Kirjoitukset avainsanalla tahaton lapsettomuus

Tasan kaksi vuotta sitten oli mun elämäni paras päivä. Se oli myös elämäni kamalin päivä. Tuolloin pitkään toivottu lapsemme syntyi, mutta myös minä sain pahimmat fyysiset ja henkiset arvet itseeni kuin koskaan aiemmin (tai sen jälkeen). En myöskään osannut kuukausiin nähdä tuota päivää elämäni parhaimpana, vaikka olisihan minun kuulunut. Kuten sanottu –  silloin tyttäreni syntyi.

Viittaan nyt täyskäteen, joka omalle kohdalle sattui: istukan ablaatio, hätäsektio, ennenaikainen synnytys ja näiden yllätyksellisyys. Vielä ässänä hihassa vuosien lapsettomuus.

Tuon kaksi vuotta sitten tapahtuneen yön takia olin tällä viikolla pelkopolilla, jossa kävin tapahtunutta kätilön kanssa läpi. Kätilö oli mukava, rehellinen ja ymmärtäväinen, mutta arvatenkin kokemani oli hyvin erilainen kuin kellään hänen muulla asiakkaalla. Viittaan nyt täyskäteen, joka omalle kohdalle sattui: istukan ablaatio, hätäsektio, ennenaikainen synnytys ja näiden yllätyksellisyys. Vielä ässänä hihassa vuosien lapsettomuus, josta johtuen olin epäuskoinen raskauttani kohtaan lähes siihen saakka, että tuo dramaattinen synnytys tapahtui. Kätilö kuitenkin kuunteli, yritti ymmärtää ja antoi mun itkeä. Hän teki kaikkea sitä, mitä myös tahattomasta lapsettomuudesta kärsivän läheinen voi sanoa/tehdä. 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Lapsettomien yhdistys Simpukka (@simpukkary) jakama julkaisu

En tuolloin ollut edes kuullut tahattomasta lapsettomuudesta saatikaan siitä, kuinka yleistä se on! Nyt tiedän.

Tuo aika tahatonta lapsettomuutta kulkee edelleen läsnä. Ei ehkä joka päivä, mutta joka viikko jokin asia muistuttaa tunteistani tuon kolmen vuoden aikana. Liian moni elää tälläkin hetkellä noiden tunteiden kanssa. Tahaton lapsettomuus koskettaa joka viidettä suomalaista. Siksi en koskaan lopetakaan aiheesta puhumista. Haluan, että tulevaisuudessa ihmiset ovat fiksumpia kuin minä ennen kuin itse halusin lasta ja esitin jollekin sen kuuluisan kamalan kysymyksen:”Koskas teille tulee lapsia”. Jälkeenpäin sain kuulla, että juuri he olivat yrittäneet vuosia raskautua. En tuolloin ollut edes kuullut tahattomasta lapsettomuudesta saatikaan siitä, kuinka yleistä se on! Nyt tiedän.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Lapsettomien yhdistys Simpukka (@simpukkary) jakama julkaisu

Tänään, päivää ennen äitienpäivää, muistan myös jokaista tahattomasti lapsetonta ja toivon heille vauvaa tyhjään syliin. Olette jälleen kerran ajatuksissa.

En tiedä, onko tämä esimerkki kohtalon (huonosta vai hyvästä?) huumorista, että tänään on sekä lapsettomien lauantai että tuon kauan toivotun ja yritetyn tyttäreni 2-vuotissyntymäpäivä. Tänään juhlimme häntä, mutta joka päivä olen onnellinen ja kiitollinen hänestä. Tänään, päivää ennen äitienpäivää, muistan myös jokaista tahattomasti lapsetonta ja toivon heille vauvaa tyhjään syliin. Olette jälleen kerran ajatuksissa. Voimia.

Lue myös: 

”Nauti nyt (elämästäsi ilman lasta), kun siihen on mahdollisuus”

Mitä jos sinua ei olisi?

Lausahdukset, jotka menevät tahattomasti lapsettomalla ihon alle

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tuntuu jossain määrin jopa nololta tunnustaa tämä. Tai ainakin lievästi ahdistaa, koska taas asetan itseni muiden tuomittavaksi. Oon aiemminkin kirjoittanut, kuinka äidinrakkauden syttyminen vei minulta aikaa, mutta silloin näin syyn erittäin vahvasti ennenaikaisessa hätäsektiossa. Se varmasti pitääkin paikkaansa, mutta nyt tämän uuden raskauden myötä huomaan tahattomalla lapsettomuudella olleenkin huomattavasti isompi rooli rakkauden syttymisessä.

En pystynyt ymmärtää, kuinka sisälläni todellakin kasvoi ihka oma lapsi.

Esikoisen raskaudessa en tuntenut oikeastaan minkäänlaista kiintymystä vauvaan, joka asui mahassani. Tiesin kyllä, että siellä joku kasvaa ja näinhän minä tuon ihmisen alun useamman kerran ultrassakin. Mutta silti en uskaltanut kunnolla luottaa siihen, että todellakin olin vihdoin raskaana. Tottakai olin onnesta soikeana aina, kun tunsin vauvan potkivan, mutta en pystynyt ymmärtää, kuinka sisälläni todellakin kasvoi ihka oma lapsi.

Tässä raskaudessa olen juuri se äiti, joka vähän väliä paijailee mahaa. Se äiti, jonka sydämessä kuplii rakkautta, kun mietin, mikä tuolla pötsin syövereissä elelee.

En osannut samaistua siihen jatkuvasti kuplivaan ja kaikkivoipaiseen tunteeseen rakkaudesta, joka äiteihin pulppusi katsoessaan lastaan.

Muistan, kun vielä pitkään Kipsun syntymän jälkeenkin ihmettelin äitien päivityksiä siitä, kuinka he lastaan rakastavat. Tottakai minäkin lastani rakastin, mutta en jotenkin osannut samaistua siihen jatkuvasti kuplivaan ja kaikkivoipaiseen tunteeseen rakkaudesta, joka äiteihin pulppusi katsoessaan lastaan. Nyt osaan. Kurkkasin tänään olohuoneeseen ja näin lapseni tanssivan itsekseen isiltä pöllitty ruisleipä kädessä ja sisuskalut tuntuivat muljahtavan rakkaudesta. Kun tekisi mieli halata, pussata ja pitää sylissä tuota pientä ihmistä joka sekunti, mutta pettyä, kun eihän hän nyt jaksa sylissä istua! Kun haluat suojella tuota pientä elämää kaikelta maailman pahuudelta, mutta samassa ymmärrät avuttomuutesi, kun tajuat ettet voi häntä kaikelta suojata.

Olisihan se kiva nukkuakin, mutta en osannut olla pahoillani unettomasta tunnistamme.

Kipinällä on ollut hieman levottomampia öitä viime aikoina ja olenkin hakenut hänet useamman kerran viereeni nukkumaan. Halailemme, pusuttelemme ja vain olemme vierekkäin. Viime yönä hän laittoi käteni siten, että pystyi kaivautumaan kainalooni ja toisessa hetkessä hän kiipesi päälleni, jotta pystyi levyttää koko pituudeltaan minussa kiinni. Olisihan se kiva nukkuakin, mutta en osannut olla pahoillani unettomasta tunnistamme. Kumpikaanhan meistä ei nuku kuin omassa rauhassaan, mutta läheisyystankkauksen jälkeen vein Kipsun huoneeseensa ja sinne hän jäi mukisematta. Läheisyyttä oli tankattu tarpeeksi ja äidin sydän oli muljahtanut jälleen vain syvemmälle rakkauden mereen.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Nyt tiedän, mitä sillä todellisella äidinrakkaudella tarkoitetaan. Sitä, kun tunnet olosi kokonaiseksi vain lapsesi lähellä. Ilman häntä läsnä, jokin tuntuu puuttuvan.

Kommentit (12)

Vierailija
3/12 | 

Ensimmäinen tuli ennenaikaisena hätäsektiolla ilman että synnytys oli edes käynnissä. Silloin ei tunnettu vielä ihokontakti juttuja eikä muuta vastaavaa, kun aamulla pääsin 7h sektion jälkeen ekan kerran ikinä näkemään lapseni oli ihan hirveää kun ketä tahansa niistä keskolan vauvoista olis voinut olla mun. 10 päivää vietettiin erillään kunnes sain vauvan kotiin. Eriosastoilla, vauvaa sai mennä tiettyinä aikoina x määrän ajaksi hoitamaan ja katsomaan. Aivot ja tunteet laahas perässä. Se kiintymys ja rakkaus kasvoi päivä päivältä. Sitä huono äiti oloa mikä tuli ja niitä ajatuksia et mussa on jotain vikaa... Seuraava oli onnistunut alatiesynnytys ja se rakkauden tunne iski heti ( siitä tietenkin tunnollisena äitinä kunnon morkkis ja taas maailman huonoin äiti olo,koska ekan kohdalla se tunne ei tullut heti). Kolmannen kohdalla synnytys oli pitkä,kesti monta päivää. moni asia meni pieleen ja loppu tunteina ajatukset pyöri jo siinä että koko vauva ei synny elävänä ja aloin tietoisesti hokemaan että en halua rakastaa tätä koska pelko menetyksestä oli niin suuri. Kun kuulin ensi parkaisun niin sieltä se rakkaus taas leimahti täysin voimin. Eli kolme lasta,kolme "eri tarinaa" ja nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen rakkaus on suurta ja isoa ja kaikkia kohtaan yhtä syvää ❤️

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi kauhee tuo ekan lapsen kanssa, kun oli tietyt ajat kun pääsi näkemään :( Ihan hirveetä! Onneksi on siitä tultu eteenpäin tapojen kanssa. Ihana kuulla, että rakkaus on kehittynyt kaikkien kanssa yhtä suureksi <3 <3 

Vierailija
4/12 | 

Tämä on minulle ehdottomasti kipein asia äitiydessä. Äidinrakkauden syttymisessä on kestänyt minulla todella pitkään. Vauva on nyt 9 kuukautta ja nyt voin jo sentään sanoa rakastavani häntä, mutta täytyy myöntää, ettei tämä edelleenkään ole sellaista ylitsevuotavaa äidinrakkautta, josta kaikki puhuvat. Nyt kuitenkin uskon jo, että rakkaus tästä vielä kasvaa, kuten se on tehnyt tähänkin asti. Kyllä se silti kouraisee lukea tämänkin jutun fb-kommentteja, kun niin moni on saanut kokea rakastumisen jo synnärillä tai viimeistään parin päivän sisällä synnytyksestä. Eikä asiaa auta, että moni, minä mukaanlukien, ei kehtaa omalla nimellä kertoa mitään negatiivisia kokemuksia tähän liittyen. Äidinrakkaus on jotenkin pyhä ja maaginen asia, ja jos se ei tulekaan heti, sitä hävetään ja siitä koetaan syyllisyyttä.

Minulle äitiys oli aina ollut suuri haave ja olin unelmoinut vauvasta vuosia, vaikken lapsettomuudesta kärsinytkään. Elämäntilanne ei vain ollut aiemmin sopiva. Alkuraskaudessa en vielä uskaltanut iloita, kun pelkäsin niin kovasti keskenmenoa. Raskauden toinen puolisko taas oli todella rankka. Ensin tulivat ihan hirveät liitoskivut, jotka saivat minut aika lailla liikuntakyvyttömäksi jostain rv20 alkaen. Sitten minulla diagnosoitiin raskausdiabetes, joka jo pelkkänä diagnoosina oli minulle kauhea shokki ja tunsin siitä suurta syyllisyyttä. Ja sitten se vielä paheni koko ajan, ja lopulta jouduin aloittamaan insuliinit enkä saanut syödä juuri mitään. Nyt jälkikäteen ajattelen, etten silloin keskittynyt vauvaan tarpeeksi, vaan loppuraskauden odotin vain sitä, että raskaus olisi jo ohi, kivut loppuisivat ja saisin vihdoin syödä normaalia ruokaa.

Synnytin ihan normaalisti alateitse, mutta kun sain vauvan rinnalleni, en tuntenut yhtään mitään. Tuntui jopa, että vauva oli mahassa rakkaampi kuin sen ulkopuolella. Olin tavallaan menettänyt rakkaan masuvauvan ja saanut ihan vieraan oikean vauvan tilalle. Silloin en vielä kyllä osannut huolestua, koska olin lukenut, ettei äidinrakkaus välttämättä syty vielä synnytyssalissa. Mutta kun ne tunteet eivät syttyneet seuraavanakaan päivänä, eikä sitä seuraavana eikä sitä seuraavana. Asiaa ei yhtään auttanut, että jo synnärillä iski ihan hirveä baby blues. Itkin vain ja mietin, olenko tehnyt elämäni isoimman virheen. Jos joku olisi siellä tarjoutunut ottamaan vauvan itselleen, olisin varmaan antanut.

Valitettavasti kivut eivät myöskään loppuneet synnytykseen. Tai no, liitoskivut loppuivat, mutta tilalle tuli muita kipuja, joista kukaan ei oikein osannut sanoa, mitä kipuja ne ovat ja miten pitkään niitä kestää (loppujen lopuksi kivut loppuivat kokonaan vasta puolisen vuotta synnytyksestä). Tuntui, että oli vielä vaikeampi kehittää minkäänlaisia tunteita vauvaa kohtaan, kun kaikki oli niin kivuliasta ja hankalaa. Kipujen vähentyessä ja kun toiminta vauvan kanssa alkoi olla enemmän vuorovaikutusta eikä niin yksisuuntaista kuin alussa, vauva alkoi pikkuhiljaa tuntua rakkaammalta. Mutta en tosiaan edelleenkään tunnista sellaista äidinrakkautta, mistä muut äidit kertovat. Kun monet sanovat, etteivät he voineet etukäteen kuvitella, että jotakuta voi rakastaa niin paljon. Minä taas kuvittelin rakastavani niin paljon enemmän. Tuntuu, että olen rikkinäinen ja huono äiti, kun tämä on minulle niin vaikeaa. Muut saavat äidinrakkauden taivaanlahjana ensihetkistä alkaen, ja minä joudun tekemään sen eteen paljon töitä enkä siltikään tunne yhtä vahvasti kuin he.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi, että meinaa itku tulla tätä lukiessa <3 Ymmärrän niin hyvin, mitä kirjoitat. Ja meidän lapsihan on pian kaksi vuotta ja nyt vasta voin sanoa vilpittömästi, täydellä sydämellä, tietäväni tuon kuuluisan äidinrakkauden tunteen. Se vaati mulla paljon huolenpitoa, huolta, tunnetta tarpellisuudesta, haleja ja pusuja, syliin kurottelua ja vaan sen lapsen aidon katseen, kun hän rakastaa sua vilpittömästi. Se kehittyi pikkuhiljaa, kun vain antoi itselleen luvan siihen, että se ottaa aikaa. Voit ehkä kuvitella mun omatunnon tuskia, kun tää mahakaveri on jo nyt niin rakas. Ja jos sulle on tuo asia vaikea kirjoittaa, niin itse en oo vieläkään pystynyt kirjoittaa tuosta, minkä säkin kirjoitit: "Tuntui jopa, että vauva oli mahassa rakkaampi kuin sen ulkopuolella. Olin tavallaan menettänyt rakkaan masuvauvan ja saanut ihan vieraan oikean vauvan tilalle." Tolta musta tuntui pitkään ja itkin moooonta monta kertaa sen takia. Edelleenkään en pidä mahassa elänyttä vauvaa samana kuin tämä joka on nyt kanssani. Ja voi helvetti se ottaa välillä kipeää edes ajatuksena.

Laura A.
5/12 | 

Synnytin esikoiseni 8kk sitten sektiolla.

Hetken aikaa sain pitää häntä rinnalla ennen kuin lähdin heräämöön ja vauva jäi isänsä kanssa. Kadehtien ja hiukan katkerana olen kuunnellut, miten mieheni on uudestaan ja uudestaan kertonut niistä ihmeellisistä kolmesta tunnista jotka vietti pienen tyttömme kanssa masut vastakkain ennen kuin sain liittyä heidän seuraansa.

Huomasin nopeasti, että siinä missä mieheni rakasti lasta enemmän kuin mitään, itse vielä asetin puolisoni etusijalle. Perhedynamiikkamme tuntui hyvin sairaalta tässä vaiheessa: mieheni rakasti eniten lastamme, joka rakasti eniten minua, joka rakastin eniten miestäni.

Nyt olen siinä pisteessä, että rakastan lastani enemmän kuin puolisoani. Tässä tuntuu nyt hyvältä.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kuulostaa niiiiiiiiiiiiin tutulta!! Juuri noin meidänkin alun dynamiikka meni! ja minä kateellisena katsoin kun isi uskalsi nostaa vauvaa ja mä en uskaltanut edes hengittää  hänen lähellä!

Vierailija
6/12 | 

Ekan kohdalla kaikki alkoi konkretisoitumaan vasta, kun vauva oli vatsan ulkopuolella. Välitin pienestä paljon ja halusin suojella, mutta se suojeleva äidinrakkaus, hellä katse syttyi vähän myöhemmin. Minulla ei ollut ongelmaa luoda yhteyttä lapseen, mutta äidinrakkaus kehittyi vähän myöhemmin, kun vauva oli jotain väliltä 3-4kk. En ole missään vaiheessa potenut siitä huonoa omaatuntoa, sillä se vain oli niin. Toisen kohdalla tämä prosessointi on helpompaa, kun sen sijaan, että miettii mitenhän elämä muuttuu ja mitä se pieni ihminen tuo tullessaan, miettii enemmän millainen tyyppi sieltä mahtaa olla tulossa. Muu on jo tutumpaa.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Muakin harmittaa, että poden asiasta huonoa omaatuntoa nyt, kun tiedän että se on täysin normaalia. En tiedä osuiko mulle somefeediin vaan sellaisia kuvia, joiden mukaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin rakastaa omaa lasta täysillä jo ennen kun hän oli kohdun tällä puolella. En osannut kuvitellakaan, että mulle ei kävisi samoin - varsinkin, kun olin ehtinyt lasta haluta jo niin pitkään!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuuntelin viime viikolla spotify-listojani ja korviin pärähti soimaan tuttu biisi. Biisi, jota kuuntelin vuoden 2016 keväällä repeatilla päivästä toiseen. Tuolloin pian tulisi kolme vuotta täyteen tahattomasta lapsettomuudesta kärsimistä ja se alkoi todella painaa mieltä.

Mietin, kuinka minulla voi olla niin helvetin paha olo sisällä, kun ilmakin on näin upea.

Muistan erityisesti yhden päivän, jolloin tuo kappale pauhasi korvissani. Oli varmasti kevään kaunein päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja ilmassa oli ihana kevään tuoksu. Juuri se tuoksu, josta pienenä tiesi, että saa hakea pyörän vajasta. Lähdin ulos ja juoksin varmasti raskaimman lenkin ikinä elämässäni. Juoksin niin kovaa kuin pääsin ja niin, että veri maistui suussa. Puissa näkyi jo vihreitä nuppuja ja lumet olivat sulaneet lähes joka paikasta. Auringon valo helli naamaani ja lähellämme sijaitsevan raviradan ojat olivat jo melkein sulaneet. Ne olisivat olleet täydellisiä uhkarohkeille leikeille, joita pienenä harrastin. Mietin, kuinka minulla voi olla niin helvetin paha olo sisällä, kun ilmakin on näin upea.

Jokainen EI RASKAANA -testi särkee hieman sydäntäsi. Osaksi itsesi puolesta ja osaksi sen potentiaalisen isän puolesta.

Uskallan väittää, että suuri osa naisista ei osaa vilpittömästi täysin ajatella ehkäisyn poisjätettyä, että lapsi ”tulee kun on tullakseen”. Toki näitäkin harvinaisuuksia on, mutta uskon, että suurin osa alkaa kuuntelemaan tarkemmin kehoaan sillä samalla sekunnilla, kun pillerit on jätetty apteekkiin. Joka kerta - se päivä ennen kuin ne menkat alkavat - leikittelee ajatuksella ”joko nyt?” ja pettyy (salaa), kun se kp1 onkin totuus. Jokainen nippaus kehossa saattaisi olla hedelmöittyneen munasolun kiinnittyminen ja huonovointisuus raskausoire. Jokainen EI RASKAANA -testi särkee hieman sydäntäsi. Osaksi itsesi puolesta ja osaksi sen potentiaalisen isän puolesta.

Pelkäsin, että pian mieheni tajuaa olla minuun yhtä pettynyt kuin minä olin.

Tuona keväisenä päivänä sydäntäni oli särjetty tarpeeksi. Sielua ahdisti valtava epäonnistumisen tunteen paino, joka kasvoi kasvamistaan. Olin niin pettynyt itseeni ja kehooni. Pelkäsin, että pian mieheni tajuaa olla minuun yhtä pettynyt kuin minä olin.

Olisinko voinut nauttia elämästäni ilman lasta, jos olisin tiennyt varmaksi tulevani äidiksi reilun vuoden sisällä? En

Oon miettinyt jälkeenpäin paljon reaktiotani, jos tämänhetkinen Sarianna pääsisi kertomaan tuolle 27-vuotiaalle Sariannalle, että pian olet äiti. ”Nauti nyt elämästäsi ilman lasta, kun siihen on mahdollisuus”. Tuo tuttu lause, jolla tahattomasti lapsettomia yritetään vilpittömästi lohduttaa. Olisinko voinut nauttia elämästäni ilman lasta, jos olisin tiennyt varmaksi tulevani äidiksi reilun vuoden sisällä? En. Niin kuin sanottu, jokainen 1. kiertopäivä lasta toivova pettyy. Kuukausien ja vuosien yrittämisen jälkeen, et halua enää ”nauttia elämästä ilman lasta”. Haluat perheeseenne lapsen joka ikisellä solulla kehossasi. Haluat nauttia elämästä miehesi ja lapsesi kanssa – et ilman häntä.

Please don't stop loving me, loving me
Ooh ooh ooh ooh ooh ooh ooh ooh
Wanting me, wanting me like you do
Please don't stop caring now, caring now
Ooh ooh ooh ooh ooh ooh ooh ooh
Caring now, caring now like you do
John Newman - Losing sleep

Kommentit (3)

kuumeilija
2/3 | 

Kiitos tästä. Olen itse vastaavassa tilanteessa, tosin yrittämistä ollut alle vuoden. Mutta ikää on 10v enemmän joten onnistumisen mahikset pienemmät.. Mutta se turhautuneisuuden määrä! Voi että ja jokaiset menkat tulee itkun kera. Huomaan että kaipaan vertaistukea, joten tällaiset rehelliset avautumiset ovat itselleni tarpeen. Itselläni vauvakuume iski vasta kun sain keskenmenon. Olin jo ehtinyt niin tottua ajatukseen. Aihe on sinänsä "nolo", ei halua epätoivoisen naisen leimaa otsaan. Eikä kuulla että tulee kun on tullakseen tai että täytyy vain luottaa. Eikä ainakaan pitäisi stressata koko asiasta. Ei, ei :D 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen viime aikoina ajatellut paljon tahatonta lapsettomuuttamme ja sitä, miltä se tuntui. Kuinka kipeästi se puristi rintaa päivittäin eri tilanteissa ja kuinka toiset kokeva tuota tunnetta edelleen. Ajatus taisi tulla mieleen erään politiikon lanseeraamasta ”synnytystalkoot”-sanasta. Edelleen tuollaisia kuullessani mietin, miltä tuo mahtaa kuulostaa tahattomasti lapsettoman korvissa? Kaikkihan eivät voi ”talkoisiin” ryhtyä, vaikka kuinka haluaisivat. Ei välttämättä ole edes rahaa. Vaikka lapsettomuushoitoihin saakin tukea, jää siitä silti iso siivu omasta kukkarosta maksettavaksi. Puhumattakaan siitä, jos kelan korvaamat kolme hoitoa eivät riitä, ja joudutaan maksaa kaikki omasta pussista. Eihän siihen vain yksinkertaisesti ole kaikilla varaa. Se niistä talkoista? Jenni Haukio otti kantaa myös tähän ja arvostus häntä kohtaan nousi entisestään. Ei ole helppoa puhua näin arasta asiasta julkisesti, koska silloin avaa itsensä jollain tapaa arvostelulle. Hyvä Jenni!

Kuinka kovaa tuo mahtaa kirpaista vuosia lapsettomuushoidoissa käynyttä ja satoja – jos ei tuhansia euroja – hoitoihin käyttänyttä?

Toisen kerran kysyin tuota samaa, kun luin erään suomalaisen julkisuudenhenkilön haastattelua Kaksplussan facebookista:”…Ihmiset, jotka eivät saa lapsia, eivät tule koskaan näkemään itsestään sitä puolta, mitä se voisi olla." Kuinka kovaa tuo mahtaa kirpaista vuosia lapsettomuushoidoissa käynyttä ja satoja – jos ei tuhansia euroja – hoitoihin käyttänyttä? Se oli vielä nostettu jakotekstiksi, joten se osuu kaikkien niidenkin silmien alle, jotka eivät itse juttua lue. Tuli tosi paha mieli lapsettomuudesta kärsivien puolesta...

Kuva: Niki Strbian
Kuva: Niki Strbian

Mitä jos sinua ei olisi?

Odottaisin edelleen ilmoitusta sinusta jokainen vuorokausi, jokainen sekunti.

Rukoilisin vieläkin, että saisin joskus tuntea sinun potkusi mahassani.

Uskottelisin edelleen itselleni ja muille, että ”en koskaan halunnutkaan lapsia”, vaikka totuus olisi ihan muuta.

Toivoisin joka päivä, että saisin sinut ehjänä kohdun tälle puolelle.

En olisi koskaan saanut nähdä sitä uskomatonta voimaa, joka minussa – äitinä – piilee.

En tietäisi, kuinka paljon tahtoa ja sinnikkyyttä voi olla pienessä ihmisessä.

Katselisin kaipaus sydämessäni muiden vaunuja, joissa toisten naisten ja miesten elämänrakkaus tuhisee.

En olisi koskaan saanut painaa sinua rintaani vasten, kun kaipaat lohtua.

En olisi koskaan kuullut iloista jokelteluasi enkä tuntenut sitä suurta läheisyydentarvetta.

Lupaa, että et koskaan ole muuta kuin oma täydellinen itsesi niin minä lupaan, että en koskaan pidä sinua itsestäänselvyytenä.

psst! IG:stä meidät löytää nickillä @shittyisthenewblack

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018