Kirjoitukset avainsanalla keskola

Nyt on pyörinyt otsikossa tuttu aihe: lapset julkisilla paikoilla. He kun eivät saisi kuulua eivätkä näkyä – ainakaan kommenttien perusteella. Olen itsekin kirjoittanut aiheesta jo kahdesti: ensiksi perheemme palatessa Englannista isin kolmen kuukauden työkomennuksen jälkeen ja toisen kerran luettuani masentavan aihetta käsittelevän keskustelun netissä. Edelleen jaksan ihmetellä tätä suomalaisten negatiivista asennetta lapsiin, mutta tällä kertaa kerron teille erilaisen tarinan, muistoni. Tarinan tilasta, jossa on lapsia, mutta heistä ei kuulu ääniä.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) on

Tällä kertaa kerron teille erilaisen tarinan, muistoni. Tarinan tilasta, jossa on lapsia, mutta heistä ei kuulu ääniä.

Toukokuussa 2017 astuttiin ensimmäistä kertaa koskaan (Vaasan keskussairaalan) vastasyntyneiden teho-osaston ovista sisään. Isi oli juossut sinne noin tunti tyttäremme ennenaikaisen syntymän jälkeen ja minut kärrättiin sinne hätäsektion jälkeisten nukutuspöllyjen laannuttua. Niiden ovien ohi olimme kulkeneet useamman kerran ultriin sekä tahattoman lapsettomuuden että raskauden aikana. Mieheni kertoi myöhemmin, että oli joskus miettinytkin, miltä tuntuisi kulkea noista ovista läpi. Nyt ei tarvinnut enää miettiä: Sisään oli mentävä, koska niiden suojassa makasi reilu 1800 gramman tyttäremme.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) on

Muistan aina mieheni hoitajalle esittämän vilpittömän kysymyksen:"Eikö vauvat itke?". Vastaus oli ymmärtävä ja rauhallinen:"Kyllä he itkevät, mutta nämä vauvat eivät vielä meinaa jaksaa".

Osasto oli kauttaaltaan hyvin hämärä. Toki oli yö, mutta hämäryys oli läsnä seuraavana päivänäkin. Ikkunoiden sälekaihtimet olivat aina kiinni ja tila oli muutenkin hiljainen. Se tuntui oudolta, koska tiesin, että kanssamme siellä oli muitakin perheitä. Muitakin lapsia, mutta heitä ei todellakaan kuullut enkä koskaan muita, kun omani, nähnytkään. Hänetkin hädin tuskin peittojen alta. Muistan aina mieheni hoitajalle esittämän vilpittömän kysymyksen:"Eikö vauvat itke?". Vastaus oli ymmärtävä ja rauhallinen:"Kyllä he itkevät, mutta nämä vauvat eivät vielä meinaa jaksaa". Edes ikävä toimenpide (joka toistui useampaan otteeseen noiden sairaalaviikkojen aikana) eli verikoe kantapäästä, ei saanut isoja ääniä aikaan. Vain pientä ähinää ja rohinaa, joka kai keskosten maailmassa lasketaan itkuksi.

Tunteet ja niiden osoitus ovat merkki siitä, että olemme elossa emmekä vain hengitä.

Lasten pitää näkyä ja kuulua maailmassa. Heidän pitää saada osoittaa tunteitaan – olkoot ne itkua tai iloa. Tunteet ja niiden osoitus ovat merkki siitä, että olemme elossa emmekä vain hengitä. Haluaako joku todella asua ikuisesti maailmassa, jossa on yhtä hämärää ja hiljaista kuin keskolassa? Jos haluaa, ole varovainen mitä toivot. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minä: Mitenkäs tuota, tuleeko mulle jotain ylimääräisiä ultria tai neuvolakäyntejä edellisen raskauden draaman takia?
Neuvolatäti: Noooo, en mä usko, kun eihän siinä raskaudessa varsinaisesti ollut mitään erikoista.

Lähdin ekalta neuvolakäynniltä aika hämmästyneenä. Eikö istukan irtoaminen, hätäsektio ja/tai ennenaikainen synnytys ole erikoisia? Olen kuullut, että neuvoloissa on herkästi otettu pelkopoli puheeksi, mutta sama ei käynyt kyllä omalla kohdallani. Oikeastaan tuon keskustelun vuoksi, ei uskaltanut itsekään kysyä asiasta. Liiottelenko nyt pelkoani? Nt-ultrassa hoitaja sanoi heti toimenpiteen jälkeen, että käy kysymässä lääkäriltä ekstraultrien perään ja varmisti, että olenko menossa pelkopolille. En kai?

Viikot vaihtui raskausappissa ja mitä lähemmäs liikuttiin 33+5:sta, alkoi ahdistaa. Otin pelkopolin puheeksi seuraavalla kerralla neuvolassa (kun pääsin omalle hoitajalle enkä tuuraajalle) ja hän laittoi lähetteen siltä istumalta. Ehkä tuo aiempi tuuraaja ei ollut lukenut papereitani (tai uskonut lukemaansa :D), koska tällä kertaa hoitaja ymmärsi heti, mitä nätisti vihjailen.

Pelkään sitä, että muistoni aiemmasta synnytyksestäni lamaannuttavat minut.

Mitä sitten pelkään? En pelkää varsinaisesti ennenaikaisuutta. Suomen sairaanhoito on niin tasokasta, että pienestäkin (vauvasta) ponnistetaan isoilla todennäköisyyksillä! En pelkää synnytystä enkä varsinaisesti (hätä)sektiotakaan. Pelkään sitä, että muistoni aiemmasta synnytyksestäni lamaannuttavat minut. Että kesken alatiesynnytyksen - jota toivottavasti saisin tällä kertaa edes yrittää - muistot 2017 vuoden toukokuulta pulppuavat mieleeni ja täyttävät tajuntani. Pelkään, että en saa hallittua mieltäni ja rauhoitettua itseäni vaan jäädyn totaalisesti polvilleni pelon edessä. Tuollaiseen jäätymiseen tuskin on varaa kesken synnytyksen – sittenhän ainakin päädymme hätäsektioon! Pelkään myös sitä, että avaan taas silmät yksin heräämössä enkä oikein tiedä mistään mitään. Pelkään sitä hämmennystä, voimattomuutta ja henkistä tuskaa, jota yhtäkkinen vauvamahan katoaminen aiheutti.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Itse synnytys ei pelota. Luotan 110%:ia alan ammattilaisiin. Heihin, jotka aiemminkin minut ja lapseni pelastivat ja joiden ansiosta tyttäreni voi tälläkin hetkellä hyppiä kuralätäköissä ja nauttia alkavasta keväästä. Koen, että olen huomattavasti parempi hallitsemaan fyysisen kivun tunteen kuin henkisen. Henkisen kivun kanssa minulla on vielä paljonkin tekemistä ennen tulevaa synnytystä – olkoot se sektio- tai alatiesynnytys.

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

On kyllä loistavaa että on mahdollisuus päästä pelkopolille käymään.

Itsellä vähän samat ajatukset tosta että fyysisen kivun pystyy hallitsemaan paremmin kun hallitsee henkisen kivun.

Meillä on takana ”vaan” kiirellinen sektio esikoisesta enkä jännitä itse synnytystä oli se sitten alatie tai sektio vaan just pelottaa se että miten pystyy itse hallitsemaan henkisen puolen eikä lamaannu.

Satu K.
2/4 | 

Ei nyt kyllä liity aiheeseen millään tavalla, mutta mä en kestä miten nättejä te olette mätsäävissä asuissa ja kampauksissanne! 😍
Synnytyspelkoihin ja pelkopoliin liittyen olen itsekin miettinyt, että mitä jos tulisin toisen kerran raskaaksi, niin alkaisiko se synnytys pelottaa. Vaikka eka synnytys oli loppupeleissä positiivinen kokemus, niin oli siinä elementtejä, jotka varmasti mietityttäisi toisella kierroksella. Tosin mulla olisi myös suoraan automaattisesti oikeus suunniteltuun sektioon, vaikkakaan en sektiota ehkä kuitenkaan haluaisi. Huh, onneksi ei tarvi vielä miettiä näitä juttuja, ku nyt jo alkoi hikoiluttaa. 😅

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

awww kiitos! se on ihan siinä rajalla että onko se supersöpöä vai ihan superdorkaa :D siis noi mätsäävät asut! 

Nii on varmasti näennäisesti "helpoissakin synnytyksissä" varmasti eri asioita, jotka jää mietityttää. On se varmasti sellainen tilanne ja tapahtuma, että en ihmettelis! Onneksi on mahdollisuus päästä tollaselle polille, vielä ku siitä olis apuakin <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Instagramin puolella pyydettiin toivepostauksena kokemusta/kokemuksia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Vaikka itsekin olen uinut aika syvissä vesissä lapsemme syntymän jälkeen, aliarvioisin masennuksen voimaa, jos väittäisin itse siitä kärsineeni. Tästä syystä päätin pyytää blogiini jälleen vierailevaa kirjoittajaa. Sellaista kirjoittajaa, joka taisi ensimmäistä kertaa puhua/kirjoittaa aiheesta julkisesti. 

Tyttäreni on minulle sankari, mutta tämä on kirjoitus siitä, kuinka maailmastani katosivat värit.

Tämä ei ole kertomus lapseni syntymästä. Ei siitä pakokauhusta, joka iski kehooni skalpellin viiltäessä vatsani auki tai siitä, kuinka tyttäreni tarttui pelkkiin mahdollisuuksiin välttäen uhat. Tyttäreni on minulle sankari, mutta tämä on kirjoitus siitä, kuinka maailmastani katosivat värit. Kirjoitus siitä, kun onnellisuus ei palautunutkaan, vaikka ”kaikkihan on hyvin”. Kaikki ei ollut hyvin. Tämä on kirjoitus siitä, kuinka useiden kuukausien jälkeen, olen edelleen matkalla. Kirjoitus siitä, kun minä vajosin synkkyyteen. 

Sairaala-aikana sängyllä istuessa ehdin kuitenkin ajatella itseni solmuun useamman kerran, aina vain syvemmälle ojasta allikkoon.

Muiden elämä jatkoi normaalia kulkuaan, minun puoli maailmaani makasi keskolassa suljettujen ovien takana, jossa aika tuntui pysähtyneen. Koska aika ei ovien ulkopuolella pysähdy, oli pidettävä huoli myös kodista, toisesta lapsesta ja siitä, ettei hänen turvallisuutensa horjuisi. Olinhan jo kadonnut kertaalleen yöhön ja palasinkin vasta päivien kuluttua. Itkin ikävääni, itkin huoltani, itkin järkytystäni. Osasin vielä itkeä. Kun vihdoin palasimme kotiin, ei vauvantuoksuinen arki alkanutkaan. Palasimme kotiin ilman vauvaa. Koitin korjata parin viikon katoamistani olemalla maailman paras äiti isommalle. Sairaala-aikana sängyllä istuessa ehdin kuitenkin ajatella itseni solmuun useamman kerran, aina vain syvemmälle ojasta allikkoon. Ajattelin saaneeni sektiossa spinaalin, sillä ansaitsin sen tuskan, jonka ennenaikainen sektio tuottaa. Olihan kehoni melkein tappanut lapseni –miksi ansaitsisin nukkua sen tapahtuman ohi, kun hänet sieltä pelastetaan? Miksi minä ansaitsisin puudutteen, joka vie myös tunnon pois? Minunhan se surkea keho oli.

Ruoskin itseäni ajatuksella, että lapseni keskosuus oli minun vikani. Ja se ajatus vei mukanaan. 

En juuri syönyt, juonut tai pitänyt huolta itsestäni. Nukuin vähän ja huonosti. Sairaalaviikot elin kofeiinilla. Hoitajien kadotessa huoneesta tekohymy kasvoiltani katosi ja jäljelle jäi pakonomainen tarve tuijottaa monitorin näyttämiä numeroita. Googletella. Mitä kaikkea tämä nyt lapselleni aiheutti? Ruoskin itseäni ajatuksella, että lapseni keskosuus oli minun vikani. Ja se ajatus vei mukanaan. 

Ajattelin onneni palaavan, kunhan vain olosuhteet normalisoituisivat. Ajattelin, että kotona palautuisin itsekseni, unohtaisin syyttävät ajatukseni ja löytäisin taas itseni. Turnausväsymyksen tavoin väsähdinkin lopullisesti, kun sairaalan ovet sulkeutuivat ja kannoimme hentoa olentoa autoon. Hän saapui kanssamme kotiin. Kiintymyssuhteen täytyi olla aivan retuperällä: olimmehan viettäneet viikkokausia sairaalassa, jossa hädintuskin uskalsin häneen koskea. En osannut puhua hänelle. En uskaltanut rakastaa. Päässäni syyttävät ajatukset, etten ansaitse tervettä tytärtäni, sillä kehoni on paha. Kohtuni muuntautui turvallisesta lämpöisestä paikasta Vihreäksi Mailiksi, jossa syntymätön lapseni taisteli hengestään. Näin minä asian koin. Muut huokaisivat ”mutta Lapsihan on terve” kun yritin kertoa tunteistani. ”Kaikkihan on hyvin nyt”. Kuullessani lukuisia kertoja siitä, kuinka kaikki on hyvin, päätin vaieta. Padoin pahan olon itseeni, siihen pisteeseen saakka, että se valtasi minut kokonaan. Päivät hoidin lapsiani ja odotin, että mies saapuu töistä. Kun hän saapui, säntäsin pimeään huoneeseen, jossa paha olo täytti minut taas. Koin, ettei minulla ollut oikeutta voida huonosti tapahtumien takia, sillä olihan lapseni terve ja elossa.

Silloin syyttävät ajatukset nousivat taas pintaan; sinullako synnytyksen jälkeinen masennus? Ethän sinä edes synnyttänyt!

Tutustuin somen välityksellä keskosäitiin, jonka kanssa sovimme tapaavamme keskoslastenpäivän kunniaksi. Juttelua aiheesta, joka molempia kiinnosti. Ehkä hän ymmärtäisi mistä puhun toteamatta: ”mutta kaikkihan on hyvin nyt”. Puoli vuotta lapseni syntymän jälkeen ajattelin, että voisikohan mulla olla synnytyksen jälkeinen masennus. Silloin syyttävät ajatukset nousivat taas pintaan; sinullako synnytyksen jälkeinen masennus? Ethän sinä edes synnyttänyt! Mietin usein, pitäisikö hakea ammattiapua. Minulle jopa ehdotettiin sitä. Kieltäydyin. Samalla aloimme puhua aina vain enemmän Naisen kanssa. Koin, etten tarvinnut ammattiapua – olihan minulla vertaistuki. Vertaistuki oli minulle kaikki kaikessa. 

En halunnut puhua aiheesta, sillä usein ihmiset ymmärsivät sen niin, etten olisi kiitollinen lapsestani.

Ahdistus sekä masentuneisuus näkyi minussa myös ulospäin. Minua hävetti, etten tuntenut onnea, etten kulkenut vaaleanpunaisessa pumpulissa. Minua hävetti, että tyttäreni upea elämä ei vienyt pahaa oloani pois. Olin äärimmäisen kiitollinen lapsestani, vaikka epäonnistumisen tunteet painoivat oloani aina vain huonommaksi. Ahdistus ja paha olo olivat kuin meri, jonka pohjaan olin vajonnut. Jalassani roikkui valtava ankkuri pitäen minut pohjassa. En halunnut puhua aiheesta, sillä usein ihmiset ymmärsivät sen niin, etten olisi kiitollinen lapsestani. Että ahdistus sulkisi kiitollisuuden pois, vaikka minun maailmassani ne kulkivat visusti käsikkäin. Minä olin järjettömän kiitollinen lapsestani, hänen elämästään ja terveydestään. Olin vain pettynyt itseeni: en osannut olla raskaana enkä pystynyt pitämään lastani turvassa.

Hän on onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Hän on tässä kanssani, nauraa ja hymyilee. Sanoo ”äiti”, katsoo minua suoraan silmieni kautta sieluuni. Ikäänkuin vakuuttaen minut siitä, ettei Hän kanna kaunaa tai pidä kehoani epäonnistuneena. Ettei hän minua syytä. Hänelle minä riitän.

Lapseni ensimmäisen syntymäpäivän tienoilla huomasin, että ankkurin köysi alkoi pidentyä. Aloin nähdä asioissa jo kauneutta. Kirjoitin tekstin ”Sinä pienen sankarin äiti”, tavallaan itselleni ja tavallaan kaikille heille, joita se myös koskettaa. Nyt 1,5v jälkeen, olen edelleen jossain sielä meressä. Välillä aallonharjalla, välillä aalto pyyhkäisee ylitseni. Nyt minä olen askeleita lähempänä anteeksiantoa itselleni, vaikkakin vasta matkalla. Eräänä talvisena lauantaina, heitin hetkeksi syyllisyyden viitan harteiltani. Nostin syyllisyyden lasit silmiltäni ja katsoin Häntä. Hän on onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Hän on tässä kanssani, nauraa ja hymyilee. Sanoo ”äiti”, katsoo minua suoraan silmieni kautta sieluuni. Ikäänkuin vakuuttaen minut siitä, ettei Hän kanna kaunaa tai pidä kehoani epäonnistuneena. Ettei hän minua syytä. Hänelle minä riitän. Hän on toteuttanut ne kaikki ujot haaveet, jotka muotoituvat minun silittäessäni pientä vatsaani viimeisiä kertoja ennen minäkuvaani muuttavaa sektiota. Siinä hetkessä jokainen osa minua tuntee vain rakkautta ja kiitollisuutta. Kiitos Lapseni, että elit tämän hetken kanssani. Sen hetken, kun vilpitön onnellisuus ja hyvä olo tanssivat kanssamme auringonsäteissä.

Tärkeimpänä asiana pidän sitä, että uskalsin luottaa tähän kahvilan Naiseen ja uskalsin puhua. Uskalsin tavata ventovieraan, vaikkakin niin kovin tutun tuntuisen. Kokemus se kai yhdistää enemmän kuin vuodet. Tiesin, etten ole yksin. Tiesin, että hän ymmärtäisi, eikä koskaan vähättelisi tuntemuksiani. Hän jaksoi aina kuunnella ja puhua. Hän analysoi kanssani, hän ei koskaan sanonut, että kaikkihan on hyvin nyt. Hän on kanssani onnellinen jokaisesta pienestäkin edistysaskeleesta kohti onnellisempaa minää. Hän on seurannut lapseni kasvua ja minun kamppailuani eikä koskaan ole saanut minua tuntemaan oloani epäonnistuneeksi saati yksinäiseksi. Hänen olemassaolonsa ja läsnäolonsa ovat olleet tukipilarini.

Pienin askelin kohti sitä, että voin sanoa kaiken olevan hyvin nyt. En vielä tänään, tuskin lähitulevaisuudessa, mutta jonain päivänä minullakin on kaikki hyvin. Silloin taputan itseäni olalle muiden tavoin; kaikkihan on hyvin nyt. 

Kommentit (4)

RvaJ
1/4 | 

Mulla tuli ihan pala kurkkuun, kun luin tätä. En ole keskosen äiti, mutta olen äiti ja voi miten jotenkin tämä teksti kolahti. Se osui. Upposi. 

Anna anteeksi, että olen kadonnut tähän äitiyden mereen tällä hetkellä. Tuntuu, että menetän taas kaikesta muusta otteen. Mutta täällä olen, aina välillä. 

Ihanaa, että kirjoitat <3 

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Ei hätää, tien että sulla on vähä kädet täynnä ❣️ mutta ehdin kyllä kaipailla sua jo useampaan otteeseen, kuva kuulla että oot (vielä ainaki😂) tolpillas ❤️

RvaJ
2/4 | 

Ja nyt tajusin, että S ei tosiaan ollut edes kirjoittanut tätä. Koska mun aivot on pierua ja luetun ymmärtäminen pissii :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Keskosisien fiilikset ja ajatukset ovat tuntuneet kiinnostavan teitä, joten pistimme Keskosapostolikaverini kanssa isit piinapenkkiin ja heitimme heitä kysymyksillä. Alta löytyy heidän vastaukset kahdeksaan kysymykseemme. 

Kipinä ensimmäistä kertaa kengurussa. Jo samana yönä kuin syntymä.
Kipinä ensimmäistä kertaa kengurussa. Jo samana yönä kuin syntymä.

Mitä tiesit (tai luulit tietäväsi) keskosuudesta ennen omaa keskosta?

T: Keskoset on niitä voipaketin kokoisia ihmisiä, joita pidetään kuvissa kämmenellä. Keskosia hoidetaan pääasiassa keskoskaapissa, joka on sikakallis kapistus ( osoittautui vääräksi tiedoksi lopulta, sillä keskosiahan hoidetaan kengurussa jos se vaan on mahdollista ) AWWW! ihana huomio! <3

V: minulla oli ajatus, että keskoset ovat pieniä lapsia, joilla on paljon sairauksia. Syntymän jälkeen heillä on apunaan yleensä hengitysapu ja keskoskaappi.


Rakastuitko lapseesi heti?

Rakastuin lapseeni viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tarrasi sormeeni leikkaussalissa. Tytön käsi oli suunnilleen kynteni kokoinen.

T: En ihan heti. Siinä oli niin kujalla aluksi, että ihmetteli vaan silmät pyöreenä, että mitä tapahtuu. Ekan yön jälkeen, jonka siis olin kahdestaan sairaalahuoneessa vauvan kanssa, mun peli oli taputeltu ja paluuta ei ollu. Kun koko ajan tutustui ja tutustuu edelleen lapseen paremmin, sitä syvemmälle mennään.

V: Kyllä ainakin omasta mielestäni. Viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tarrasi sormeeni leikkaussalissa. Tytön käsi oli suunnilleen kynteni kokoinen.


Keiju ja sormi
Keiju ja sormi

Mitkä olivat ensihetkien tunnelmat?

T: Avuttomuus ja hämmennys tapahtuneen takia. Kiitollisuus sairaalan väelle.

V: ”Ei tää nyt #¤%@ voi syntyä. Ilman aiemmin virheellisesti todettua ”keskenmenoa” olisi varmaan ollut erilaiset fiilikset, ja verta olisi säikähtänyt enemmän (kun odoteltiin sektiota). Keiju näytti vauvalta, vaikka matkalla leikkaussaliin varoiteltiin, että hän voi näyttää aika karulta.

Miten kuvailisit sairaala-aikoja (tunteet, jaksaminen jne.)

T: Nyt jälkikäteen mietittynä (kun kaikki on hyvin), niin sairaala-aikahan oli aika jees (jos sitä saa myöntää). Vauvalla oli kaikki suht hyvin koko ajan sen tervetuloshown jälkeen. Mä sain lisäaikaa olla perheen kanssa sairaalassa vs. olla töissä. Saatiin myös kattava koulutus lapsenhoitoon sairaalan väeltä. Saatiin olla omassa perhehuoneessa, mikä oli fasiliteeteiltään kuin hotellihuone. Mä sain ja pystyin käydä vapaasti ulkona hoitelemassa asioita. Sairaalan henkilökunta oli ihan mahtavaa. Ensiksi se kolme päivää, mikä vietettiin keskolan sisällä huoneessa, tuntui ikuisuudelta ja kun sieltä päästiin perhehuoneeseen, tuntui se kolme viikkoa ikuisuudelta, ennen kun päästiin kotiin. Nyt aika on kyllä kullannut muistot ja nuo ajat tuntuu tosi lyhyiltä.

V: Olin luottavainen. Väsyin kyllä sairaalan, töiden ja kodin välillä ravaamiseen ja muistan ajatelleeni, että olisipa tää jo pian ohi, perheen pitäisi olla samassa paikassa. Viimeisen maitoapnean tullessa tuli ”henkinen” uupumus”.


Mikä/mitkä olivat ikimuistoisimmat hetket?

T: Alkushow totta kai, mutta sitten ehkä ekat kylvetykset. Ehkä kans ekat vaipanvaihdot, kun sai sitä asfalttia ihmetellä, mitä vauvat paskoo alkuun. Vauvanpihkaksikohan sitä kutsuttiin? Muistan ihmetelleeni ääneen, että eikös vauvat itke ollenkaan, kun meidän keskonen ei itkenyt? No vastaus oli, että vauva on niin pieni, että kaikki energia menee elossa pysymiseen. Itkemiselle ei jää energiaa. Nyt jälkeenpäin voin kyl todeta, että kyllä ne vauvat sitten itkee, kun sen aika on 😂

V: Ensimmäisenä tietenkin lapseni syntymä. Sitten ensimmäinen tuttipullosta juotu maito ja laitteiden väheneminen. Kotiinpääsy ja eka isänpäivä. Eka kenguru ja yhteispäikkärit kotona.

”Se, kun Keiju katsoo mua ja hymyilee.”

Mikä on paras asia keskosvanhemmuudessa?

Parasta (keskos)vanhemmuudessa on kaikki ne uudet tunteet, mitä ei edes tiennyt olevan olemassa.

T: Mun tapauksessa keskosvanhemmuus ei hirveästi eroa muusta vanhemmuudesta eli muotoilisin kysymyksen, että mikä on parasta vanhemmuudessa? Parasta vanhemmuudessa on kaikki ne uudet tunteet, mitä ei edes tiennyt olevan olemassa. Jos lapsi saa vanhemmiltaan paljon, niin kyllä saa vanhemmatkin lapseltaan.

V: En ole ollut missään vaiheessa ”ulkopuolinen”, vaan pystyin olla mukana ihan kaikessa, joka ei välttämättä täysaikaisen lapsen kanssa olisi onnistunut.

Kipinä tyylikkänä
Kipinä tyylikkänä

Mitä sanoisit vasta isäksi tulleelle itsellesi?

T: Älä yritä analysoida liikaa. Ei siinä analyysissa kuitenkaan ole mitään järkeä.

V: Älä pyörry, muista hengittää.

Tekisitkö mitään toisin?

T: En pyytäisi äitiä tekemään mulle voileipiä, kun makasin kengurussa vauvan kanssa. Nyt, kun tiedän ja näin millainen show se imetyksen aloitus keskosen kanssa on, taisi pyyntöni olla hieman ylimääräinen, vaikka äiti jääkaapin edessä juuri silloin seisoikin!

V: Sairaala-ajan työt olisin voinut jättää tekemättä.

Kipinä & Keiju
Kipinä & Keiju

Kiitos ihanat isit vastauksista! Kiinnostiko teitä isäheebojen ajatukset aiheesta?

Lisäkysymyksiä voi esittää vaikka instagramin kautta! 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018