Kirjoitukset avainsanalla ennenaikainen synnytys

Siis mitä oikein ajattelin? Enhän mä pysty synnyttää alateitse. Miks mä edes kuvittelin niin? Tällänen ihminen, joka uskoo että kaikki tapahtuu tarkoituksesta, yrittää nyt uhmata ajatusta? Ehkä ennenaikainen hätäsektio tapahtui juuri siksi minulle, että minun ei ole fyysisesti mahdollista synnyttää alateitse? Ainakaan täysiaikaisesti? 

Ehkä ennenaikainen hätäsektio tapahtui juuri siksi minulle, että minun ei ole fyysisesti mahdollista synnyttää alateitse? 

Kuva: Tiia Kurula
Kuva: Tiia Kurula

Nyt olen varma, että teen mitä hyvänsä, niin lapseni ei pääse tälle puolelle alateitse.

Viikko sitten tää ajatus iski mua kupoliin ku metrin halko. En oo uskaltanut sanoa tätä ääneen tai kirjoittaa aiheesta, koska toivoin, että ajatus hellittäisi. No ei hellitä - pahenee vaan. Aika jännään vaiheeseen kyllä osui, koska vasta hetki sitten kehuskelin hypnosynnytysvalmennuksen jälkeen, kuinka on itsevarma olo. Valmennuksessa käytiin läpi vauvanuken ja lantioluurangon kanssa, millainen tie syntyvän uuden ihmisen pitää kulkea päästäkseen tälle puolelle. Se jotenkin helpotti minua. Ajattelin, että synnytyksessä minua helpottaa ajatella, että MISTÄ juuri sen hetken kipu saattaisi johtua. Olisiko se juuri se tai tuo käännöskohta vai olisiko nyt aika auttaa omalla liikehdinnällä häntä? Nyt olen varma, että teen mitä hyvänsä niin lapseni ei pääse tälle puolelle alateitse. 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Mitä jos kesken synnytyksen tajutaan, että lapsi ei vain mahdu syntymään? 

Mitä jos minulla on jokin rakenteellinen vika? Siis että alatiesynnytys ei vain ole mahdollista? Ja juuri tästä syystä viimeksi sain pitää lapseni, koska hätäsektio pelasti meidät. Mitä jos kesken synnytyksen tajutaan, että lapsi ei vain mahdu syntymään? Miten hänet saadaan pihalle edes leikkaamalla, jos hän on jo synnytys kanavassa? Vai silloinko "normaalisti" juuri tehdäänkin hätäsektio? Mitä, jos sitä ei pystytä tekemään tarpeeksi ajoissa ja vauva ei saa happea? Ja mä vielä luulin pystyväni synnyttää ammeessa!? Pah!! 

Eikö tässä tilanteessa olisi turvallisempaa valita suunniteltu sektio 38+ viikoilla?

Vai johtuuko nämä ajatukset nyt vain pelosta synnytyksen lähestyessä? Onneksi tulevalla viikolla on lääkärikäynti pelkopolille... Luen siellä varmaan tän postauksen suoraan ku eihän tässä taaskaan oo kun kysymyksiä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (31)

Kuulemma
1/31 | 

Jos vauva jää jumiin synnytyskanavaan eikä mahdu syntymään, työnnetään vauva niin ronskilta kun se kuulostaakin, pois synnytyskanavasta ja tehdään joko kiireellinen sektio tai hätäsektio, riippuen mikä tilanne on. Näin itse ymmärsin kun otin asiasta selvää.

Luru
Liittynyt5.11.2015
2/31 | 

Mulla oli pari viikkoa sitten ihan samanlaisia ajatuksia. Esikoinen syntyi kiireellisellä sektiolla ja koko tän raskauden oon ollu ihan varma että alateitse mennään. Mitä lähemmäs la tulee niin sitä enemmän on ruvennu pyörimään päässä ajatukset et mitä jos tässäkin käy sama kun viimeks, mitä jos ei ehdittäkään leikkaamaan ajoissa. Kävin sitten synnytystapa-arviossa ja varasin suunnitellun sektion ihan vaan kaiken varalle. Ainahan voi muuttaa mieltään alatiesynnytykseen jos tuntuu siltä mut nyt on ainakin sektio ihan varma :)

Luru
Liittynyt5.11.2015

Järkeilin ittelleni et ainakin on se sektio varattuna jos vielä laskettuna tuntuu ylitsepääsemättömältä ruveta synnyttää alateitse. Nyt pystyy ottaa rauhassa nää vikat pari viikko ja miettiä et kumpi on sitten se lopullinen vaihtoehto :)

Vierailija
3/31 | 

Kun odotin esikoistani, minulle iski täysi paniikki synnytyksestä. Googlettamisen jälkeen päädyin ostamaan Maggie howellin kirjan effective birth preparation, jossa käsitellään hypnosynnytystä - mutta itselleni vielä tärkeämmin positiivisia synnytystarinoita. Kirjan luettuani suhtauduin synnytyksen odottamiseen rauhallisesti. Synnytyksessä en mennyt paniikkiin ja läpi koko synnytyksen minulla oli vahva luotto siihen, että kehoni tietää mitä tekee. Kätilötkin ihmettelivät rauhallisuuttani. Ehkä kirja voisi auttaa (hinta on tällä hetkellä vähän alta parikymppiä ja ainakin minulle oli joka sentin väärti).

Vierailija
4/31 | 

Mulle tapahtuikin just noin. Lapsi ei mahtunut ulos alateitse (liian iso pää + liian pieni lantio) ja lapselle tuli happivajeutta ja sykkeen laskua ja neljän imukuppi yrityksen jälkeen lapsen sykke romahti jolloin tehtiin hätäsectio ja syntyi 8 min siitä kun oltiin oltu synnytyssalissa. Paniikkia oli kaikilla!! Olin nukutetttu ja olin ihan paniikissa kun heräsin koska kun kukaan ei tiennyt miten oli käynyt lapsen kanssa... Loppujen lopuksi kaikki hyvin mutta komplikaatioita tuli sekä mulle että lapselle... Toinen lapsi syntyi sitten suunnittelulla sectiolla ja paras päätös ikinä! En olisi uskaltanut uhmata ja kokeilla vielä kerran alateitse vaikka toinen lapsi olikin pienempi eikä välttämättä olisi ongelmia ollut...

HenniK
5/31 | 

Luulisin, että nämä ajatukset on aika tuttuja jokaiselle esikoista odottavalle tai jos ei ole alateitse ennen synnyttänyt. Ainakin itse mietin just näitä, kun esikoista odotin. En pelännyt kipua, vaan sitä, että vauvalle sattuu jotain tai jos tulee joku hätätilanne ja vauva on saatava nopeasti ulos.
Siksi mietin jopa sitä, että olisiko sektio helpompi vaihtoehto. Synnytys meni kuitenkin tosi hyvin ja sen jälkeen olin ylpeä, että pystyin siihen. Toisella kerralla olisin ollut tosi pettynyt sektioon. Itse asiassa tätä vaihtoehtoa jouduin pyörittelemään muutama viikko ennen synnytystä, kun vauva päätti kääntyä poikittain. Onneksi hän kääntyi pian oikeaan tarjontaan ja sain synnyttää alateitse. Itseluottamus oli tottakai toisella kertaa paljon korkeampi. Synnytys sujui ripeästi ja jopa niin ripeästi, etten voinut enää saada puudutteita. Pieni paniikki meinasi iskeä, etten pysty kipujen takia toimimaan. Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja toipuminen oli ihan supernopea verrattuna ensimmäiseen synnytykseen. Ensimmäisessä sain toki joitain tikkejäkin, mutta ehkä myös lääkkeettömyydelläkin oli osansa.
En voi sanoa muuta kuin luota itseesi. Nuo ajatukset on ihan normaaleja, mutta naiset on luotu synnyttämään ja suurimmaksi osaksi synnytykset menee kuitenkin hyvin. Itseä helpotti se ajatus, kun mietin, että niin monet on pystyneet siihen, että miksi en minä!

jjennim
6/31 | 

Esioista odottaessa jännitin synnyttämistä, aloin pelkäämään sitä, kipua ja kaikkea. Kuitenkin annoin pelkojeni tulla kokoajan matkassa mukana. Kuuntelin iloisia ja helppoja synnytystarinoita, myös niitä surullisia ja kamalia. Pelottavia jopa. Jotenkin vaan sit ajattelin että eihän sitä voi tietää muutakuin kokeilemalla mikä arpaonni omalle kohdalle sattuu.  Sekä muistan kun supistukset alkoi en enään pelännytkään. Olin jotenkin luottavainen ja varma vaikka koko raskauden pelännyt nimenomaan synnytystä ja kipuja. Olin ihan ZEN kun synnytys alkoi, toisin kuin mieheni :D synnytys kesti 15h jolloin toinen erikoislääkäri tuli sanomaan että lähden sektioon että aikaa ei enään ole. Aloin itkemään ja tuntui että kaikki oli turhaa kaikki työ mitä olin tehnyt menisi hukkaan. Kuitenkin toinen erikoislääkäri tuli siihen myös ja totesi että ei kun nyt se vauva synnytetään ulos. :) ja niin se synnytettiin ja tästä olen hyvin kiitollinen vielä tänäkin päivänä. Pelot on täysin normaalia ja kuuluu varmasti asiaan. Ihanaa että pääset pelkopolille niistä juttelemaan. :)

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Siis mä just luin yhden ihan normaalin - ei erityisen hyvä eikä huonokaan - synnytyskertomuksen ja mulle tuli parempi olo! Jännä! Pitää siis kokeilla lisää tätä taktiikkaa!

Vierailija
7/31 | 

Esikoisen kanssa kamppailin samojen pelkojen kanssa. Lisäksi paniikkihäiriö ei helpottanut asiaa vaan pelkäsin saavani paniikkikohtauksen kesken synnytyksen. Minun siskoni lapsoset ovat tulleet maailmaan sektion kautta kapeiden lantioiden vuoksi. Itse näissä tunnelmissa varasin sektion. Ja kuvattiin mun lantiokin. Viikkoa ennen sektiota peruin ajan ja päätin synnyttää alateitse. Vauvalle niin paljon hyötyä ja toipuminen nopeampaa. Tyytyväinen olen päätökseeni, mutta jokainen itse tietää parhaiten. Sinä tunnet itsesi ja kroppasi, tsemppiä koitokseen.

Vierailija
8/31 | 

Itselläni ensimmäinen (perätila) synnytys päätyi hätäsektioon ponnistusvaiheessa. En nyt tarkalleen tiedä, miten siinä toimittiin, kun olin parissa minuutissa nukutettuna ja hetken päästä lapsi ulkona. Nopeasti ainakin! Tästä kokemuksesta jäi pelkoja, joita työstin toisessa raskaudessa. En kuitenkaan missään nimessä halunnut sektiota pelon takia, vaan nimenomaan alatiesynnytystä. Sektion takia esikoisen ensimmäiset viikot olivat niin hankalia, etten halunnut sitä enää toiste. Toinen synnytys menikin sitten oikein hyvin alakautta, vaikka jännitys oli läsnä koko ajan. Ensimmäisenä kysyinkin, onko lapsi kunnossa, kun kuopus syntyi. Toinen synnytys oli itselleni korjaava kokemus, onneksi sain kokea sen! Tsemppiä sinulle!

Vierailija
9/31 | 

Sektioita nähneenä ja hoitaneena haluan oikaista vähän terminologiaa. Hätäsektio tarkoittaa todellakin hätää - silloin hätäsektio päätöksen teosta vauvan ulossaamiseksi kuluu aikaa vain muutama minuutti. Äiti viedään nopeasti saliin ja nukutetaan. Vauva saadaan ulos 3 - 5minuutin kuluessa päätöksestä. Kiireellinen sektio on yleisin sektiotyyppi kun alatiesynnytys mutkistuu. Silloin suurin osa potilaista puudutetaan. Vaikka vauva olisi jo synnytyskanavassa niin vauva työnnetään alhaalta ja vedetään vatsan puolelta ulos. Sektio päätöksen tekeminen ennakkoon vaikka viikolla 38+ on synnyttäjän päätös, jolloin pikainen yhteydenotto synnytyssairaalaan koska sektio vaatii valmistelut ja ajanvarauksen. Usein synnyttäjän päätyessä sektion sairaala järjestää mahdollisuuden käydä juttelemassa kätilön-lääkärin kanssa miksi näin. Sektio sisältää riskinsä (kuten myös alatie), mutta synnyttäjän pitää tietää ne riskit ja olla valmis hyväksymään riskit. Missään nimessä ei kannata odottaa asian kertomista siihen hetkeen kun synnytys on käynnistynyt, koska sektion toteuttaminen vaatii resursseja:leikkaava lääkäri, anestesiologi, leikkaustiimi. Hätää varten tämä tiimi on aina olemassa tai kasattavissa(ainakin yliopistollisissa).

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kenelleköhän sinä tätä terminologiaa selvennät? Itse hätäsektion läpikäyneenä ja siihen 2 vuotta sen jälkeen tutustuneena lääkäreitä, hoitajia ja thl:ään viestittelyjä myöten, tiedän kyllä mikä on hätäsektio. Ja tuo mainitsemasi 3-5min päätöksestä on väärin.

Ei ikinä enää
10/31 | 

Ihmismieli on melkoinen juttu. Itse menin 11v sitten synnyttämään avoimin mielin ja mielenkiinnolla. Tuloksena kaikinpuolinen pieleenmeno ja sektio. Jäi niin syvät jäljet ja epäluottamus kätilöitä kohtaan että uudelleen en ole uskaltanut yrittää vauvaa. Asioiden käsittely kesti vaikka fyysisesti toivuin hyvin. Jos nyt tulisin raskaaksi, en tiedä pitäisinkö lapsen ellen ihan varmasti saisi sektiota ja voisi olla varma että minua kuullaan eikä jyrätä yli ollen kaikkitietävä jopa synnytyslääkärin edessä.

Vierailija
11/31 | 

Suunniteltu sektio on ihana, kivuton ja voimaannuttava synnytys, missä sinua ympäröi koko synnytyksen ajan miltei 10 henkinen synnytystiimi. Miksi olisi pakko lähteä synnyttämään alateitse, jos se pelottaa eikä tunnu omalta? Kipua alatiessä tulee olemaan tähtitieteellisesti, vaikka saisit kaikki kivunlievitykset ja homma menisi ”kuin oppikirjoissa”. Miksi riskeerata oma ja vauvan terveys, kärsiä kivusta, epätietoisuudesta, paniikista ja pelosta? Kärsimyksestä et saa kirkkainta kruunua, vaan pahimmillaan elinikäiset traumat. Suunniteltu sektio on kaunis, hallittu ja ihana synnytystapa!

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kiitos selvennyksestä 💚 mun ongelma taitaa olla se, että en tiedä tuntuuko alatiesynnytys omalta vai ei 😁 ehkä se tuntuukin, en osaa sanoa. Kipu ei mua pelota, se kuuluu asiaan.

Muodokas nainen
12/31 | 

Mä oon niin muodokas et mul on sanottu ettei näe miksei syntyis alateitse

Vierailija
13/31 | 

Suunniteltu sektio on nimen omaan suunniteltu sektio. Siihen liittyvät pelot sekä ns.faktat eli ettet pysty käytännössä synnyttämään alateitse. Sinä päätät ne asiat kätilön ja vähintäänkin lekurin kans. Yksin et tee päätöstö. Outoa et edes mietit näitä asioita yksinäsi blogissa.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Et kai tosissas luule että mä mietin näitä vain 'yksin blogissa'? Kiitos huolenpidosta, käyn kyllä sairaalassa ammattilaisienkin luona näitä miettimässä - ei hätää 😊

Vierailija
14/31 | 

Mulle tehtiin ekassa raskaudessa suunniteltu sektio tarjontavirheen takia. Ehdottomasti sen jälkeen halusin toisen synnyttää myös sektiolla-kohdussa ja vatsalla on jo arpi, miksi hitossa ottaa riski repeämistä ja laskeumasta ja vauvan asfyksiasta, että sitten on ns "molemmat reitit" pilalla. Pelkopoliltahan sen päätöksen joutui hakemaan ja jouduin siellä aika suoraan valehtelemaan kauheasta synnytyspelosta. Mutta nyt on kaksi tervettä lasta, arpi ei ole sen pahempi kuin ennen toista sektiotakaan. Ja tiedän erittäin hyvin leikkausriskit, vauvan mahdollisen allergiariskin kasvamisen jne. Mutta en voisi tyytyväisempi olla. Molemmissa sektioissa vauvat 9 pisteen vauvoja, pääsivät jo salissa rinnalle. Imetys sujunut ongelmitta koko ajan jne. Toki itselläni ei koskaan ole ollut mitään erityistä toivetta alatiesynnytykseen, kunhan kumpikin selviää mahdollisimman vähin vaurioin.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kuulostaa hyvältä! 😊 Mulla ei koskaan ollut mitään tarvetta saada synnyttää alateitse, kunnes asia päätettiin esikoisen kohdalla mun puolesta 🤷‍♀️ siis meinaan, että ylemmät voimat päätti. Sen jälkeen oonki ollu sitä mieltä että haluan sen kokea, mutta nyt en kyl enää tiedä 😂

Vierailija
15/31 | 

Minulla on kokemusta kahdesta alatiesynnytylsestä ( toinen spontaanisti käynnistynyt, toinen käynnistetty) kahdesta hätäsektiosta istukan irtoamisen vuoksi sekä yhdestä suunnitellusta sektiosta.
Itse olisin halunnut ehdottomasti synnyttää alateitse tämän viimeisimmän,mutta koska kaksi hätäsektiota takana ja vauva perätilassa en saanut siihen enään mahdollisuutta.

Minä ehdottomasti kannustaisin yrittämään alatiesynnytystä, se saattaa yllättää positiivisesti ja jos ongelmia tulee sektioon pääsee kyllä tarvittaessa nopeasti. Olette kuitenkin jo valmiiksi sairaalassa.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Oho, no sulla on kyllä kokemusta vaikka minkälaisista synnytyksistä! ❤️ Kiitos kommentista ja alan ehkä kääntyä kyllä tuon puoleen! 🙏

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kirjoitin aiemmin peloista ja siitä, miten aion yrittää pitää sitä kurissa. Arvasin, että ei se tulisi olemaan niin helppoa, vaikka kuinka kirjoittaisikin keinoja ylös. Nyt mennään raskausviikkoa 32 ja painajaiset ovat astuneet kuvioihin. Alitajunta onkin nähtävästi hankalampi käsiteltävä. Tästä parin viikon päästä esikoisemme jo syntyisi

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) on

Painajaiset ovat olleet mielestäni todella "kaukaa haettuja" eikä unissa esiintyvät tilanteet ole käyneet edes mielessä valveilla yhtä lukuunottamatta. Siis sitä lukuunottamatta, että joka kerta vessassa käydessäni tarkastan, ettei paperissa vaan ole verihyytymiä, kuten viime raskauden 33+5 viikoilla

Tällä kertaa hoitaja sanoo, että mulle on tehty rutiinileikkaus eikä mitään keisarileikkausta. Kuvittelin koko raskauteni.

Ahdistavin unista on se, jossa maha vauvoineen on vain kadonnut. Herään siis yksin heräämöstä (kuten viimeksi) ja maha on vain taas hävinnyt (kuten viimeksi). Tällä kertaa hoitaja ei sanokaan, että lapsi on toipumassa keskolassa. Tällä kertaa hoitaja sanoo, että mulle on tehty rutiinileikkaus eikä mitään keisarileikkausta. Sektioita tehdään raskaana oleville ja minä en ole ollut raskaana. Kuvittelin koko raskauteni. Kun herään tuosta unesta, pystyn ihan oikeasti tuntemaan hätäsektioarven kohdalla kipua. Tuskin oikeasti sattuu, mutta uni on niin voimakas ja pelko niin läsnä, että tunnen fyysistä kipua arven kohdalla.

Kuva: Tiia Kurula
Kuva: Tiia Kurula

Uskon, että nämä unet eivät tästä ainakaan helpotu viime synnytysviikkoja kohti mennessä. Raskausviikot 33+5 osuu nyt 25.7 torstaille. Se ahdistaa jo etukäteen. Mieli on mielenkiintoinen kapistus, juuri päivittelin instagramiin hypnosynnytysvalmennuksen jälkeen, kuinka tunnen oloni itsevarmaksi. Kai alitajuntani kuuli ja päätti ottaa luulot pois. Tässä sitä nyt sitten ollaan: miettimässä, miten saisin uneni kuriin. Ei varmaan mikään ihan helppo juttu?

Psst! Täysin aiheeseen liittymätön, uusi Shitty podcast -jakso julkaistu! Aiheena Ikea-kamat ja miten pesänrakennusvietti sopii siihen? Ainakin ajatukset ovat olleet muualla öisin, kun näen uniakin ruuveista ja muttereista. Harmi vaan, että tulee aika kalliiksi, jos joka kerta tilaa ikeasta, kun näkee painajaisia!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

”Yritän tässä savustaa vauvaa pihalle (kohdusta)”, ”Tulis jo!”, ”En jaksa enää olla raskaana”, ”Teen tässä asiaa x, että saisin synnytyksen käynnistymään”. Siinä muutama lause, joita neuvolatätini ei tule minun suustani kuulemaan. Tai näin menin lupaamaan hänelle jo alkuraskaudesta. Miksi? Koska nuo lauseet sattuvat minua, eli keskosen synnyttänyttä äitiä, sieluun.

Ei kukaan järkevä ihminen halua lastaan syntyvän keskosena, mutta varmasti loppuraskaus alkaa rasittaa sekä fyysisesti että henkisesti.

 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Vikahan ei ole näiden lauseiden sanojissa. Muistan, kun eräskin jatkoi ig-storyssaan yhden tuollaisen lauseen jälkeen, että ”niin siis en toivo lasta syntyväksi ennenaikaisena vaan että loppuraskaus kuluisi nopeampaa”. Ja niinhän varmasti jokainen muukin lauseen tarkoittaa. Ei kukaan järkevä ihminen halua lastaan syntyvän keskosena, mutta varmasti loppuraskaus alkaa rasittaa sekä fyysisesti että henkisesti. Minunkin oloni on varmasti aika tukala tästä muutaman raskausviikon kuluttua.

Jostain syystä mieleni ymmärtää väkisin nuo väärin ja uhriutuu, koska itse jouduin haluamattani synnyttää ennenaikaisesti.

Silti nuo lauseet satuttavat. Jostain syystä mieleni ymmärtää väkisin nuo väärin ja uhriutuu, koska itse jouduin haluamattani synnyttää ennenaikaisesti. Se ei todellakaan ollut toiveeni ja voi jestas, millaista hintaa siitä onkaan henkisesti saanut maksaa. Puhumattakaan, jos kaikki ei olisi mennyt näin hyvin.

rv40
rv40

Välillä tuntuu, että minulla ei ole edes oikeutta valittaa oloistani.

Tällä hetkellä minulla on aikamoisia selkäkipuja, joita olen yrittänyt helpottaa sekä osteopaatin avulla että äitiysfysioterapeutilla. Olen tehnyt ahkerasti eri liikkeitä ja kokeillut varmaan kaikkia tukivöitä, mitä äkkiseltään löytyy. Töissä minulla on noin viisi erilaista tuolia jumppapalloa myöten. Minulla on ollut harjoitussupistuksia jo viikkoja ja nyt aina sellaisen tullessa, oikea jalkani puutuu. Öisin en saa nukutuksi kuin tietyssä asennossa ja sekin vaatii useamman tyynyn ja peiton asennukset ympärilleni. Mutta silti otan nämä oireet useampikertaisena kuin synnytän ennenaikaisesti uudelleen. Välillä tuntuu, että minulla ei ole edes oikeutta valittaa oloistani.

Mitä jos luontoäiti kuulee ja ymmärtää minut yhtä väärin, kuin minä ymmärrän aiemmin mainittujen lauseiden sanojat?

Kommentit (18)

Satu K.
1/18 | 

Ymmärrän tunteesi, vaikka itse en keskosen äiti olekaan. ❤️
Itsellä ei tullut sellaista fiilistä, että oispa raskaus jo ohi, vaikka viikko yli lasketun ajan mentiinkin. Lähinnä oli semmonen kutkuttava tunne, että ”en malta odottaa tapaavani vauvani”. 😊😅

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Uskon, että tollee 99,9% lauseen tarkoittaakin ❤️ ja just jos on joka paikka kipeänä ja tuntuu, että koko kroppa on jo ihan vieras, niin toivois, että laskettu aika tulis nopeampaa. Mutta keskosta tuskin kukaan huvikseen haluaa 💕

Vierailija
2/18 | 

Minusta tuo on hieno havainto oman mielen toiminnasta ja nimenomaan se, että pohdit sitä tavallaan järkeillenkin. Täytyy kertoa näkökulma omiin kommentteihin, koska olen tuskaillut loppuraskaudesta ja toivonut, että "syntyis jo". Vauva syntyi tasan laskettuna päivänä, joten yliaikaisuudesta ei millään tasolla ollut kyse. Mutta takana siis vuosien lapsettomuus sekä ehkä hiukan pessimistinen luonne, joten koko raskauden pelkäsin, että menetän vauvan. Loppua kohti pelko alkoi käydä jotenkin sietämättömäksi ja halusin vaan jo saada pikkuisen syliini. En uskaltanut edes lueskella vauvan hoidosta (jos en vaikka pääsisikään hoitamaan vauvaa) vaan pelkästään synnytyksestä, koska se oli ainakin varmasti edessä. Tokikaan ulkopuoliset eivät tienneet että kommentit "syntyis jo" johtuivat näistä peloista ja varmaan ihmettelivät miten joku voi olla tuskastunut vaikkei vielä oltu edes yli lasketun ajan. Läheisetkään eivät oikein ymmärtäneet.

Oikein paljon onnea teidän raskaudesta! Rakkauden täyteistä loppuraskautta!

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

olipa hyvä kommentti! tää sai mut miettimään viime raskautta, jonka ajan pelkäsin KOKO AJAN (samasta tahaton lapsettomuus -syystä)... ja jotenkin jos en pelännyt ihan koko aikaa, niin piti pelätä tuplasti enemmän hetken, että ei vaan tapahdu mitään pahaa. en tiedä millaiseksi tuo pelko olisi muuttunut, jos oltaisiin menty yli ton 33+5! Eli osaan kyllä samaistua hyvin sun tunteisiin, vaikka laskettuun aikaan en päässytkään :) Kiitos! <3

Duplo
3/18 | 

Olen pikkukeskosen äiti ja lapseni sai keskosuuden vuoksi sekä aivovaurion, että pahoja suolisto-ongelmia jotka jatkuvat edelleen. Sinällään siis tavoitan todella hyvin sen ajatuksen että ennen laskettua aikaa sanotut "syntyis jo"-lausahdukset tuntuvat ihan päättömiltä. Toisaalta ihan valtavasti odotan sitä että pääsisin itse ajattelemaan niin. Meillä on siis toinen toiveissa kurjasta kokemuksesta huolimatta.

Uskon itse että niin sen kuuluukin mennä että raskauden lopussa lapsen haluaa vain jo ulos. Raskauden kuuluu kestää niin kauan että halu saada lapsi ulos voittaa pelon synnyttää. Pidän ajatuksesta että nainen on niin fiksusti rakennettu, että kun vauva on valmis tulemaan ulos on nainen myös valmis synnyttämään. Siksi minusta on ihan oikeasti jopa ihana kuulla kun 38+ viikoilla raskaana olevat ystävät alkavat hoppuilemaan vauvaa maailmaan. Toivon siis että sinäkin pääset oikeasti toivomaan että syntyis jo. Olisit ansainnut täysiaikaisen raskauden ilman mitään draamaa.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Totta! Oot varmasti oikeassa! En varmaan tuotakaan ymmärrä, koska mun mahani lapsen syntyessä oli kiva pikku pakkaus tuossa etupellossa :D ei siis ollut tukalia oloja tai muutakaan. Kiitos <3 <3 

Rakkaudesta raskauteen
4/18 | 

Mua ei oo loukannu nuo sanat, mutta oon ihmetellyt niitä. Ärsyttänyt myös se ainainen valitus. Aivan kuin raskaus ei saisi tuntua missään eikä kroppa saisi muuttua ym. Itse nautin raskaudesta ja olin todella kiitollinen. Kummastakin. En vierastanut kroppaani, päinvastoin! Tunsin että nyt se tekee sitä mihin se on tarkoitettukin. Se oli ihanaa aikaa..Tulen aina kaipaamaan niitä aikoja. Ekan sain rv 42 ja toisen rv 38 Ymmärrän että sua on loukannut nuo sanat, mutta yritä olla välittämättä ❤

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

"Tunsin, että nyt se tekee sitä mihin se on tarkoitettukin" --> ihanasti sanottu <3 Mutta ehkä just tosta syystä sä tai mä ei ymmärretä noita, kun ei oo ollut sellaista ääretöntä tuskaa ja turvotusta? Kiitos sanoistasi <3

Vierailija
5/18 | 

Jokainenhan kokee näitä asioita omista taustoistaan ja kokemusmaailmastaan käsin. Oman lapsensa keskosuuden kokeminen varmasti tuo kiitollisuuden säväyksen loppuraskauden vaivoihin, mutta toisaalta eikös siitä näkökulmasta voisi ymmärtää myös muiden ehkä vastakkaisia kokemuksia?
Meille on tapahtunut tuo pahin: Esikoinen syntyi kohtuun kuolleena. Uusi raskaus alkoi pian ja usein tuntuikin, että olen ollut raskaana kaksi vuotta putkeen. Kuopuksen loppuraskaus oli pelkojen siivittämänä ja usko tai älä, mutta joskus jopa toivoin, että voi kun esikoiseni olisikin syntynyt keskosena- silloinhan hän olisi saanut edes mahdollisuuden selvitä!
Useimmiten loppuraskauden vaivojen valittelussa taitaa olla kuitenkin jopa positiivinen pohjavire- odotus on loppusuoralla ja olo alkaa olla malttamaton.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Ehdottomasti voin, yritän ja ymmärränkin vastakkaisia kokemuksia. Kuten tässäkin tekstissä sanon, niin tuo on ensireaktioni, että "onpa typerästi sanottu". Mutta kun vähän antaa aikaa ja katsoo peiliin, niin huomaa, että loukkaantumiseni johtuu minusta ja kokemuksistani, ei niinkään sanoista tai sanojasta <3 

Otan niin paljon osaa, ja näen kyllä sunkin kannan <3 Keskosista niin iso osa kuitenkin selviää ongelmitta, vaikka eihän siihen koskaan ole varmuutta. Mutta niinkuin sanoit, niin edes se mahdollisuus <3 

Vierailija
6/18 | 

Sitten on taas tämä oma äärilaita, jolloin istukan tulehtumisen vuoksi koin kohtukuoleman. Sen jälkeisessä raskaudessa todella toivoin että lapsi syntyisi mahdollisimman pian, vaikka sitten keskosena, koska luotto siihen että raskaus sujuu loppuun saakka hyvin oli nolla. Omassa ajatusmallissani keskonen oli huomattavasti parempi vaihtoehto kuin pieni, höyhenen kevyt arkku.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Otan osaa <3 ja todella, en osannut ajatella tältä kantilta ennen kun luin sinun ja aiemman kommentoijan viestit. Todellakin on parempi vaihtoehto ja juurikin tuo, että keskosella on edes se mahdollisuus selvitä - kohtukuolemassa ei :( oon niin pahoillani teidän puolesta <3

Danni
7/18 | 

Ymmärrän tunteesi, mutta on hyvä muistaa että raskaus on kaikille erilainen kokemus.

Tuskin kukaan tahtoo lapsensa syntyvän keskosena, ja mielummin itse kärsii raskausvaivat, kuin vaarantaisi vauvaa.

Silti itselläni on aika erilainen kokemus raskaudesta; odotin vauvaa yksin ja kärsin hypermeesistä. Pahoinvointini kesti 9kk. Siihen päälle viimeisen kolmanneksen supistukset, kohtutulehdus, selkävaivat ja ainanen pahoinvointi ja pyörtyily. Ravaaminen yksin päivystyksessä vauvan sydänkäyrissä, tiputuksessa, fysioterapiassa ja ties missä, loi niin suuren henkisenkin voimattomuuden ja epätoivon, että varmasti valitin ja itkin enemmän kuin muut. Sillä en silti ole tarkoittanut loukata ketään. Kun kukaan ei ole vierelläsi, eikä saa konkreettista apua esim. Kaupassa käymiseen ja kassien kantamiseen, on raskausaika hyvin rankka hypermeesin kanssa. Toivoin todella loppuraskaudesta, että vauva syntyisi jo maailmaan, ja pääsisi turvaan rikkinäisestä kehostani.
Molempien hyvinvoinnin takia. Ja synnytyksenkin komplikaatioista huolimatta, onnekseni sain pääosin terveen, ihanan lapsen, ja nykyään voimme molemmat hyvin.

Monelle meistä se oma tuska on aina se suurin... siksi onkin hyvä muistaa toisten erilaiset lähtökohdat ja ymmärtää muidenkin näkökantoja. olla kiitollinen tilanteestaan ja ymmärtää että aina voisi olla asiat huonomminkin.

Tekstissäsi on hienoa pohdintaa ja ymmärrystä omien tunteiden alkuperästä.
Muistutetaan itseämme siitä, että jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa. <3

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kiitos ❤️ ja se on just näin! Näistä lauseista loukkaantuessani (ensikuulemalta) olikin hyvä katsoa peiliin ja miettiä, miksi nuo sanat tuntuivat ikävältä. Syyhän oli ihan muualla kuin niiden sanojissa enkä tosiaan usko myöskään, että kukaan kirjaimellisesti niitä tarkoittaa (tai ainakaan siten kuten mieleni yritti asiaa ymmärtää). Huhhu, oot kyllä aikamoisesta myllystä selvinnyt! ❤️

Vierailija
8/18 | 

Hyvä kirjoitus! Itselleni avasi paljon sellaista mitä en ole osannut ajatella kun en ole keskosvauvan vanhemmuutta kokenut. Muuta sentään: lapsettomuushoitojen aikana kaikki tuttavien raskauksistaan valittaminen tuntui pahimpina päivinä sietämättömän kipeältä. Vähänpä te tiedätte kun noin pienestä tuskailette.

Ensimmäistä raskautta väritti lapsettomuudesta johtuva pelko, joka sai välillä toivomaan aika aikaisinkin että syntyisi jo niin panikointi (täysin turha, mutta minkäs teet) siitä että vauvalle käy jotain sentään loppuisi.

Toisessa raskaudessa sain niin pahat selkäkivut että kävelin (tai paremminkin raahauduin) loppuraskaudesta pari kuukautta kyynärsauvoilla, kun mikään muu ei auttanut. Silloin päästin suustani kyllä montakin sellaista asiaa joita lapsettomuushoitojen minä olisi todellakin paheksunut. 😊

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kiitos! Tämähän oli kuin minun kirjoittamani selkäkipua myöte! Tai siis ei oo ihan noin paha vielä, mutta tänään illalla oon miettiny, että vielä 10 viikkoa ja mä en oo varma onko mulla tuolla takana selkäranka vai keitetty spagetti. Jännä nähä, mitä iteltä vielä tulee pääsemään suusta 😳

Vierailija
9/18 | 

Pystyn ymmärtämään tuon ajattelutavan, olen itsekin keskonen. Mutta minun vauvani syntyi kuitenkin yliaikaisena ja joutui kriittisessä tilassa teholle, kärsi vaikeasta hapenpuutteesta, on hätäkastettu jne. Yliaikaisessakin raskaudessa on riskejä, esimerkiksi vihreään lapsiveteen. Toisessa raskaudessa sitten todellakin rukoilin synnytyksen alkavan jo viikosta 35 lähtien, ettei vain taas menisi yli! :(

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Ymmärrän ❤️❤️ ja nyt mulle on valjennut just tän tekstin ja sen kommenttien jälkeen, että yliaikaisuudessa todella on myös riskinsä!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tuntuu jossain määrin jopa nololta tunnustaa tämä. Tai ainakin lievästi ahdistaa, koska taas asetan itseni muiden tuomittavaksi. Oon aiemminkin kirjoittanut, kuinka äidinrakkauden syttyminen vei minulta aikaa, mutta silloin näin syyn erittäin vahvasti ennenaikaisessa hätäsektiossa. Se varmasti pitääkin paikkaansa, mutta nyt tämän uuden raskauden myötä huomaan tahattomalla lapsettomuudella olleenkin huomattavasti isompi rooli rakkauden syttymisessä.

En pystynyt ymmärtää, kuinka sisälläni todellakin kasvoi ihka oma lapsi.

Esikoisen raskaudessa en tuntenut oikeastaan minkäänlaista kiintymystä vauvaan, joka asui mahassani. Tiesin kyllä, että siellä joku kasvaa ja näinhän minä tuon ihmisen alun useamman kerran ultrassakin. Mutta silti en uskaltanut kunnolla luottaa siihen, että todellakin olin vihdoin raskaana. Tottakai olin onnesta soikeana aina, kun tunsin vauvan potkivan, mutta en pystynyt ymmärtää, kuinka sisälläni todellakin kasvoi ihka oma lapsi.

Tässä raskaudessa olen juuri se äiti, joka vähän väliä paijailee mahaa. Se äiti, jonka sydämessä kuplii rakkautta, kun mietin, mikä tuolla pötsin syövereissä elelee.

En osannut samaistua siihen jatkuvasti kuplivaan ja kaikkivoipaiseen tunteeseen rakkaudesta, joka äiteihin pulppusi katsoessaan lastaan.

Muistan, kun vielä pitkään Kipsun syntymän jälkeenkin ihmettelin äitien päivityksiä siitä, kuinka he lastaan rakastavat. Tottakai minäkin lastani rakastin, mutta en jotenkin osannut samaistua siihen jatkuvasti kuplivaan ja kaikkivoipaiseen tunteeseen rakkaudesta, joka äiteihin pulppusi katsoessaan lastaan. Nyt osaan. Kurkkasin tänään olohuoneeseen ja näin lapseni tanssivan itsekseen isiltä pöllitty ruisleipä kädessä ja sisuskalut tuntuivat muljahtavan rakkaudesta. Kun tekisi mieli halata, pussata ja pitää sylissä tuota pientä ihmistä joka sekunti, mutta pettyä, kun eihän hän nyt jaksa sylissä istua! Kun haluat suojella tuota pientä elämää kaikelta maailman pahuudelta, mutta samassa ymmärrät avuttomuutesi, kun tajuat ettet voi häntä kaikelta suojata.

Olisihan se kiva nukkuakin, mutta en osannut olla pahoillani unettomasta tunnistamme.

Kipinällä on ollut hieman levottomampia öitä viime aikoina ja olenkin hakenut hänet useamman kerran viereeni nukkumaan. Halailemme, pusuttelemme ja vain olemme vierekkäin. Viime yönä hän laittoi käteni siten, että pystyi kaivautumaan kainalooni ja toisessa hetkessä hän kiipesi päälleni, jotta pystyi levyttää koko pituudeltaan minussa kiinni. Olisihan se kiva nukkuakin, mutta en osannut olla pahoillani unettomasta tunnistamme. Kumpikaanhan meistä ei nuku kuin omassa rauhassaan, mutta läheisyystankkauksen jälkeen vein Kipsun huoneeseensa ja sinne hän jäi mukisematta. Läheisyyttä oli tankattu tarpeeksi ja äidin sydän oli muljahtanut jälleen vain syvemmälle rakkauden mereen.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Nyt tiedän, mitä sillä todellisella äidinrakkaudella tarkoitetaan. Sitä, kun tunnet olosi kokonaiseksi vain lapsesi lähellä. Ilman häntä läsnä, jokin tuntuu puuttuvan.

Kommentit (12)

Vierailija
3/12 | 

Ensimmäinen tuli ennenaikaisena hätäsektiolla ilman että synnytys oli edes käynnissä. Silloin ei tunnettu vielä ihokontakti juttuja eikä muuta vastaavaa, kun aamulla pääsin 7h sektion jälkeen ekan kerran ikinä näkemään lapseni oli ihan hirveää kun ketä tahansa niistä keskolan vauvoista olis voinut olla mun. 10 päivää vietettiin erillään kunnes sain vauvan kotiin. Eriosastoilla, vauvaa sai mennä tiettyinä aikoina x määrän ajaksi hoitamaan ja katsomaan. Aivot ja tunteet laahas perässä. Se kiintymys ja rakkaus kasvoi päivä päivältä. Sitä huono äiti oloa mikä tuli ja niitä ajatuksia et mussa on jotain vikaa... Seuraava oli onnistunut alatiesynnytys ja se rakkauden tunne iski heti ( siitä tietenkin tunnollisena äitinä kunnon morkkis ja taas maailman huonoin äiti olo,koska ekan kohdalla se tunne ei tullut heti). Kolmannen kohdalla synnytys oli pitkä,kesti monta päivää. moni asia meni pieleen ja loppu tunteina ajatukset pyöri jo siinä että koko vauva ei synny elävänä ja aloin tietoisesti hokemaan että en halua rakastaa tätä koska pelko menetyksestä oli niin suuri. Kun kuulin ensi parkaisun niin sieltä se rakkaus taas leimahti täysin voimin. Eli kolme lasta,kolme "eri tarinaa" ja nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen rakkaus on suurta ja isoa ja kaikkia kohtaan yhtä syvää ❤️

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi kauhee tuo ekan lapsen kanssa, kun oli tietyt ajat kun pääsi näkemään :( Ihan hirveetä! Onneksi on siitä tultu eteenpäin tapojen kanssa. Ihana kuulla, että rakkaus on kehittynyt kaikkien kanssa yhtä suureksi <3 <3 

Vierailija
4/12 | 

Tämä on minulle ehdottomasti kipein asia äitiydessä. Äidinrakkauden syttymisessä on kestänyt minulla todella pitkään. Vauva on nyt 9 kuukautta ja nyt voin jo sentään sanoa rakastavani häntä, mutta täytyy myöntää, ettei tämä edelleenkään ole sellaista ylitsevuotavaa äidinrakkautta, josta kaikki puhuvat. Nyt kuitenkin uskon jo, että rakkaus tästä vielä kasvaa, kuten se on tehnyt tähänkin asti. Kyllä se silti kouraisee lukea tämänkin jutun fb-kommentteja, kun niin moni on saanut kokea rakastumisen jo synnärillä tai viimeistään parin päivän sisällä synnytyksestä. Eikä asiaa auta, että moni, minä mukaanlukien, ei kehtaa omalla nimellä kertoa mitään negatiivisia kokemuksia tähän liittyen. Äidinrakkaus on jotenkin pyhä ja maaginen asia, ja jos se ei tulekaan heti, sitä hävetään ja siitä koetaan syyllisyyttä.

Minulle äitiys oli aina ollut suuri haave ja olin unelmoinut vauvasta vuosia, vaikken lapsettomuudesta kärsinytkään. Elämäntilanne ei vain ollut aiemmin sopiva. Alkuraskaudessa en vielä uskaltanut iloita, kun pelkäsin niin kovasti keskenmenoa. Raskauden toinen puolisko taas oli todella rankka. Ensin tulivat ihan hirveät liitoskivut, jotka saivat minut aika lailla liikuntakyvyttömäksi jostain rv20 alkaen. Sitten minulla diagnosoitiin raskausdiabetes, joka jo pelkkänä diagnoosina oli minulle kauhea shokki ja tunsin siitä suurta syyllisyyttä. Ja sitten se vielä paheni koko ajan, ja lopulta jouduin aloittamaan insuliinit enkä saanut syödä juuri mitään. Nyt jälkikäteen ajattelen, etten silloin keskittynyt vauvaan tarpeeksi, vaan loppuraskauden odotin vain sitä, että raskaus olisi jo ohi, kivut loppuisivat ja saisin vihdoin syödä normaalia ruokaa.

Synnytin ihan normaalisti alateitse, mutta kun sain vauvan rinnalleni, en tuntenut yhtään mitään. Tuntui jopa, että vauva oli mahassa rakkaampi kuin sen ulkopuolella. Olin tavallaan menettänyt rakkaan masuvauvan ja saanut ihan vieraan oikean vauvan tilalle. Silloin en vielä kyllä osannut huolestua, koska olin lukenut, ettei äidinrakkaus välttämättä syty vielä synnytyssalissa. Mutta kun ne tunteet eivät syttyneet seuraavanakaan päivänä, eikä sitä seuraavana eikä sitä seuraavana. Asiaa ei yhtään auttanut, että jo synnärillä iski ihan hirveä baby blues. Itkin vain ja mietin, olenko tehnyt elämäni isoimman virheen. Jos joku olisi siellä tarjoutunut ottamaan vauvan itselleen, olisin varmaan antanut.

Valitettavasti kivut eivät myöskään loppuneet synnytykseen. Tai no, liitoskivut loppuivat, mutta tilalle tuli muita kipuja, joista kukaan ei oikein osannut sanoa, mitä kipuja ne ovat ja miten pitkään niitä kestää (loppujen lopuksi kivut loppuivat kokonaan vasta puolisen vuotta synnytyksestä). Tuntui, että oli vielä vaikeampi kehittää minkäänlaisia tunteita vauvaa kohtaan, kun kaikki oli niin kivuliasta ja hankalaa. Kipujen vähentyessä ja kun toiminta vauvan kanssa alkoi olla enemmän vuorovaikutusta eikä niin yksisuuntaista kuin alussa, vauva alkoi pikkuhiljaa tuntua rakkaammalta. Mutta en tosiaan edelleenkään tunnista sellaista äidinrakkautta, mistä muut äidit kertovat. Kun monet sanovat, etteivät he voineet etukäteen kuvitella, että jotakuta voi rakastaa niin paljon. Minä taas kuvittelin rakastavani niin paljon enemmän. Tuntuu, että olen rikkinäinen ja huono äiti, kun tämä on minulle niin vaikeaa. Muut saavat äidinrakkauden taivaanlahjana ensihetkistä alkaen, ja minä joudun tekemään sen eteen paljon töitä enkä siltikään tunne yhtä vahvasti kuin he.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi, että meinaa itku tulla tätä lukiessa <3 Ymmärrän niin hyvin, mitä kirjoitat. Ja meidän lapsihan on pian kaksi vuotta ja nyt vasta voin sanoa vilpittömästi, täydellä sydämellä, tietäväni tuon kuuluisan äidinrakkauden tunteen. Se vaati mulla paljon huolenpitoa, huolta, tunnetta tarpellisuudesta, haleja ja pusuja, syliin kurottelua ja vaan sen lapsen aidon katseen, kun hän rakastaa sua vilpittömästi. Se kehittyi pikkuhiljaa, kun vain antoi itselleen luvan siihen, että se ottaa aikaa. Voit ehkä kuvitella mun omatunnon tuskia, kun tää mahakaveri on jo nyt niin rakas. Ja jos sulle on tuo asia vaikea kirjoittaa, niin itse en oo vieläkään pystynyt kirjoittaa tuosta, minkä säkin kirjoitit: "Tuntui jopa, että vauva oli mahassa rakkaampi kuin sen ulkopuolella. Olin tavallaan menettänyt rakkaan masuvauvan ja saanut ihan vieraan oikean vauvan tilalle." Tolta musta tuntui pitkään ja itkin moooonta monta kertaa sen takia. Edelleenkään en pidä mahassa elänyttä vauvaa samana kuin tämä joka on nyt kanssani. Ja voi helvetti se ottaa välillä kipeää edes ajatuksena.

Laura A.
5/12 | 

Synnytin esikoiseni 8kk sitten sektiolla.

Hetken aikaa sain pitää häntä rinnalla ennen kuin lähdin heräämöön ja vauva jäi isänsä kanssa. Kadehtien ja hiukan katkerana olen kuunnellut, miten mieheni on uudestaan ja uudestaan kertonut niistä ihmeellisistä kolmesta tunnista jotka vietti pienen tyttömme kanssa masut vastakkain ennen kuin sain liittyä heidän seuraansa.

Huomasin nopeasti, että siinä missä mieheni rakasti lasta enemmän kuin mitään, itse vielä asetin puolisoni etusijalle. Perhedynamiikkamme tuntui hyvin sairaalta tässä vaiheessa: mieheni rakasti eniten lastamme, joka rakasti eniten minua, joka rakastin eniten miestäni.

Nyt olen siinä pisteessä, että rakastan lastani enemmän kuin puolisoani. Tässä tuntuu nyt hyvältä.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kuulostaa niiiiiiiiiiiiin tutulta!! Juuri noin meidänkin alun dynamiikka meni! ja minä kateellisena katsoin kun isi uskalsi nostaa vauvaa ja mä en uskaltanut edes hengittää  hänen lähellä!

Vierailija
6/12 | 

Ekan kohdalla kaikki alkoi konkretisoitumaan vasta, kun vauva oli vatsan ulkopuolella. Välitin pienestä paljon ja halusin suojella, mutta se suojeleva äidinrakkaus, hellä katse syttyi vähän myöhemmin. Minulla ei ollut ongelmaa luoda yhteyttä lapseen, mutta äidinrakkaus kehittyi vähän myöhemmin, kun vauva oli jotain väliltä 3-4kk. En ole missään vaiheessa potenut siitä huonoa omaatuntoa, sillä se vain oli niin. Toisen kohdalla tämä prosessointi on helpompaa, kun sen sijaan, että miettii mitenhän elämä muuttuu ja mitä se pieni ihminen tuo tullessaan, miettii enemmän millainen tyyppi sieltä mahtaa olla tulossa. Muu on jo tutumpaa.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Muakin harmittaa, että poden asiasta huonoa omaatuntoa nyt, kun tiedän että se on täysin normaalia. En tiedä osuiko mulle somefeediin vaan sellaisia kuvia, joiden mukaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin rakastaa omaa lasta täysillä jo ennen kun hän oli kohdun tällä puolella. En osannut kuvitellakaan, että mulle ei kävisi samoin - varsinkin, kun olin ehtinyt lasta haluta jo niin pitkään!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018