle tunteen, että ehkä tästä tuleekin jotain. En nähnyt häntä enää loppuaikana juurikaan, mutta tukeuduin hänen sanoihin useaan otteeseen tuona sairaala-aikana.

Minuun sattui enkä ollut sisäistänyt lainkaan, että sylissäni todella makasi minun oma lapseni.

Saimme harjoitella lapsen hoitoa sairaalassa kolme viikkoa parin päivän (jonka alateitse täysiaikaisen lapsen synnyttäneet pääsääntöisesti saavat) sijaan. Tapoja hoivata Kipsua oli yhtä monta kun hoitajia. Kaikki tavat erilaisia, mutta yhtä hyviä, ja määränpää sama. Minusta oli kiva, kun oli hieman erilaisia tyylejä - niistä sai sitten valita itselle sopivimman. Kaikki olivat hyvin ammattitaitoisia ja heistä näki, että he aidosti välittivät pienestä avuttomasta Kipinästämme, jota kutsuivat "Kipsukaksi".

Hoitajat tekivät tälläisen ekstralahjan vihkon sisään<3
Hoitajat tekivät tälläisen ekstralahjan vihkon sisään

Minun oli turvallista olla siellä lääkärien ja hoitajien avun ollessa yhden napin painalluksen päässä.

Sairaalaelämä koetaan monesti hyvin ahdistavaksi. Läsnä on usein pelko ja kipua. Minun mielikuvani sairaalasta muuttui täysin tuon kolmen viikon aikana. Minun oli turvallista olla siellä lääkärien ja hoitajien avun ollessa yhden napin painalluksen päässä. Kun kahden viikon jälkeen alettiin puhumaan kotiutumisesta, en tuntenut helpotusta, vaan kauhua. Enhän minä osaa hoitaa lasta ilman teitä! Seuraavana päivänä kävin ostamassa vihon, jonka ensimmäiselle sivulle kirjoitin yllä olevan runon. Halusin, että Kipsu voi lukea jostain elämänsä ensimmäisistä viikoista ja ihanista enkeleistään, joiden ansiosta hänen kasvu ja toipuminen oli niin ripeää.

Edelleen minulle tulee välillä ikävä lääkäreitä ja hoitajia.

He olivat niin suuri tuki ja turva tuona jännittävänä aikana, että ei varmasti ihmekään. Kun lässytän vauvallemme, puhun usein hoitajista nimillä. Onneksi vihkossa on lähes jokaisesta kuva Kipsu sylissään<3 Tosi vaikea kertoa tai näyttää, kuinka kiitollinen olen niille ihmisille, jotka Vaasan Keskussairaalan A8:lla pyörii. Pari pöllövilttiä, jotka heille lämmikkeeksi yövuoroihin ostimme, on kuitenkin hyvä alku.

 

psst! Seuraatko blogiani jo instagramissa

Entä facebookissa? Sinne päivitän reaaliajassa uusimmat postaukset ja seuraavaan sainkin haastatella yhtä keskolan hoitajista! stay tuned! ;)

Kommentit (4)

Aveem
1/4 | 

Mäkin olin ihan ”avuton” tytön hoidossa vielä sairaalassa ja se noin kolme päivää meni kyllä niin nopeeta, että sama juttu pyöri mielessä, et miten osataan hoitaa lasta kotona. Se oli niin pieni ja hauras, että jännitti jos tekisi jotain väärin. Ja meni pitkään kotonakin, kun mietti tekeeköhän kaiken varmasti oikein. Mutta kuukausien kuluessa sai itsevarmuutta äitiyteen ja lapsen hoitoon. Löysi oman tavan hoitaa lasta :)

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

no ei mikään ihme! musta toi 3pvä on tosi vähän, mutta ei ne synnärin huoneet niin kauheen kotoisa ole, että sielä ainakaan haluais pidempään olla :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018