Kirjoitukset avainsanalla keskosäitiys

”Yritän tässä savustaa vauvaa pihalle (kohdusta)”, ”Tulis jo!”, ”En jaksa enää olla raskaana”, ”Teen tässä asiaa x, että saisin synnytyksen käynnistymään”. Siinä muutama lause, joita neuvolatätini ei tule minun suustani kuulemaan. Tai näin menin lupaamaan hänelle jo alkuraskaudesta. Miksi? Koska nuo lauseet sattuvat minua, eli keskosen synnyttänyttä äitiä, sieluun.

Ei kukaan järkevä ihminen halua lastaan syntyvän keskosena, mutta varmasti loppuraskaus alkaa rasittaa sekä fyysisesti että henkisesti.

 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Vikahan ei ole näiden lauseiden sanojissa. Muistan, kun eräskin jatkoi ig-storyssaan yhden tuollaisen lauseen jälkeen, että ”niin siis en toivo lasta syntyväksi ennenaikaisena vaan että loppuraskaus kuluisi nopeampaa”. Ja niinhän varmasti jokainen muukin lauseen tarkoittaa. Ei kukaan järkevä ihminen halua lastaan syntyvän keskosena, mutta varmasti loppuraskaus alkaa rasittaa sekä fyysisesti että henkisesti. Minunkin oloni on varmasti aika tukala tästä muutaman raskausviikon kuluttua.

Jostain syystä mieleni ymmärtää väkisin nuo väärin ja uhriutuu, koska itse jouduin haluamattani synnyttää ennenaikaisesti.

Silti nuo lauseet satuttavat. Jostain syystä mieleni ymmärtää väkisin nuo väärin ja uhriutuu, koska itse jouduin haluamattani synnyttää ennenaikaisesti. Se ei todellakaan ollut toiveeni ja voi jestas, millaista hintaa siitä onkaan henkisesti saanut maksaa. Puhumattakaan, jos kaikki ei olisi mennyt näin hyvin.

rv40
rv40

Välillä tuntuu, että minulla ei ole edes oikeutta valittaa oloistani.

Tällä hetkellä minulla on aikamoisia selkäkipuja, joita olen yrittänyt helpottaa sekä osteopaatin avulla että äitiysfysioterapeutilla. Olen tehnyt ahkerasti eri liikkeitä ja kokeillut varmaan kaikkia tukivöitä, mitä äkkiseltään löytyy. Töissä minulla on noin viisi erilaista tuolia jumppapalloa myöten. Minulla on ollut harjoitussupistuksia jo viikkoja ja nyt aina sellaisen tullessa, oikea jalkani puutuu. Öisin en saa nukutuksi kuin tietyssä asennossa ja sekin vaatii useamman tyynyn ja peiton asennukset ympärilleni. Mutta silti otan nämä oireet useampikertaisena kuin synnytän ennenaikaisesti uudelleen. Välillä tuntuu, että minulla ei ole edes oikeutta valittaa oloistani.

Mitä jos luontoäiti kuulee ja ymmärtää minut yhtä väärin, kuin minä ymmärrän aiemmin mainittujen lauseiden sanojat?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (18)

Satu K.
1/18 | 

Ymmärrän tunteesi, vaikka itse en keskosen äiti olekaan. ❤️
Itsellä ei tullut sellaista fiilistä, että oispa raskaus jo ohi, vaikka viikko yli lasketun ajan mentiinkin. Lähinnä oli semmonen kutkuttava tunne, että ”en malta odottaa tapaavani vauvani”. 😊😅

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Uskon, että tollee 99,9% lauseen tarkoittaakin ❤️ ja just jos on joka paikka kipeänä ja tuntuu, että koko kroppa on jo ihan vieras, niin toivois, että laskettu aika tulis nopeampaa. Mutta keskosta tuskin kukaan huvikseen haluaa 💕

Vierailija
2/18 | 

Minusta tuo on hieno havainto oman mielen toiminnasta ja nimenomaan se, että pohdit sitä tavallaan järkeillenkin. Täytyy kertoa näkökulma omiin kommentteihin, koska olen tuskaillut loppuraskaudesta ja toivonut, että "syntyis jo". Vauva syntyi tasan laskettuna päivänä, joten yliaikaisuudesta ei millään tasolla ollut kyse. Mutta takana siis vuosien lapsettomuus sekä ehkä hiukan pessimistinen luonne, joten koko raskauden pelkäsin, että menetän vauvan. Loppua kohti pelko alkoi käydä jotenkin sietämättömäksi ja halusin vaan jo saada pikkuisen syliini. En uskaltanut edes lueskella vauvan hoidosta (jos en vaikka pääsisikään hoitamaan vauvaa) vaan pelkästään synnytyksestä, koska se oli ainakin varmasti edessä. Tokikaan ulkopuoliset eivät tienneet että kommentit "syntyis jo" johtuivat näistä peloista ja varmaan ihmettelivät miten joku voi olla tuskastunut vaikkei vielä oltu edes yli lasketun ajan. Läheisetkään eivät oikein ymmärtäneet.

Oikein paljon onnea teidän raskaudesta! Rakkauden täyteistä loppuraskautta!

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

olipa hyvä kommentti! tää sai mut miettimään viime raskautta, jonka ajan pelkäsin KOKO AJAN (samasta tahaton lapsettomuus -syystä)... ja jotenkin jos en pelännyt ihan koko aikaa, niin piti pelätä tuplasti enemmän hetken, että ei vaan tapahdu mitään pahaa. en tiedä millaiseksi tuo pelko olisi muuttunut, jos oltaisiin menty yli ton 33+5! Eli osaan kyllä samaistua hyvin sun tunteisiin, vaikka laskettuun aikaan en päässytkään :) Kiitos! <3

Duplo
3/18 | 

Olen pikkukeskosen äiti ja lapseni sai keskosuuden vuoksi sekä aivovaurion, että pahoja suolisto-ongelmia jotka jatkuvat edelleen. Sinällään siis tavoitan todella hyvin sen ajatuksen että ennen laskettua aikaa sanotut "syntyis jo"-lausahdukset tuntuvat ihan päättömiltä. Toisaalta ihan valtavasti odotan sitä että pääsisin itse ajattelemaan niin. Meillä on siis toinen toiveissa kurjasta kokemuksesta huolimatta.

Uskon itse että niin sen kuuluukin mennä että raskauden lopussa lapsen haluaa vain jo ulos. Raskauden kuuluu kestää niin kauan että halu saada lapsi ulos voittaa pelon synnyttää. Pidän ajatuksesta että nainen on niin fiksusti rakennettu, että kun vauva on valmis tulemaan ulos on nainen myös valmis synnyttämään. Siksi minusta on ihan oikeasti jopa ihana kuulla kun 38+ viikoilla raskaana olevat ystävät alkavat hoppuilemaan vauvaa maailmaan. Toivon siis että sinäkin pääset oikeasti toivomaan että syntyis jo. Olisit ansainnut täysiaikaisen raskauden ilman mitään draamaa.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Totta! Oot varmasti oikeassa! En varmaan tuotakaan ymmärrä, koska mun mahani lapsen syntyessä oli kiva pikku pakkaus tuossa etupellossa :D ei siis ollut tukalia oloja tai muutakaan. Kiitos <3 <3 

Rakkaudesta raskauteen
4/18 | 

Mua ei oo loukannu nuo sanat, mutta oon ihmetellyt niitä. Ärsyttänyt myös se ainainen valitus. Aivan kuin raskaus ei saisi tuntua missään eikä kroppa saisi muuttua ym. Itse nautin raskaudesta ja olin todella kiitollinen. Kummastakin. En vierastanut kroppaani, päinvastoin! Tunsin että nyt se tekee sitä mihin se on tarkoitettukin. Se oli ihanaa aikaa..Tulen aina kaipaamaan niitä aikoja. Ekan sain rv 42 ja toisen rv 38 Ymmärrän että sua on loukannut nuo sanat, mutta yritä olla välittämättä ❤

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

"Tunsin, että nyt se tekee sitä mihin se on tarkoitettukin" --> ihanasti sanottu <3 Mutta ehkä just tosta syystä sä tai mä ei ymmärretä noita, kun ei oo ollut sellaista ääretöntä tuskaa ja turvotusta? Kiitos sanoistasi <3

Vierailija
5/18 | 

Jokainenhan kokee näitä asioita omista taustoistaan ja kokemusmaailmastaan käsin. Oman lapsensa keskosuuden kokeminen varmasti tuo kiitollisuuden säväyksen loppuraskauden vaivoihin, mutta toisaalta eikös siitä näkökulmasta voisi ymmärtää myös muiden ehkä vastakkaisia kokemuksia?
Meille on tapahtunut tuo pahin: Esikoinen syntyi kohtuun kuolleena. Uusi raskaus alkoi pian ja usein tuntuikin, että olen ollut raskaana kaksi vuotta putkeen. Kuopuksen loppuraskaus oli pelkojen siivittämänä ja usko tai älä, mutta joskus jopa toivoin, että voi kun esikoiseni olisikin syntynyt keskosena- silloinhan hän olisi saanut edes mahdollisuuden selvitä!
Useimmiten loppuraskauden vaivojen valittelussa taitaa olla kuitenkin jopa positiivinen pohjavire- odotus on loppusuoralla ja olo alkaa olla malttamaton.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Ehdottomasti voin, yritän ja ymmärränkin vastakkaisia kokemuksia. Kuten tässäkin tekstissä sanon, niin tuo on ensireaktioni, että "onpa typerästi sanottu". Mutta kun vähän antaa aikaa ja katsoo peiliin, niin huomaa, että loukkaantumiseni johtuu minusta ja kokemuksistani, ei niinkään sanoista tai sanojasta <3 

Otan niin paljon osaa, ja näen kyllä sunkin kannan <3 Keskosista niin iso osa kuitenkin selviää ongelmitta, vaikka eihän siihen koskaan ole varmuutta. Mutta niinkuin sanoit, niin edes se mahdollisuus <3 

Vierailija
6/18 | 

Sitten on taas tämä oma äärilaita, jolloin istukan tulehtumisen vuoksi koin kohtukuoleman. Sen jälkeisessä raskaudessa todella toivoin että lapsi syntyisi mahdollisimman pian, vaikka sitten keskosena, koska luotto siihen että raskaus sujuu loppuun saakka hyvin oli nolla. Omassa ajatusmallissani keskonen oli huomattavasti parempi vaihtoehto kuin pieni, höyhenen kevyt arkku.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Otan osaa <3 ja todella, en osannut ajatella tältä kantilta ennen kun luin sinun ja aiemman kommentoijan viestit. Todellakin on parempi vaihtoehto ja juurikin tuo, että keskosella on edes se mahdollisuus selvitä - kohtukuolemassa ei :( oon niin pahoillani teidän puolesta <3

Danni
7/18 | 

Ymmärrän tunteesi, mutta on hyvä muistaa että raskaus on kaikille erilainen kokemus.

Tuskin kukaan tahtoo lapsensa syntyvän keskosena, ja mielummin itse kärsii raskausvaivat, kuin vaarantaisi vauvaa.

Silti itselläni on aika erilainen kokemus raskaudesta; odotin vauvaa yksin ja kärsin hypermeesistä. Pahoinvointini kesti 9kk. Siihen päälle viimeisen kolmanneksen supistukset, kohtutulehdus, selkävaivat ja ainanen pahoinvointi ja pyörtyily. Ravaaminen yksin päivystyksessä vauvan sydänkäyrissä, tiputuksessa, fysioterapiassa ja ties missä, loi niin suuren henkisenkin voimattomuuden ja epätoivon, että varmasti valitin ja itkin enemmän kuin muut. Sillä en silti ole tarkoittanut loukata ketään. Kun kukaan ei ole vierelläsi, eikä saa konkreettista apua esim. Kaupassa käymiseen ja kassien kantamiseen, on raskausaika hyvin rankka hypermeesin kanssa. Toivoin todella loppuraskaudesta, että vauva syntyisi jo maailmaan, ja pääsisi turvaan rikkinäisestä kehostani.
Molempien hyvinvoinnin takia. Ja synnytyksenkin komplikaatioista huolimatta, onnekseni sain pääosin terveen, ihanan lapsen, ja nykyään voimme molemmat hyvin.

Monelle meistä se oma tuska on aina se suurin... siksi onkin hyvä muistaa toisten erilaiset lähtökohdat ja ymmärtää muidenkin näkökantoja. olla kiitollinen tilanteestaan ja ymmärtää että aina voisi olla asiat huonomminkin.

Tekstissäsi on hienoa pohdintaa ja ymmärrystä omien tunteiden alkuperästä.
Muistutetaan itseämme siitä, että jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa. <3

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kiitos ❤️ ja se on just näin! Näistä lauseista loukkaantuessani (ensikuulemalta) olikin hyvä katsoa peiliin ja miettiä, miksi nuo sanat tuntuivat ikävältä. Syyhän oli ihan muualla kuin niiden sanojissa enkä tosiaan usko myöskään, että kukaan kirjaimellisesti niitä tarkoittaa (tai ainakaan siten kuten mieleni yritti asiaa ymmärtää). Huhhu, oot kyllä aikamoisesta myllystä selvinnyt! ❤️

Vierailija
8/18 | 

Hyvä kirjoitus! Itselleni avasi paljon sellaista mitä en ole osannut ajatella kun en ole keskosvauvan vanhemmuutta kokenut. Muuta sentään: lapsettomuushoitojen aikana kaikki tuttavien raskauksistaan valittaminen tuntui pahimpina päivinä sietämättömän kipeältä. Vähänpä te tiedätte kun noin pienestä tuskailette.

Ensimmäistä raskautta väritti lapsettomuudesta johtuva pelko, joka sai välillä toivomaan aika aikaisinkin että syntyisi jo niin panikointi (täysin turha, mutta minkäs teet) siitä että vauvalle käy jotain sentään loppuisi.

Toisessa raskaudessa sain niin pahat selkäkivut että kävelin (tai paremminkin raahauduin) loppuraskaudesta pari kuukautta kyynärsauvoilla, kun mikään muu ei auttanut. Silloin päästin suustani kyllä montakin sellaista asiaa joita lapsettomuushoitojen minä olisi todellakin paheksunut. 😊

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kiitos! Tämähän oli kuin minun kirjoittamani selkäkipua myöte! Tai siis ei oo ihan noin paha vielä, mutta tänään illalla oon miettiny, että vielä 10 viikkoa ja mä en oo varma onko mulla tuolla takana selkäranka vai keitetty spagetti. Jännä nähä, mitä iteltä vielä tulee pääsemään suusta 😳

Vierailija
9/18 | 

Pystyn ymmärtämään tuon ajattelutavan, olen itsekin keskonen. Mutta minun vauvani syntyi kuitenkin yliaikaisena ja joutui kriittisessä tilassa teholle, kärsi vaikeasta hapenpuutteesta, on hätäkastettu jne. Yliaikaisessakin raskaudessa on riskejä, esimerkiksi vihreään lapsiveteen. Toisessa raskaudessa sitten todellakin rukoilin synnytyksen alkavan jo viikosta 35 lähtien, ettei vain taas menisi yli! :(

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Ymmärrän ❤️❤️ ja nyt mulle on valjennut just tän tekstin ja sen kommenttien jälkeen, että yliaikaisuudessa todella on myös riskinsä!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Instagramin puolella pyydettiin toivepostauksena kokemusta/kokemuksia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Vaikka itsekin olen uinut aika syvissä vesissä lapsemme syntymän jälkeen, aliarvioisin masennuksen voimaa, jos väittäisin itse siitä kärsineeni. Tästä syystä päätin pyytää blogiini jälleen vierailevaa kirjoittajaa. Sellaista kirjoittajaa, joka taisi ensimmäistä kertaa puhua/kirjoittaa aiheesta julkisesti. 

Tyttäreni on minulle sankari, mutta tämä on kirjoitus siitä, kuinka maailmastani katosivat värit.

Tämä ei ole kertomus lapseni syntymästä. Ei siitä pakokauhusta, joka iski kehooni skalpellin viiltäessä vatsani auki tai siitä, kuinka tyttäreni tarttui pelkkiin mahdollisuuksiin välttäen uhat. Tyttäreni on minulle sankari, mutta tämä on kirjoitus siitä, kuinka maailmastani katosivat värit. Kirjoitus siitä, kun onnellisuus ei palautunutkaan, vaikka ”kaikkihan on hyvin”. Kaikki ei ollut hyvin. Tämä on kirjoitus siitä, kuinka useiden kuukausien jälkeen, olen edelleen matkalla. Kirjoitus siitä, kun minä vajosin synkkyyteen. 

Sairaala-aikana sängyllä istuessa ehdin kuitenkin ajatella itseni solmuun useamman kerran, aina vain syvemmälle ojasta allikkoon.

Muiden elämä jatkoi normaalia kulkuaan, minun puoli maailmaani makasi keskolassa suljettujen ovien takana, jossa aika tuntui pysähtyneen. Koska aika ei ovien ulkopuolella pysähdy, oli pidettävä huoli myös kodista, toisesta lapsesta ja siitä, ettei hänen turvallisuutensa horjuisi. Olinhan jo kadonnut kertaalleen yöhön ja palasinkin vasta päivien kuluttua. Itkin ikävääni, itkin huoltani, itkin järkytystäni. Osasin vielä itkeä. Kun vihdoin palasimme kotiin, ei vauvantuoksuinen arki alkanutkaan. Palasimme kotiin ilman vauvaa. Koitin korjata parin viikon katoamistani olemalla maailman paras äiti isommalle. Sairaala-aikana sängyllä istuessa ehdin kuitenkin ajatella itseni solmuun useamman kerran, aina vain syvemmälle ojasta allikkoon. Ajattelin saaneeni sektiossa spinaalin, sillä ansaitsin sen tuskan, jonka ennenaikainen sektio tuottaa. Olihan kehoni melkein tappanut lapseni –miksi ansaitsisin nukkua sen tapahtuman ohi, kun hänet sieltä pelastetaan? Miksi minä ansaitsisin puudutteen, joka vie myös tunnon pois? Minunhan se surkea keho oli.

Ruoskin itseäni ajatuksella, että lapseni keskosuus oli minun vikani. Ja se ajatus vei mukanaan. 

En juuri syönyt, juonut tai pitänyt huolta itsestäni. Nukuin vähän ja huonosti. Sairaalaviikot elin kofeiinilla. Hoitajien kadotessa huoneesta tekohymy kasvoiltani katosi ja jäljelle jäi pakonomainen tarve tuijottaa monitorin näyttämiä numeroita. Googletella. Mitä kaikkea tämä nyt lapselleni aiheutti? Ruoskin itseäni ajatuksella, että lapseni keskosuus oli minun vikani. Ja se ajatus vei mukanaan. 

Ajattelin onneni palaavan, kunhan vain olosuhteet normalisoituisivat. Ajattelin, että kotona palautuisin itsekseni, unohtaisin syyttävät ajatukseni ja löytäisin taas itseni. Turnausväsymyksen tavoin väsähdinkin lopullisesti, kun sairaalan ovet sulkeutuivat ja kannoimme hentoa olentoa autoon. Hän saapui kanssamme kotiin. Kiintymyssuhteen täytyi olla aivan retuperällä: olimmehan viettäneet viikkokausia sairaalassa, jossa hädintuskin uskalsin häneen koskea. En osannut puhua hänelle. En uskaltanut rakastaa. Päässäni syyttävät ajatukset, etten ansaitse tervettä tytärtäni, sillä kehoni on paha. Kohtuni muuntautui turvallisesta lämpöisestä paikasta Vihreäksi Mailiksi, jossa syntymätön lapseni taisteli hengestään. Näin minä asian koin. Muut huokaisivat ”mutta Lapsihan on terve” kun yritin kertoa tunteistani. ”Kaikkihan on hyvin nyt”. Kuullessani lukuisia kertoja siitä, kuinka kaikki on hyvin, päätin vaieta. Padoin pahan olon itseeni, siihen pisteeseen saakka, että se valtasi minut kokonaan. Päivät hoidin lapsiani ja odotin, että mies saapuu töistä. Kun hän saapui, säntäsin pimeään huoneeseen, jossa paha olo täytti minut taas. Koin, ettei minulla ollut oikeutta voida huonosti tapahtumien takia, sillä olihan lapseni terve ja elossa.

Silloin syyttävät ajatukset nousivat taas pintaan; sinullako synnytyksen jälkeinen masennus? Ethän sinä edes synnyttänyt!

Tutustuin somen välityksellä keskosäitiin, jonka kanssa sovimme tapaavamme keskoslastenpäivän kunniaksi. Juttelua aiheesta, joka molempia kiinnosti. Ehkä hän ymmärtäisi mistä puhun toteamatta: ”mutta kaikkihan on hyvin nyt”. Puoli vuotta lapseni syntymän jälkeen ajattelin, että voisikohan mulla olla synnytyksen jälkeinen masennus. Silloin syyttävät ajatukset nousivat taas pintaan; sinullako synnytyksen jälkeinen masennus? Ethän sinä edes synnyttänyt! Mietin usein, pitäisikö hakea ammattiapua. Minulle jopa ehdotettiin sitä. Kieltäydyin. Samalla aloimme puhua aina vain enemmän Naisen kanssa. Koin, etten tarvinnut ammattiapua – olihan minulla vertaistuki. Vertaistuki oli minulle kaikki kaikessa. 

En halunnut puhua aiheesta, sillä usein ihmiset ymmärsivät sen niin, etten olisi kiitollinen lapsestani.

Ahdistus sekä masentuneisuus näkyi minussa myös ulospäin. Minua hävetti, etten tuntenut onnea, etten kulkenut vaaleanpunaisessa pumpulissa. Minua hävetti, että tyttäreni upea elämä ei vienyt pahaa oloani pois. Olin äärimmäisen kiitollinen lapsestani, vaikka epäonnistumisen tunteet painoivat oloani aina vain huonommaksi. Ahdistus ja paha olo olivat kuin meri, jonka pohjaan olin vajonnut. Jalassani roikkui valtava ankkuri pitäen minut pohjassa. En halunnut puhua aiheesta, sillä usein ihmiset ymmärsivät sen niin, etten olisi kiitollinen lapsestani. Että ahdistus sulkisi kiitollisuuden pois, vaikka minun maailmassani ne kulkivat visusti käsikkäin. Minä olin järjettömän kiitollinen lapsestani, hänen elämästään ja terveydestään. Olin vain pettynyt itseeni: en osannut olla raskaana enkä pystynyt pitämään lastani turvassa.

Hän on onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Hän on tässä kanssani, nauraa ja hymyilee. Sanoo ”äiti”, katsoo minua suoraan silmieni kautta sieluuni. Ikäänkuin vakuuttaen minut siitä, ettei Hän kanna kaunaa tai pidä kehoani epäonnistuneena. Ettei hän minua syytä. Hänelle minä riitän.

Lapseni ensimmäisen syntymäpäivän tienoilla huomasin, että ankkurin köysi alkoi pidentyä. Aloin nähdä asioissa jo kauneutta. Kirjoitin tekstin ”Sinä pienen sankarin äiti”, tavallaan itselleni ja tavallaan kaikille heille, joita se myös koskettaa. Nyt 1,5v jälkeen, olen edelleen jossain sielä meressä. Välillä aallonharjalla, välillä aalto pyyhkäisee ylitseni. Nyt minä olen askeleita lähempänä anteeksiantoa itselleni, vaikkakin vasta matkalla. Eräänä talvisena lauantaina, heitin hetkeksi syyllisyyden viitan harteiltani. Nostin syyllisyyden lasit silmiltäni ja katsoin Häntä. Hän on onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Hän on tässä kanssani, nauraa ja hymyilee. Sanoo ”äiti”, katsoo minua suoraan silmieni kautta sieluuni. Ikäänkuin vakuuttaen minut siitä, ettei Hän kanna kaunaa tai pidä kehoani epäonnistuneena. Ettei hän minua syytä. Hänelle minä riitän. Hän on toteuttanut ne kaikki ujot haaveet, jotka muotoituvat minun silittäessäni pientä vatsaani viimeisiä kertoja ennen minäkuvaani muuttavaa sektiota. Siinä hetkessä jokainen osa minua tuntee vain rakkautta ja kiitollisuutta. Kiitos Lapseni, että elit tämän hetken kanssani. Sen hetken, kun vilpitön onnellisuus ja hyvä olo tanssivat kanssamme auringonsäteissä.

Tärkeimpänä asiana pidän sitä, että uskalsin luottaa tähän kahvilan Naiseen ja uskalsin puhua. Uskalsin tavata ventovieraan, vaikkakin niin kovin tutun tuntuisen. Kokemus se kai yhdistää enemmän kuin vuodet. Tiesin, etten ole yksin. Tiesin, että hän ymmärtäisi, eikä koskaan vähättelisi tuntemuksiani. Hän jaksoi aina kuunnella ja puhua. Hän analysoi kanssani, hän ei koskaan sanonut, että kaikkihan on hyvin nyt. Hän on kanssani onnellinen jokaisesta pienestäkin edistysaskeleesta kohti onnellisempaa minää. Hän on seurannut lapseni kasvua ja minun kamppailuani eikä koskaan ole saanut minua tuntemaan oloani epäonnistuneeksi saati yksinäiseksi. Hänen olemassaolonsa ja läsnäolonsa ovat olleet tukipilarini.

Pienin askelin kohti sitä, että voin sanoa kaiken olevan hyvin nyt. En vielä tänään, tuskin lähitulevaisuudessa, mutta jonain päivänä minullakin on kaikki hyvin. Silloin taputan itseäni olalle muiden tavoin; kaikkihan on hyvin nyt. 

Kommentit (4)

RvaJ
1/4 | 

Mulla tuli ihan pala kurkkuun, kun luin tätä. En ole keskosen äiti, mutta olen äiti ja voi miten jotenkin tämä teksti kolahti. Se osui. Upposi. 

Anna anteeksi, että olen kadonnut tähän äitiyden mereen tällä hetkellä. Tuntuu, että menetän taas kaikesta muusta otteen. Mutta täällä olen, aina välillä. 

Ihanaa, että kirjoitat <3 

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Ei hätää, tien että sulla on vähä kädet täynnä ❣️ mutta ehdin kyllä kaipailla sua jo useampaan otteeseen, kuva kuulla että oot (vielä ainaki😂) tolpillas ❤️

RvaJ
2/4 | 

Ja nyt tajusin, että S ei tosiaan ollut edes kirjoittanut tätä. Koska mun aivot on pierua ja luetun ymmärtäminen pissii :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaupallinen yhteistyö

Kaupallinen yhteistyö Kevyt Ry:n kanssa

Sain Kevyt Ry:ltä heidän kirjan Kevyt Pienokainen luettavaksi ja ajattelin nyt avata tuon kirjan sisältöä hieman omien kokemusten avulla. On sanoin kuvaamattoman huojentavaa lukea mustaa valkoisella esimerkiksi tunteista, joita on hieman häpeillen joutunut myöntää tunteneensa. Kun pystyy samaistumaan toisen keskosen äidin tai isän kokemuksiin, joita kirjassa on useampi, tuntuu “normaalilta”. Hei, se ja sekin tunne oli ihan ok! Tämä teksti menee myös sopivasti “kertauksesta” niille lukijoille, jotka ovat liittyneet vasta joukkoon.

Kevyt pienokainen
Kevyt pienokainen

Miten istukassa ei näkynyt mitään vikaa, vaikka noin 12 tunnin kuluttua siitä repeäisi ensiksi 6x6cm pala, jonka jälkeen loputkin?

“Synnytys on ennenaikainen noin viidessä prosentissa raskauksia. Noin kolmasosa ennenaikaisista synnytyksistä on spontaaneja ja kolmasosa liittyy ennenaikaiseen lapsiveden menoon ja noin kolmasosassa tapauksista synnytys joudutaan käynnistämään.” - Kevyt pienokainen

Me kuulumme tuohon ensimmäisenä mainittuun kolmannekseen. Meidän tilanteessamme ennenaikaisesta synnytyksestä ei ollut mitään merkkejä ja koko raskaus oli sujunut kaikin puolin todella hyvin. Nyt jälkeenpäin olen kelaillut paljon tuona lapseni syntymäpäivänä olleen lääkärikäynnin tapahtumia. Hain siis sairaslomaa, koska selkäni oli ollut jo monta viikkoa kipeä. Enää en jaksanut yrittää väkisin istua töissä. Lääkäri oli ehtinyt juuri lähteä lounaalle, kun hoitaja lisäsi minut vastaanottolistalle. Jouduin siis odottamaan noin 45 minuuttia ja ehdin moneen kertaan miettiä, että:"Pitäisikö vaan lähteä kotiin? Kyllä mä nyt vielä viikon jaksan (äitiysloman alkuun oli vielä viikko)".

työreissulla viikko ennen hätäsektiota, toisiksi viimeinen masukuva
työreissulla viikko ennen hätäsektiota, toisiksi viimeinen masukuva

Jäin silti ja uskon, että tuon odottelun vuoksi pahoitellakseen lääkäri teki hieman laajemman tutkimuksen kuin “perussaikku”. Hän ultrasi pitkään ja hartaasti joka kolkan koko mahasta istukkaa myöden: “Onko sinulla ollut harjoitussupistuksia”, lääkäri kysyi. “Eeeei mun mielestä”, vastasin. “Hmm, täällä on 2,8cm kohdunkaulaa jäljellä, vaikka tässä vaiheessa raskautta olisi hyvä olla vielä se 3cm”, hän totesi. Minä en tajunnut mitään koko lauseesta. “On aikakin jäädä saikulle, selkäkivut eivät ole sen takia helpottuneet jumppapalloilla tai muilla, koska eivät varsinaisesti ole SELKÄkipuja”. En tajunnut vieläkään, enkä tajua tuota lausetta edelleenkään. Oliko siis selkäkipuni supistuksia? Jos kohdunkaulaa oli “enää” x cm jäljellä, olisiko minun pitänyt jäädä vuodelepoon? Oliko synnytys alkanut? Miten istukassa ei näkynyt mitään vikaa, vaikka noin 12 tunnin kuluttua siitä repeäisi ensiksi 6x6cm pala, jonka jälkeen loputkin? Miksi en tajunnut mitään? Tästä päästäänkin aasin sillalla tähän kirjan osaan: 

Ennenaikaisuutta on vaikea ennustaa. Ajatellaan, että se on monen tekijän yhteisvaikutusta. Synnytyksen käynnistymiseen ei yleensä itse voi vaikuttaa ja siitä ei pidä syyttää itseään. Pääsääntöisesti äiti ei voi itse estää ennenaikaista syntymää ja itseään ei kannata syyttää. Terveet elämäntavat ovat tietenkin hyväksi kaikille. Toisaalta esimerkiksi vuodelepo ei yleensä suojaa ennenaikaisuudelta eikä esimerkiksi liikunta tai työssäkäyminen altista ennenaikaisuudelle. - Kevyt pienokainen

Aivan pihalla oleva äiti, joka yrittää vääntää tietäväisen hymyn naamalle
Aivan pihalla oleva äiti, joka yrittää vääntää tietäväisen hymyn naamalle

Raskaana olevan naisen sanotaan olevan valmis psyykkisesti eroamaan sikiövauvasta vasta sen jälkeen, kun hän tietää vauvan selviävän hengissä synnyttyään eli yleensä noin raskausviikon 35 paikkeilla.

Puhun usein siitä, kuinka olen varma luontoäidin suunnitelleen tarkalleen raskauden keston juuri siihen noin 40 viikkoon. Ensimmäisenä syynä tietenkin vauva ja hänen kehitys, mutta yhtä suurena syynä äidin pääkoppa. 40 viikkoa voi kuulostaa pitkälle ajalle, mutta uskon, että about sen tulevan äidin ajatusmaailma vaatii ymmärtääkseen asian. 33+5 viikkoa oli liian vähän. Ainakin minulle. En tajunnut tapahtunutta lainkaan ja taistelin pitkään ristiriitaisten ajatusteni kanssa. Siksipä tuntui ihan balsamilta haavoille lukea seuraava teksti kirjasta:

Raskausajan psykologinen eli mielen sisäinen valmistautuminen tarkoittaa sekä oman vanhemmuuden pohtimista että suhteen rakentamista vauvaan. (...) Raskaana olevan naisen sanotaan olevan valmis psyykkisesti eroamaan sikiövauvasta vasta sen jälkeen, kun hän tietää vauvan selviävän hengissä synnyttyään eli yleensä noin raskausviikon 35 paikkeilla.

Kirjan 190 sivusta löytyy todella paljon faktaa keskosen vanhemmille, läheisille ja muille asiasta kiinnostuneille. Tärkeimpänä kuitenkin tässäkin sisällössä on omasta mielestäni vertaistuki. Kaikki käsittelevät kokemuksiaan eri tavoin, mutta lisätieto aiheesta tuskin koskaan on pahitteeksi. Kirjassa oli sekä keskosvanhempien kertomuksia että ammattilaisten tarinoita. Oli mielenkiintoista lukea keskosuudesta ja ennenaikaisesta synnytyksestä esimerkiksi kätilön kirjoittama. 

Kun elämä järisee, tuen etsiminen ja sen vastaanottaminen on vahvuutta.

Oma suru ja huoli voivat tuntua hävettäviltä, koska muilla asiat saattavat olla vielä huonommin. Toisen huonompi tilanne ei kuitenkaan tee omaa tilannetta paremmaksi. Jokaisella on erilaiset elämänkokemuksensa ja kipupisteensä, eikä avuntarvettaan pidä vähätellä. Kun elämä järisee, tuen etsiminen ja sen vastaanottaminen on vahvuutta. - Kevyt pienokainen

Täältä löydät lisätietoa Kevyestä ja alta voit katsoa vlogin minun ja toisen keskosäidin kokemuksista kirjan kertomuksiin verrattuna. Kirjan voit ostaa joko paperiversiona (32e) tai PDF:nä (5e) täältä. Minulle voi myös laittaa suoraan viestiä sähköpostiini sh1ttyisthenewblack@gmail.com tai instagramin (@shittyisthenewblack) kautta, jos kaipaat vertaistukea.

Älä jää yksin <3

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Oon saanut ja antanut vertaistukea keskosäitiydessä useammalle kanssasisarelle ja keskusteluissa on tullut ilmi, että ennenaikaisessa synnytyksessä ja keskosen äitiyden käsittelyssä ylipäätään on todella paljon yhtäläisyyksiä. En voi tietenkään puhua kaikkien puolesta eikä se tarkoitus olekaan. Jokainen käsittelee asioita omalla tavallaan ja toisille toiset asiat ovat isompia kuin toisille. Ehkä tämä teksti kuitenkin tukee jotakin muuta, joka tapahtunutta käy päässään läpi. Olen huomannut, että asian läpikäymisessä on viisi askelta:

Itse olin jossain epäuskon ja tietämättömyyden limbossa: Onko tää normaalia? Eihän se ollut, mutta sitä siitä tuli meidän perheelle. 

1. Epäusko

Mitä ihmettä tapahtui? Ei kai meille nyt näin käy? (Kesto: pari ensimmäistä päivää) 

Järjellä tajuaa tapahtuneen, mutta tunteet eivät tajua lainkaan mitä on meneillään. Miehelläni tuli ensimmäisenä mieleen hänen ainut tietonsa aiheesta keskosuus eli elämä lapselle -konsertit, joissa kerättiin rahaa muun muassa keskoskaappeihin. Itse olin jossain epäuskon ja tietämättömyyden limbossa: Onko tää normaalia? Eihän se ollut, mutta sitä siitä tuli meidän perheelle. 

2. Lapsi on hengissä, kaikki on hyvin -autopilotti

(ensimmäiset 5-6kk)

Tämän autopilotin ansiosta onnistuin imettämisessä. Tai tämän ja 1. kohdan tietämättömyyden. Sitä vaan painaa eteenpäin, koska tärkeintä on oman lapsen vointi. Kaikesta järkytyksestä, pelosta ja hämmennyksestä huolimatta pokerinaama piti 99%:sti, koska en ollut tajunnut vielä tapahtumaa kunnolla. Psykologi kävi huoneessamme muutaman päivän jälkeen synnytyksestä ja olin kuin mitään ihmeellistä ei olisi käynytkään. Oon jälkeenpäin miettinyt, että kuinkakohan tunteettomana hän minua piti. Muistan naurahtaneeni hänen kertoessaan, että joskus hätäsektioidut äidit eivät meinaa uskoa syntynyttä lasta samaksi, joka mahassa asui. (Kuten tästäkin lauseesta huomaa, en osaa täysin lokeroida mitkä tunteet johtuvat hätäsektiosta ja mitkä ennenaikaisesta synnytyksestä.)

Mä todellakin synnytin 33+5 viikoilla. Mut on hätäsektioitu ja tää kaikki todella tapahtui mulle ja meille.

3. Tilanteen tajuminen: Kyllä meille todellakin tuo tapahtui

(6-7kk)

Kyllä meille näin kävi. Me ollaan keskoslapsen vanhempia. Mä todellakin synnytin 33+5 viikoilla. Mut on hätäsektioitu ja tää kaikki todella tapahtui mulle ja meille. Kuinka paljon hätäsektioita tehdään vuosittain? Moniko niistä on ennenaikainen? Kuinka paljon keskoslapsille jää kehitysongelmia? Minkälaisia? Google on tässä vaiheessa enemmän ystävä kuin mikään. Pitää löytää kaikki maailman fakta aiheesta ja joka oikean vastuksen löytymisen jälkeen keksit uuden kysymyksen. 

Joinain päivinä kiitän kehoani, että se herätti minut valtavalla verenvuodolla ja ehdimme ajoissa sairaalaan. Toisina pelkään vauvalleni jääneen tunne-elämän traumoja, kun ennenaikaisen hätäsektion vuoksi rakkauteni syttyminen antoi odottaa itseään.

4. Itseinho ja -syyttely: Senkin paska keho

Omalla kohdallani tämä alkoi jo ennen raskautta lapsettomuuden takia, mutta laitetaan kestoksi 0-18kk ja vieläkin jatkuu..

Miksi sä teit näin? Miksi et pystynyt pitää lastani turvassa? Miksi yritit tappaa hänet? Nykyään mulla on päiviä, jolloin mietin, että onneksi kehoni jaksoi kantaa Kipsua 33 viikolle asti ja näin ollen esimerkiksi keuhkot ja muutkin elimet olivat jo hyvin kehittyneet. Sitten tulee päiviä, jolloin itken miettiessäni pienen ihmisen alun pelkoa hapen yhtäkkiä loppuessa turvallisesta kohdusta. Joinain päivinä kiitän kehoani, että se herätti minut valtavalla verenvuodolla ja ehdimme ajoissa sairaalaan. Toisina pelkään vauvalleni jääneen tunne-elämän traumoja, kun ennenaikaisen hätäsektion vuoksi rakkauteni syttyminen antoi odottaa itseään.

5. Tunteista puhuminen, tilanteen hyväksyminen

(6kk- edelleen) 

Mikä onni, että juuri kun aloin tajuamaan tapahtunutta, tutustuin toiseen keskosen äitiin. Hän on ollut korvaamaton tuki asian käsittelyprosessissa. Hänen kanssa ei koskaan tarvitse hävetä jauhaneensa liikaa aiheesta. En joudu koskaan pelkäämään, että hän tuomitsisi ajatuksiani – todennäköisesti hän on tuntenut samaa. Vaikka vertaistuki on auttanut asian läpikäymisessä, itseinho menee edelleen aalloittain ja niihin aikoihin onkin pakko jauhaa sitä asiaa enemmän. Silloin vertaistuen tarpeellisuus korostuu, koska en usko, että kukaan muu koko maailmassa jaksaisi enää kuunnella niitä samoja tarinoita läpi kuin samankaltaisen kokemuksen omaava. Asiasta kohtalotoverille paasauksen jälkeen, se taas unohtuu hetkeksi ja juuri kun luulet olevasi täysin OK, niin löydät whatsappista kuvan, jossa oot viimeisilläsi raskaana. Ja sit mennään taas.

vertaistukea keskosäideille löytyy myös ig:stä nickillä @keskosapostolit. Ylempi kuva: Niki Strbian, alempi kuva: Susan Tuulosniemi
vertaistukea keskosäideille löytyy myös ig:stä nickillä @keskosapostolit. Ylempi kuva: Niki Strbian, alempi kuva: Susan Tuulosniemi

psst! Vertaistukea pystyy hakemaan ja antamaan myös instagramimme puolella.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018