Kirjoitukset avainsanalla keskosäitiys

Instagramin puolella pyydettiin toivepostauksena kokemusta/kokemuksia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Vaikka itsekin olen uinut aika syvissä vesissä lapsemme syntymän jälkeen, aliarvioisin masennuksen voimaa, jos väittäisin itse siitä kärsineeni. Tästä syystä päätin pyytää blogiini jälleen vierailevaa kirjoittajaa. Sellaista kirjoittajaa, joka taisi ensimmäistä kertaa puhua/kirjoittaa aiheesta julkisesti. 

Tyttäreni on minulle sankari, mutta tämä on kirjoitus siitä, kuinka maailmastani katosivat värit.

Tämä ei ole kertomus lapseni syntymästä. Ei siitä pakokauhusta, joka iski kehooni skalpellin viiltäessä vatsani auki tai siitä, kuinka tyttäreni tarttui pelkkiin mahdollisuuksiin välttäen uhat. Tyttäreni on minulle sankari, mutta tämä on kirjoitus siitä, kuinka maailmastani katosivat värit. Kirjoitus siitä, kun onnellisuus ei palautunutkaan, vaikka ”kaikkihan on hyvin”. Kaikki ei ollut hyvin. Tämä on kirjoitus siitä, kuinka useiden kuukausien jälkeen, olen edelleen matkalla. Kirjoitus siitä, kun minä vajosin synkkyyteen. 

Sairaala-aikana sängyllä istuessa ehdin kuitenkin ajatella itseni solmuun useamman kerran, aina vain syvemmälle ojasta allikkoon.

Muiden elämä jatkoi normaalia kulkuaan, minun puoli maailmaani makasi keskolassa suljettujen ovien takana, jossa aika tuntui pysähtyneen. Koska aika ei ovien ulkopuolella pysähdy, oli pidettävä huoli myös kodista, toisesta lapsesta ja siitä, ettei hänen turvallisuutensa horjuisi. Olinhan jo kadonnut kertaalleen yöhön ja palasinkin vasta päivien kuluttua. Itkin ikävääni, itkin huoltani, itkin järkytystäni. Osasin vielä itkeä. Kun vihdoin palasimme kotiin, ei vauvantuoksuinen arki alkanutkaan. Palasimme kotiin ilman vauvaa. Koitin korjata parin viikon katoamistani olemalla maailman paras äiti isommalle. Sairaala-aikana sängyllä istuessa ehdin kuitenkin ajatella itseni solmuun useamman kerran, aina vain syvemmälle ojasta allikkoon. Ajattelin saaneeni sektiossa spinaalin, sillä ansaitsin sen tuskan, jonka ennenaikainen sektio tuottaa. Olihan kehoni melkein tappanut lapseni –miksi ansaitsisin nukkua sen tapahtuman ohi, kun hänet sieltä pelastetaan? Miksi minä ansaitsisin puudutteen, joka vie myös tunnon pois? Minunhan se surkea keho oli.

Ruoskin itseäni ajatuksella, että lapseni keskosuus oli minun vikani. Ja se ajatus vei mukanaan. 

En juuri syönyt, juonut tai pitänyt huolta itsestäni. Nukuin vähän ja huonosti. Sairaalaviikot elin kofeiinilla. Hoitajien kadotessa huoneesta tekohymy kasvoiltani katosi ja jäljelle jäi pakonomainen tarve tuijottaa monitorin näyttämiä numeroita. Googletella. Mitä kaikkea tämä nyt lapselleni aiheutti? Ruoskin itseäni ajatuksella, että lapseni keskosuus oli minun vikani. Ja se ajatus vei mukanaan. 

Ajattelin onneni palaavan, kunhan vain olosuhteet normalisoituisivat. Ajattelin, että kotona palautuisin itsekseni, unohtaisin syyttävät ajatukseni ja löytäisin taas itseni. Turnausväsymyksen tavoin väsähdinkin lopullisesti, kun sairaalan ovet sulkeutuivat ja kannoimme hentoa olentoa autoon. Hän saapui kanssamme kotiin. Kiintymyssuhteen täytyi olla aivan retuperällä: olimmehan viettäneet viikkokausia sairaalassa, jossa hädintuskin uskalsin häneen koskea. En osannut puhua hänelle. En uskaltanut rakastaa. Päässäni syyttävät ajatukset, etten ansaitse tervettä tytärtäni, sillä kehoni on paha. Kohtuni muuntautui turvallisesta lämpöisestä paikasta Vihreäksi Mailiksi, jossa syntymätön lapseni taisteli hengestään. Näin minä asian koin. Muut huokaisivat ”mutta Lapsihan on terve” kun yritin kertoa tunteistani. ”Kaikkihan on hyvin nyt”. Kuullessani lukuisia kertoja siitä, kuinka kaikki on hyvin, päätin vaieta. Padoin pahan olon itseeni, siihen pisteeseen saakka, että se valtasi minut kokonaan. Päivät hoidin lapsiani ja odotin, että mies saapuu töistä. Kun hän saapui, säntäsin pimeään huoneeseen, jossa paha olo täytti minut taas. Koin, ettei minulla ollut oikeutta voida huonosti tapahtumien takia, sillä olihan lapseni terve ja elossa.

Silloin syyttävät ajatukset nousivat taas pintaan; sinullako synnytyksen jälkeinen masennus? Ethän sinä edes synnyttänyt!

Tutustuin somen välityksellä keskosäitiin, jonka kanssa sovimme tapaavamme keskoslastenpäivän kunniaksi. Juttelua aiheesta, joka molempia kiinnosti. Ehkä hän ymmärtäisi mistä puhun toteamatta: ”mutta kaikkihan on hyvin nyt”. Puoli vuotta lapseni syntymän jälkeen ajattelin, että voisikohan mulla olla synnytyksen jälkeinen masennus. Silloin syyttävät ajatukset nousivat taas pintaan; sinullako synnytyksen jälkeinen masennus? Ethän sinä edes synnyttänyt! Mietin usein, pitäisikö hakea ammattiapua. Minulle jopa ehdotettiin sitä. Kieltäydyin. Samalla aloimme puhua aina vain enemmän Naisen kanssa. Koin, etten tarvinnut ammattiapua – olihan minulla vertaistuki. Vertaistuki oli minulle kaikki kaikessa. 

En halunnut puhua aiheesta, sillä usein ihmiset ymmärsivät sen niin, etten olisi kiitollinen lapsestani.

Ahdistus sekä masentuneisuus näkyi minussa myös ulospäin. Minua hävetti, etten tuntenut onnea, etten kulkenut vaaleanpunaisessa pumpulissa. Minua hävetti, että tyttäreni upea elämä ei vienyt pahaa oloani pois. Olin äärimmäisen kiitollinen lapsestani, vaikka epäonnistumisen tunteet painoivat oloani aina vain huonommaksi. Ahdistus ja paha olo olivat kuin meri, jonka pohjaan olin vajonnut. Jalassani roikkui valtava ankkuri pitäen minut pohjassa. En halunnut puhua aiheesta, sillä usein ihmiset ymmärsivät sen niin, etten olisi kiitollinen lapsestani. Että ahdistus sulkisi kiitollisuuden pois, vaikka minun maailmassani ne kulkivat visusti käsikkäin. Minä olin järjettömän kiitollinen lapsestani, hänen elämästään ja terveydestään. Olin vain pettynyt itseeni: en osannut olla raskaana enkä pystynyt pitämään lastani turvassa.

Hän on onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Hän on tässä kanssani, nauraa ja hymyilee. Sanoo ”äiti”, katsoo minua suoraan silmieni kautta sieluuni. Ikäänkuin vakuuttaen minut siitä, ettei Hän kanna kaunaa tai pidä kehoani epäonnistuneena. Ettei hän minua syytä. Hänelle minä riitän.

Lapseni ensimmäisen syntymäpäivän tienoilla huomasin, että ankkurin köysi alkoi pidentyä. Aloin nähdä asioissa jo kauneutta. Kirjoitin tekstin ”Sinä pienen sankarin äiti”, tavallaan itselleni ja tavallaan kaikille heille, joita se myös koskettaa. Nyt 1,5v jälkeen, olen edelleen jossain sielä meressä. Välillä aallonharjalla, välillä aalto pyyhkäisee ylitseni. Nyt minä olen askeleita lähempänä anteeksiantoa itselleni, vaikkakin vasta matkalla. Eräänä talvisena lauantaina, heitin hetkeksi syyllisyyden viitan harteiltani. Nostin syyllisyyden lasit silmiltäni ja katsoin Häntä. Hän on onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Hän on tässä kanssani, nauraa ja hymyilee. Sanoo ”äiti”, katsoo minua suoraan silmieni kautta sieluuni. Ikäänkuin vakuuttaen minut siitä, ettei Hän kanna kaunaa tai pidä kehoani epäonnistuneena. Ettei hän minua syytä. Hänelle minä riitän. Hän on toteuttanut ne kaikki ujot haaveet, jotka muotoituvat minun silittäessäni pientä vatsaani viimeisiä kertoja ennen minäkuvaani muuttavaa sektiota. Siinä hetkessä jokainen osa minua tuntee vain rakkautta ja kiitollisuutta. Kiitos Lapseni, että elit tämän hetken kanssani. Sen hetken, kun vilpitön onnellisuus ja hyvä olo tanssivat kanssamme auringonsäteissä.

Tärkeimpänä asiana pidän sitä, että uskalsin luottaa tähän kahvilan Naiseen ja uskalsin puhua. Uskalsin tavata ventovieraan, vaikkakin niin kovin tutun tuntuisen. Kokemus se kai yhdistää enemmän kuin vuodet. Tiesin, etten ole yksin. Tiesin, että hän ymmärtäisi, eikä koskaan vähättelisi tuntemuksiani. Hän jaksoi aina kuunnella ja puhua. Hän analysoi kanssani, hän ei koskaan sanonut, että kaikkihan on hyvin nyt. Hän on kanssani onnellinen jokaisesta pienestäkin edistysaskeleesta kohti onnellisempaa minää. Hän on seurannut lapseni kasvua ja minun kamppailuani eikä koskaan ole saanut minua tuntemaan oloani epäonnistuneeksi saati yksinäiseksi. Hänen olemassaolonsa ja läsnäolonsa ovat olleet tukipilarini.

Pienin askelin kohti sitä, että voin sanoa kaiken olevan hyvin nyt. En vielä tänään, tuskin lähitulevaisuudessa, mutta jonain päivänä minullakin on kaikki hyvin. Silloin taputan itseäni olalle muiden tavoin; kaikkihan on hyvin nyt. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

RvaJ
1/4 | 

Mulla tuli ihan pala kurkkuun, kun luin tätä. En ole keskosen äiti, mutta olen äiti ja voi miten jotenkin tämä teksti kolahti. Se osui. Upposi. 

Anna anteeksi, että olen kadonnut tähän äitiyden mereen tällä hetkellä. Tuntuu, että menetän taas kaikesta muusta otteen. Mutta täällä olen, aina välillä. 

Ihanaa, että kirjoitat <3 

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Ei hätää, tien että sulla on vähä kädet täynnä ❣️ mutta ehdin kyllä kaipailla sua jo useampaan otteeseen, kuva kuulla että oot (vielä ainaki😂) tolpillas ❤️

RvaJ
2/4 | 

Ja nyt tajusin, että S ei tosiaan ollut edes kirjoittanut tätä. Koska mun aivot on pierua ja luetun ymmärtäminen pissii :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaupallinen yhteistyö

Kaupallinen yhteistyö Kevyt Ry:n kanssa

Sain Kevyt Ry:ltä heidän kirjan Kevyt Pienokainen luettavaksi ja ajattelin nyt avata tuon kirjan sisältöä hieman omien kokemusten avulla. On sanoin kuvaamattoman huojentavaa lukea mustaa valkoisella esimerkiksi tunteista, joita on hieman häpeillen joutunut myöntää tunteneensa. Kun pystyy samaistumaan toisen keskosen äidin tai isän kokemuksiin, joita kirjassa on useampi, tuntuu “normaalilta”. Hei, se ja sekin tunne oli ihan ok! Tämä teksti menee myös sopivasti “kertauksesta” niille lukijoille, jotka ovat liittyneet vasta joukkoon.

Kevyt pienokainen
Kevyt pienokainen

Miten istukassa ei näkynyt mitään vikaa, vaikka noin 12 tunnin kuluttua siitä repeäisi ensiksi 6x6cm pala, jonka jälkeen loputkin?

“Synnytys on ennenaikainen noin viidessä prosentissa raskauksia. Noin kolmasosa ennenaikaisista synnytyksistä on spontaaneja ja kolmasosa liittyy ennenaikaiseen lapsiveden menoon ja noin kolmasosassa tapauksista synnytys joudutaan käynnistämään.” - Kevyt pienokainen

Me kuulumme tuohon ensimmäisenä mainittuun kolmannekseen. Meidän tilanteessamme ennenaikaisesta synnytyksestä ei ollut mitään merkkejä ja koko raskaus oli sujunut kaikin puolin todella hyvin. Nyt jälkeenpäin olen kelaillut paljon tuona lapseni syntymäpäivänä olleen lääkärikäynnin tapahtumia. Hain siis sairaslomaa, koska selkäni oli ollut jo monta viikkoa kipeä. Enää en jaksanut yrittää väkisin istua töissä. Lääkäri oli ehtinyt juuri lähteä lounaalle, kun hoitaja lisäsi minut vastaanottolistalle. Jouduin siis odottamaan noin 45 minuuttia ja ehdin moneen kertaan miettiä, että:"Pitäisikö vaan lähteä kotiin? Kyllä mä nyt vielä viikon jaksan (äitiysloman alkuun oli vielä viikko)".

työreissulla viikko ennen hätäsektiota, toisiksi viimeinen masukuva
työreissulla viikko ennen hätäsektiota, toisiksi viimeinen masukuva

Jäin silti ja uskon, että tuon odottelun vuoksi pahoitellakseen lääkäri teki hieman laajemman tutkimuksen kuin “perussaikku”. Hän ultrasi pitkään ja hartaasti joka kolkan koko mahasta istukkaa myöden: “Onko sinulla ollut harjoitussupistuksia”, lääkäri kysyi. “Eeeei mun mielestä”, vastasin. “Hmm, täällä on 2,8cm kohdunkaulaa jäljellä, vaikka tässä vaiheessa raskautta olisi hyvä olla vielä se 3cm”, hän totesi. Minä en tajunnut mitään koko lauseesta. “On aikakin jäädä saikulle, selkäkivut eivät ole sen takia helpottuneet jumppapalloilla tai muilla, koska eivät varsinaisesti ole SELKÄkipuja”. En tajunnut vieläkään, enkä tajua tuota lausetta edelleenkään. Oliko siis selkäkipuni supistuksia? Jos kohdunkaulaa oli “enää” x cm jäljellä, olisiko minun pitänyt jäädä vuodelepoon? Oliko synnytys alkanut? Miten istukassa ei näkynyt mitään vikaa, vaikka noin 12 tunnin kuluttua siitä repeäisi ensiksi 6x6cm pala, jonka jälkeen loputkin? Miksi en tajunnut mitään? Tästä päästäänkin aasin sillalla tähän kirjan osaan: 

Ennenaikaisuutta on vaikea ennustaa. Ajatellaan, että se on monen tekijän yhteisvaikutusta. Synnytyksen käynnistymiseen ei yleensä itse voi vaikuttaa ja siitä ei pidä syyttää itseään. Pääsääntöisesti äiti ei voi itse estää ennenaikaista syntymää ja itseään ei kannata syyttää. Terveet elämäntavat ovat tietenkin hyväksi kaikille. Toisaalta esimerkiksi vuodelepo ei yleensä suojaa ennenaikaisuudelta eikä esimerkiksi liikunta tai työssäkäyminen altista ennenaikaisuudelle. - Kevyt pienokainen

Aivan pihalla oleva äiti, joka yrittää vääntää tietäväisen hymyn naamalle
Aivan pihalla oleva äiti, joka yrittää vääntää tietäväisen hymyn naamalle

Raskaana olevan naisen sanotaan olevan valmis psyykkisesti eroamaan sikiövauvasta vasta sen jälkeen, kun hän tietää vauvan selviävän hengissä synnyttyään eli yleensä noin raskausviikon 35 paikkeilla.

Puhun usein siitä, kuinka olen varma luontoäidin suunnitelleen tarkalleen raskauden keston juuri siihen noin 40 viikkoon. Ensimmäisenä syynä tietenkin vauva ja hänen kehitys, mutta yhtä suurena syynä äidin pääkoppa. 40 viikkoa voi kuulostaa pitkälle ajalle, mutta uskon, että about sen tulevan äidin ajatusmaailma vaatii ymmärtääkseen asian. 33+5 viikkoa oli liian vähän. Ainakin minulle. En tajunnut tapahtunutta lainkaan ja taistelin pitkään ristiriitaisten ajatusteni kanssa. Siksipä tuntui ihan balsamilta haavoille lukea seuraava teksti kirjasta:

Raskausajan psykologinen eli mielen sisäinen valmistautuminen tarkoittaa sekä oman vanhemmuuden pohtimista että suhteen rakentamista vauvaan. (...) Raskaana olevan naisen sanotaan olevan valmis psyykkisesti eroamaan sikiövauvasta vasta sen jälkeen, kun hän tietää vauvan selviävän hengissä synnyttyään eli yleensä noin raskausviikon 35 paikkeilla.

Kirjan 190 sivusta löytyy todella paljon faktaa keskosen vanhemmille, läheisille ja muille asiasta kiinnostuneille. Tärkeimpänä kuitenkin tässäkin sisällössä on omasta mielestäni vertaistuki. Kaikki käsittelevät kokemuksiaan eri tavoin, mutta lisätieto aiheesta tuskin koskaan on pahitteeksi. Kirjassa oli sekä keskosvanhempien kertomuksia että ammattilaisten tarinoita. Oli mielenkiintoista lukea keskosuudesta ja ennenaikaisesta synnytyksestä esimerkiksi kätilön kirjoittama. 

Kun elämä järisee, tuen etsiminen ja sen vastaanottaminen on vahvuutta.

Oma suru ja huoli voivat tuntua hävettäviltä, koska muilla asiat saattavat olla vielä huonommin. Toisen huonompi tilanne ei kuitenkaan tee omaa tilannetta paremmaksi. Jokaisella on erilaiset elämänkokemuksensa ja kipupisteensä, eikä avuntarvettaan pidä vähätellä. Kun elämä järisee, tuen etsiminen ja sen vastaanottaminen on vahvuutta. - Kevyt pienokainen

Täältä löydät lisätietoa Kevyestä ja alta voit katsoa vlogin minun ja toisen keskosäidin kokemuksista kirjan kertomuksiin verrattuna. Kirjan voit ostaa joko paperiversiona (32e) tai PDF:nä (5e) täältä. Minulle voi myös laittaa suoraan viestiä sähköpostiini sh1ttyisthenewblack@gmail.com tai instagramin (@shittyisthenewblack) kautta, jos kaipaat vertaistukea.

Älä jää yksin <3

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Oon saanut ja antanut vertaistukea keskosäitiydessä useammalle kanssasisarelle ja keskusteluissa on tullut ilmi, että ennenaikaisessa synnytyksessä ja keskosen äitiyden käsittelyssä ylipäätään on todella paljon yhtäläisyyksiä. En voi tietenkään puhua kaikkien puolesta eikä se tarkoitus olekaan. Jokainen käsittelee asioita omalla tavallaan ja toisille toiset asiat ovat isompia kuin toisille. Ehkä tämä teksti kuitenkin tukee jotakin muuta, joka tapahtunutta käy päässään läpi. Olen huomannut, että asian läpikäymisessä on viisi askelta:

Itse olin jossain epäuskon ja tietämättömyyden limbossa: Onko tää normaalia? Eihän se ollut, mutta sitä siitä tuli meidän perheelle. 

1. Epäusko

Mitä ihmettä tapahtui? Ei kai meille nyt näin käy? (Kesto: pari ensimmäistä päivää) 

Järjellä tajuaa tapahtuneen, mutta tunteet eivät tajua lainkaan mitä on meneillään. Miehelläni tuli ensimmäisenä mieleen hänen ainut tietonsa aiheesta keskosuus eli elämä lapselle -konsertit, joissa kerättiin rahaa muun muassa keskoskaappeihin. Itse olin jossain epäuskon ja tietämättömyyden limbossa: Onko tää normaalia? Eihän se ollut, mutta sitä siitä tuli meidän perheelle. 

2. Lapsi on hengissä, kaikki on hyvin -autopilotti

(ensimmäiset 5-6kk)

Tämän autopilotin ansiosta onnistuin imettämisessä. Tai tämän ja 1. kohdan tietämättömyyden. Sitä vaan painaa eteenpäin, koska tärkeintä on oman lapsen vointi. Kaikesta järkytyksestä, pelosta ja hämmennyksestä huolimatta pokerinaama piti 99%:sti, koska en ollut tajunnut vielä tapahtumaa kunnolla. Psykologi kävi huoneessamme muutaman päivän jälkeen synnytyksestä ja olin kuin mitään ihmeellistä ei olisi käynytkään. Oon jälkeenpäin miettinyt, että kuinkakohan tunteettomana hän minua piti. Muistan naurahtaneeni hänen kertoessaan, että joskus hätäsektioidut äidit eivät meinaa uskoa syntynyttä lasta samaksi, joka mahassa asui. (Kuten tästäkin lauseesta huomaa, en osaa täysin lokeroida mitkä tunteet johtuvat hätäsektiosta ja mitkä ennenaikaisesta synnytyksestä.)

Mä todellakin synnytin 33+5 viikoilla. Mut on hätäsektioitu ja tää kaikki todella tapahtui mulle ja meille.

3. Tilanteen tajuminen: Kyllä meille todellakin tuo tapahtui

(6-7kk)

Kyllä meille näin kävi. Me ollaan keskoslapsen vanhempia. Mä todellakin synnytin 33+5 viikoilla. Mut on hätäsektioitu ja tää kaikki todella tapahtui mulle ja meille. Kuinka paljon hätäsektioita tehdään vuosittain? Moniko niistä on ennenaikainen? Kuinka paljon keskoslapsille jää kehitysongelmia? Minkälaisia? Google on tässä vaiheessa enemmän ystävä kuin mikään. Pitää löytää kaikki maailman fakta aiheesta ja joka oikean vastuksen löytymisen jälkeen keksit uuden kysymyksen. 

Joinain päivinä kiitän kehoani, että se herätti minut valtavalla verenvuodolla ja ehdimme ajoissa sairaalaan. Toisina pelkään vauvalleni jääneen tunne-elämän traumoja, kun ennenaikaisen hätäsektion vuoksi rakkauteni syttyminen antoi odottaa itseään.

4. Itseinho ja -syyttely: Senkin paska keho

Omalla kohdallani tämä alkoi jo ennen raskautta lapsettomuuden takia, mutta laitetaan kestoksi 0-18kk ja vieläkin jatkuu..

Miksi sä teit näin? Miksi et pystynyt pitää lastani turvassa? Miksi yritit tappaa hänet? Nykyään mulla on päiviä, jolloin mietin, että onneksi kehoni jaksoi kantaa Kipsua 33 viikolle asti ja näin ollen esimerkiksi keuhkot ja muutkin elimet olivat jo hyvin kehittyneet. Sitten tulee päiviä, jolloin itken miettiessäni pienen ihmisen alun pelkoa hapen yhtäkkiä loppuessa turvallisesta kohdusta. Joinain päivinä kiitän kehoani, että se herätti minut valtavalla verenvuodolla ja ehdimme ajoissa sairaalaan. Toisina pelkään vauvalleni jääneen tunne-elämän traumoja, kun ennenaikaisen hätäsektion vuoksi rakkauteni syttyminen antoi odottaa itseään.

5. Tunteista puhuminen, tilanteen hyväksyminen

(6kk- edelleen) 

Mikä onni, että juuri kun aloin tajuamaan tapahtunutta, tutustuin toiseen keskosen äitiin. Hän on ollut korvaamaton tuki asian käsittelyprosessissa. Hänen kanssa ei koskaan tarvitse hävetä jauhaneensa liikaa aiheesta. En joudu koskaan pelkäämään, että hän tuomitsisi ajatuksiani – todennäköisesti hän on tuntenut samaa. Vaikka vertaistuki on auttanut asian läpikäymisessä, itseinho menee edelleen aalloittain ja niihin aikoihin onkin pakko jauhaa sitä asiaa enemmän. Silloin vertaistuen tarpeellisuus korostuu, koska en usko, että kukaan muu koko maailmassa jaksaisi enää kuunnella niitä samoja tarinoita läpi kuin samankaltaisen kokemuksen omaava. Asiasta kohtalotoverille paasauksen jälkeen, se taas unohtuu hetkeksi ja juuri kun luulet olevasi täysin OK, niin löydät whatsappista kuvan, jossa oot viimeisilläsi raskaana. Ja sit mennään taas.

vertaistukea keskosäideille löytyy myös ig:stä nickillä @keskosapostolit. Ylempi kuva: Niki Strbian, alempi kuva: Susan Tuulosniemi
vertaistukea keskosäideille löytyy myös ig:stä nickillä @keskosapostolit. Ylempi kuva: Niki Strbian, alempi kuva: Susan Tuulosniemi

psst! Vertaistukea pystyy hakemaan ja antamaan myös instagramimme puolella.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vuosi sitten kävelin kohti tuttua kahvilaa. Näkisin ensimmäistä kertaa keskosäitikaverini livenä. Oltiin puhuttu somessa jo kymmeniä - jos ei satoja - tunteja kuukauden aikana, mutta silti jännitti. Mitä jos en osaisikaan puhua mitään ilman netin välitystä? Oon muutenkin huono hieman vakavan aiheen keskusteluissa tai tilanteissa. Miksi ihmeessä suostuin tapaamaan? No, uteliaisuus voitti ja pian näinkin tutulta näyttävän hahmon lähestyvän minua. Erona se, että herkän fb-kuvan sijasta vaunujen kanssa kohti käveli nainen, joka näytti hetkittäin kantavan koko maailman tuskaa niskassaan. Hänen (pikku)keskosen syntymästä oli tuolloin kolme kuukautta.

Keiju / Kipinä
Keiju / Kipinä

Kysyin tuolta treffikaveriltani nyt, mitä hän ajatteli kävellessään ekaa tapaamista kohti: "Jännitti! Olin ihan superajoissa ja menin ostaa vauvalle sopivaa yökkäriä ja olin onnellinen et sain ostaa koon 50. Jännitti, jos pidät mua ihan typeränä ruikuttajana kun ”kaikkihan on hyvin”. Uskaltaisinko kasvotusten avata ne haavat, jotka netissä sulle jo olin avannu? mitä jos säkään et ymmärtäisi? Oli hienoa nähdä Kipsu (silloin meidän tyttöjen ikäero oli aika merkittävä) ja huomata et hänhän on ”ihan tavallinen” tyttö. Mut kyl jännitti, normaalisti en ikinä lähtis somessa tavatun henkilön kanssa kahville, koska oon tosi ujo!"

Keskustelu lähti heti kulkemaan kuin vanhoillakin ystävillä. Tuo maailman tuska jäi iloisen naurun ja hyvän huumorin alle, mutta väläytti kyllä olemassaoloaan keskustellessa tyttäriemme ensimmäisistä kuukausista. Minulla niitä takana jo kuusi. Juuri sen verran aikaa, että olin tajunnut ennenaikaisen hätäsektion tapahtuneen juuri minulle. Traumaattisten kokemuksiemme samankaltaisuus yhdisti meitä... mustan huumorimme lisäksi. Tapaamisen jälkeen tuntui, että olin löytänyt sielunsiskoni.

Mikä tunne jäi treffien jälkeen?:"Päällimäinen fiilis tapaamisen jälkeen oli päänsärky! Olin varmasti jännittänyt niin kovaa, et se sit purkautui pääkipuna. Toivoin, ettei tapaaminen jäisi sellaiseksi ”nähää joskus!”-tyyliseksi ja sit ei koskaan enää nähtäis." Eikä se jäänyt.

Löysin äidin, joka tarvitsi yhtä paljon minun tukeani kuin minä hänen. 

Huomaatteko, ei keskosuus tai keskosen äitiys ole vain pelkoa ja hämmennystä. Sen kautta voit löytää elinikäisen ystävän ja vertaistukea, jonka voimaa ei osaa arvostaa ennen kuin sitä kipeästi tarvitsee. Uteliaisuus kannatti. Löysin ihmisen, joka jaksoi kuunnella tarinamme uudelleen ja uudelleen. Naisen, joka jaksaa analysoida kanssani kehojemme epäonnistumista tuomitsematta ajatuksiani vääriksi. Äidin, joka tarvitsi yhtä paljon minun tukeani kuin minä hänen. 

Hyvää huomista keskoslastenpäivää kaikille sankareille ja sankarittarille! Sekä niille, jotka saimme pitää luonamme että heille, jotka elävät sydämissämme. Kiitos lääkäreille ja hoitajille, jotka teette kaikkenne, että saisimme pitää nuo sinnikkäät ihmisenalut kanssamme. Kiitos, että tuette peloissaan olevia vanhempia ja heidän läheisiään.

Kiitos keskosäitikamuni, että olet.

Vertaistukea löydät lisää keskosapostolien tai Shitty is the new blackin instagramista.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018