Kirjoitukset avainsanalla ennenaikainen synnytys

Vuosi 2018 alkaa olla tapulteltu ja minuakin kiinnosti, mitkä postaukseni ovat olleet teidän mielestä suosituimpia! Yhteensä sivulatauksia on tänä vuonna ollut melkein 380 000 - huhhuh! Kiitos siitä kaikille, joita mun höpötykset jaksaa kiinnostaa <3 Sitten niiden suosituimpien pariin. Kuvituksena saatte ennen julkaisemattomia kuvia pitkin vuotta :)

Kaksi ihmettelijää Portsmouthissa, jossa saimme asua tammikuusta huhtikuuhun mieheni työkomennuksen ansiosta
Kaksi ihmettelijää Portsmouthissa, jossa saimme asua tammikuusta huhtikuuhun mieheni työkomennuksen ansiosta

Ylivoimaisesti suosituin postaus oli vuonna 2018 tekstini hätäsektioarvestani ja siitä, miltä se näyttää vuosi leikkauksen jälkeen. Joskus postausten kanssa käy niin, että se mikä omasta mielestä on tosi hyvä, ei välttämättä kiinnosta lukijoita. Tämän kanssa tilanne ei ole niin, vaan tämä on mustakin tosi kiva ja saa edelleen tipan linssiin. Postausta on luettu melkein 12 000 kertaa.

Toiseksi suosituin teksti oli synnytyskertomuksemme isin näkökulmasta. Tämä kerää tasaisesti lukijoita edelleen ja oon niin kiitollinen, että mieheni halusi jakaa tarinansa meidän kaikkien kanssa. Tästä oon saanut viestiä myös instagramiin muilta isiltä. Se on ihan parasta, että myös T pystyi antaa vertaistukea muille. Tätä on luettu noin 8300 kertaa.

Sama kotimaanmatkailureissu, kuva Visulahdesta
Sama kotimaanmatkailureissu, kuva Visulahdesta

Pronssimitalin saa postaus 20 ärsyttävästä vaiheesta vauvavuoden aikana 6000 sivulatauksella. Näitä on edelleen hauska lukea ja huomata, että moni näistä VAIHEIKSI valehdelluista tilanteista on vieläkin päällä! Lainaus tekstistä, jonka voin edelleen allekirjoittaa:

"Oon aika varma, että Suomen neuvolajärjestelmän pääjehu on antanut  ohjekirjan, jossa lukee suunnilleen näin:
Tuoreille äideille on hyvä käyttää sanaa vaihe eri tilanteissa sekä kasvu- ja kehitysvaiheissa, jotta syntyvyys ei kyykkää entisestään."

Toukokuussa uikkareissa! Vuonna 2017 toukokuussa tuli vielä räntää, mutta onneksi oltiin suojassa sairaalassa ;)
Toukokuussa uikkareissa! Vuonna 2017 toukokuussa tuli vielä räntää, mutta onneksi oltiin suojassa sairaalassa ;)

Neljänneksi suosituimmaksi postaukseksi kipusi pohdintani siitä, miksi aina sanotaan, että vauvavuosi on rankka kun sen jälkeen vasta paukkuukin. Tätä kyllä mietin edelleen enkä ole saanut vastausta! Tein tästä kyselyn erääseen fb-ryhmään ja sielläkin vauvavuoden jälkeiset kuukaudet koettiin rankempana parisuhteelle. Tämä on kiinnostanut 5300 sivulatauksen verran.

Top5:een ylsi vielä tekstini 20 syystä, joista tiedät olevasi (vauvan) äiti. Nämä kaikki syyt pätee edelleen sillä erotuksella, että syön nykyään töiden ansiosta paremmin. Ah, kiitos lakisääteiset paussit! Tämä kiinnosti lähes 5000 sivulatauksen verran.

Pikkufestaripimu Provinssissa <3
Pikkufestaripimu Provinssissa

Muita paljon luettuja postauksia olivat muun muassa "Miksi Suomessa lapset eivät saa olla lapsia (ainakaan julkisesti)", säästövinkkini hoitovapaalle ja ikivihreät "Ennenaikainen hätäsektiosynnytys" ja "Tahaton lapsettomuus". Ensimmäisenä mainittuun on tulossa vielä jatko-osakin muutaman keskustelun innoittamana.

Romantiikkaa Lontoossa
Romantiikkaa Lontoossa

Vuosi sitten tähän aikaan kirjoitin näin: 

"Vuodella 2018 on aika isot saappaat täytettävänä ja tällä kertaa en toivokaan mitään 'uutta' vaan sitä, että kaikki pysyis just niinku ne on."

Vuosi 2018 oli just täydellinen. Niinkuin vuosi sitten, tälläkin kertaa voin kiittää kaikesta miestäni. Tuota ihanaa, ärsyttävää, hauskaa, rasittavaa kumppaniani, joka on tehnyt kaiken tänä vuonna tapahtuneen mahdolliseksi. Lapsemme 1-vuotissynttärit, mahtavan Englannin reissun, Budapestin lomareissun, yllätysvauvakutsuni, muistoissa ikuisesti säilyvän kesälomareissumme ja tämän kyllästyttävän tavallisen, mutta maailman parhaan arjen. 

Mitä vuosi 2019 mahtaakaan pitää sisällään? En malta odottaa!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Taas oli täysikuu. Kaikki läheiseni tietävät, että olen niin sanottu kuuhullu. Muistan jo pienenä kertoneeni asiasta sukulaiselleni, joka kertoi hänellä itsellään olevan samaa vikaa. Tuon jälkeen huonosti nukuttujen öiden syyksi olen jälkeenpäin kuukalenterista lukiessa huomannut täysikuun. Niin myös tälläkin kertaa.

Huonoja öitähän nyt voi olla – varsinkin lapsiperheessä – miljoonasta eri syystä, mutta täysikuun takia valvominen on minulla ainakin erilaista. Uni on levotonta koiranunta, mutta silti sen takia valvominen ei (yleensä) väsytä seuraavana päivänä. Pitää varmaan tähän väliin todeta, että kuuhulluudelle ei ole minkäänlaista tieteellistä todistetta, vaikka itselläkin valvomiset osuu täydellisesti tuohon ajankohtaan – olkoot pilviä edessä tai ei.

Voitte arvata, kuinka paljon tämä uskomukseni sai lisäarvoa, kun tyttäreni syntymä yönä oli täysikuu.

Voitte arvata, kuinka paljon tämä uskomukseni sai lisäarvoa, kun tyttäreni syntymäyönä oli täysikuu. Tiedän kuulostavani höperöltä, mutta en mitenkään vain voi sivuuttaa ajatusta yhteydestä täysikuun ja istukan repeämisen kanssa. Varsinkaan kun kätilöni, jota pidän edelleen äärettömän suuressa arvossa – olihan hän yksi, joka pelasti lapseni – kertoi huomanneensa 36 kätilövuotensa aikana yhteyttä täysikuun ja synnytysten kanssa. Meinasi, että tuohon tiettyyn aikaan kuusta tuntuu olevan kaikkia ”hieman erikoisempia synnytyksiä”.

Tämä kaikki on lisännyt uskoani luontoäitiin. Kaikki – raskautuminen, raskaus ja synnytys – tuntuu olevan niin pienestä kiinni ja loppupeleissä niin vähän ihmisen käsissä. Toki voit syödä ja pistää itseesi eri lääkkeitä raskautuaksesi, vältellä tiettyjä ruoka-aineita raskaana ollessasi ja opetella eri kivunlievitystekniikoita synnyttääksesi, mutta loppupeleissä niin moni asia voi mennä pieleen. Muistan aina sairaanhoitajaystäväni sanat: On ihme, että lapsia syntyy niinkin paljon, kun todennäköisyydet siihen eivät ole kovinkaan hyvät. Vaikka kaiken hoitaisi juuri niin kuin pitää, on raskautumisen mahdollisuuskin vain noin 25%/kierto.

Toivon koko sydämestäni, että kukaan raskautumisen, raskauden tai/ja synnytyksen läpikotaisin suunnitteleva nainen, ei joudu kokemaan samoja asioita kuin minä.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Näytän tässä kuvassa ihan siltä ku multa olis muutama tunti aiemmin revennyt istukka. Mutta tää on eka kuva meistä: minusta ja minun niin kauniista keskoslapsestani, jonka päivä tänään on. Hänen ja muiden hänen kaltaistensa 💜 vaikka hänen käsi tässäkin kuvassa on ohut kuin spagetti, älkää antako sen hämätä. Hän on vahva, sinnikäs, päättäväinen ja uskomattoman elämänhalun omaava sankari. Sitä sana #keskonen tarkoittaa. Kiitos kaikki, jotka ootte sanoillanne, eleillänne, teoillanne ja vaan olemassa olollanne auttaneet keskosperheitä. Se on tärkeimpää kuin uskottekaan 💜 Lisää ajatuksia aiheesta blogissa 👉 https://www.vauva.fi/blogit/shitty-new-black/keskoslapsen-aitiys-malliesimerkki-vertaistuen-voimasta #pukeuduviolettiin #jokakymmeneslapsi #shittyisthenewblack #keskoslastenpäivä #hätäsektio

Henkilön Sarianna Salo (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Luin erään tunteita herättävän somepersoonan ig-kommentteja ja hän oli muiden diagnosien lisäksi laittanut istukan ablaation "mahdollisesti alkavan raskausmyrkytyksen/-diabeteksen" piikkiin. Tällä siis pohjana kotisynnytyskeskustelu, jonne toinen istukan repeämisen takia hätäsektioitu oli jättänyt oman kommenttinsa. Tuntui pahalta. Minähän olin vielä samaisena päivänä, kun Kipsu syntyi, lääkärissä, joka tutki minut läpikotaisin löytämättä mitään poikkeavaa. Toivon koko sydämestäni, että kukaan raskautumisen, raskauden tai/ja synnytyksen läpikotaisin suunnitteleva nainen, ei joudu kokemaan samoja asioita kuin minä. En tiedä, miten heidän psyyke kestäisi sen, että kaikki mielikuvat ja suunnitelmat romuttuu tuhannen säpäleiksi, kun tällaisella "ei niin suurta väliä"-tyypilläkin tekee tiukkaa.

Uskoni luontoäitiin on saanut minut – höperöltä kuulostamisen lisäksi – ajattelemaan eri valinnoissani enemmän luontoa. Tällainen ajattelutapahan sopii paremmin kuin hyvin juuri nykyaikaan. Edelleen yksi lihaton päivä viikossa -lupaukseni pitää ja tuon postauksen jälkeen olen myös jättänyt leikkeleet kokonaan pois leipien päältä. Olen kulkenut nyt pyörällä tai kävellen töihin ja miehenikin on alkanut ostaa kasvisvaihtoehtoja esimerkiksi jauhelihan tilalle. Kaikki on tosi pieniä juttuja, mutta ostan näillä kai parempaa omatuntoa itselleni.

Kuva: Anna Huovinen
Kuva: Anna Huovinen

Mutta toisaalta – voit myös olla se kuuhullu, joka täydenkuun aikaan joutuu ennenaikaiseen hätäsektioon istukan irtoamisen takia.

Tällä tekstillä ei ole tarkoitus jeesustella tai pelotella lasta toivovia, yrittäviä, saavia tai saaneita. Kaikki voi mennä täydellisesti tai mutkien kautta täydellisesti. Mutta toisaalta – voit myös olla se kuuhullu, joka täydenkuun aikaan joutuu ennenaikaiseen hätäsektioon istukan irtoamisen takia.

Onko blogia eksynyt lukemaan muita kuuhulluja?

Hulluja juttuja pääset seuraamaan myös instagramin kautta!

Kommentit (2)

Vierailija

Mulla kaksi kiireellistä sektiota: ensimmäinen täydenkuun kanssa samana päivänä, toinen 4pvä ennen täyttäkuuta..

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Oon saanut ja antanut vertaistukea keskosäitiydessä useammalle kanssasisarelle ja keskusteluissa on tullut ilmi, että ennenaikaisessa synnytyksessä ja keskosen äitiyden käsittelyssä ylipäätään on todella paljon yhtäläisyyksiä. En voi tietenkään puhua kaikkien puolesta eikä se tarkoitus olekaan. Jokainen käsittelee asioita omalla tavallaan ja toisille toiset asiat ovat isompia kuin toisille. Ehkä tämä teksti kuitenkin tukee jotakin muuta, joka tapahtunutta käy päässään läpi. Olen huomannut, että asian läpikäymisessä on viisi askelta:

Itse olin jossain epäuskon ja tietämättömyyden limbossa: Onko tää normaalia? Eihän se ollut, mutta sitä siitä tuli meidän perheelle. 

1. Epäusko

Mitä ihmettä tapahtui? Ei kai meille nyt näin käy? (Kesto: pari ensimmäistä päivää) 

Järjellä tajuaa tapahtuneen, mutta tunteet eivät tajua lainkaan mitä on meneillään. Miehelläni tuli ensimmäisenä mieleen hänen ainut tietonsa aiheesta keskosuus eli elämä lapselle -konsertit, joissa kerättiin rahaa muun muassa keskoskaappeihin. Itse olin jossain epäuskon ja tietämättömyyden limbossa: Onko tää normaalia? Eihän se ollut, mutta sitä siitä tuli meidän perheelle. 

2. Lapsi on hengissä, kaikki on hyvin -autopilotti

(ensimmäiset 5-6kk)

Tämän autopilotin ansiosta onnistuin imettämisessä. Tai tämän ja 1. kohdan tietämättömyyden. Sitä vaan painaa eteenpäin, koska tärkeintä on oman lapsen vointi. Kaikesta järkytyksestä, pelosta ja hämmennyksestä huolimatta pokerinaama piti 99%:sti, koska en ollut tajunnut vielä tapahtumaa kunnolla. Psykologi kävi huoneessamme muutaman päivän jälkeen synnytyksestä ja olin kuin mitään ihmeellistä ei olisi käynytkään. Oon jälkeenpäin miettinyt, että kuinkakohan tunteettomana hän minua piti. Muistan naurahtaneeni hänen kertoessaan, että joskus hätäsektioidut äidit eivät meinaa uskoa syntynyttä lasta samaksi, joka mahassa asui. (Kuten tästäkin lauseesta huomaa, en osaa täysin lokeroida mitkä tunteet johtuvat hätäsektiosta ja mitkä ennenaikaisesta synnytyksestä.)

Mä todellakin synnytin 33+5 viikoilla. Mut on hätäsektioitu ja tää kaikki todella tapahtui mulle ja meille.

3. Tilanteen tajuminen: Kyllä meille todellakin tuo tapahtui

(6-7kk)

Kyllä meille näin kävi. Me ollaan keskoslapsen vanhempia. Mä todellakin synnytin 33+5 viikoilla. Mut on hätäsektioitu ja tää kaikki todella tapahtui mulle ja meille. Kuinka paljon hätäsektioita tehdään vuosittain? Moniko niistä on ennenaikainen? Kuinka paljon keskoslapsille jää kehitysongelmia? Minkälaisia? Google on tässä vaiheessa enemmän ystävä kuin mikään. Pitää löytää kaikki maailman fakta aiheesta ja joka oikean vastuksen löytymisen jälkeen keksit uuden kysymyksen. 

Joinain päivinä kiitän kehoani, että se herätti minut valtavalla verenvuodolla ja ehdimme ajoissa sairaalaan. Toisina pelkään vauvalleni jääneen tunne-elämän traumoja, kun ennenaikaisen hätäsektion vuoksi rakkauteni syttyminen antoi odottaa itseään.

4. Itseinho ja -syyttely: Senkin paska keho

Omalla kohdallani tämä alkoi jo ennen raskautta lapsettomuuden takia, mutta laitetaan kestoksi 0-18kk ja vieläkin jatkuu..

Miksi sä teit näin? Miksi et pystynyt pitää lastani turvassa? Miksi yritit tappaa hänet? Nykyään mulla on päiviä, jolloin mietin, että onneksi kehoni jaksoi kantaa Kipsua 33 viikolle asti ja näin ollen esimerkiksi keuhkot ja muutkin elimet olivat jo hyvin kehittyneet. Sitten tulee päiviä, jolloin itken miettiessäni pienen ihmisen alun pelkoa hapen yhtäkkiä loppuessa turvallisesta kohdusta. Joinain päivinä kiitän kehoani, että se herätti minut valtavalla verenvuodolla ja ehdimme ajoissa sairaalaan. Toisina pelkään vauvalleni jääneen tunne-elämän traumoja, kun ennenaikaisen hätäsektion vuoksi rakkauteni syttyminen antoi odottaa itseään.

5. Tunteista puhuminen, tilanteen hyväksyminen

(6kk- edelleen) 

Mikä onni, että juuri kun aloin tajuamaan tapahtunutta, tutustuin toiseen keskosen äitiin. Hän on ollut korvaamaton tuki asian käsittelyprosessissa. Hänen kanssa ei koskaan tarvitse hävetä jauhaneensa liikaa aiheesta. En joudu koskaan pelkäämään, että hän tuomitsisi ajatuksiani – todennäköisesti hän on tuntenut samaa. Vaikka vertaistuki on auttanut asian läpikäymisessä, itseinho menee edelleen aalloittain ja niihin aikoihin onkin pakko jauhaa sitä asiaa enemmän. Silloin vertaistuen tarpeellisuus korostuu, koska en usko, että kukaan muu koko maailmassa jaksaisi enää kuunnella niitä samoja tarinoita läpi kuin samankaltaisen kokemuksen omaava. Asiasta kohtalotoverille paasauksen jälkeen, se taas unohtuu hetkeksi ja juuri kun luulet olevasi täysin OK, niin löydät whatsappista kuvan, jossa oot viimeisilläsi raskaana. Ja sit mennään taas.

vertaistukea keskosäideille löytyy myös ig:stä nickillä @keskosapostolit. Ylempi kuva: Niki Strbian, alempi kuva: Susan Tuulosniemi
vertaistukea keskosäideille löytyy myös ig:stä nickillä @keskosapostolit. Ylempi kuva: Niki Strbian, alempi kuva: Susan Tuulosniemi

psst! Vertaistukea pystyy hakemaan ja antamaan myös instagramimme puolella.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sairaalasta kotiin päästessäni sain ensimmäiset kommentit muilta sektioiduilta, kuinka tulen kuulemaan sitä, että sektio ei ole synnytys. Äiti pääsee tuolla synnytystavalla ”helpolla” eikä joudu ”itse tehdä mitään”.

Miten oikeus asioista puhumiseen ja omien kokemusten kertomiseen olisi jotenkin sidoksissa siihen, kuka on ”kärsinyt” eniten (vaikka nyt sitten synnytyksessä tai raskautuessa)?

Kuva: Niki Strbian
Kuva: Niki Strbian

Suoraan sanottuna nauratti. Mitä sitten, vaikka pääsisi ”helpolla”? Onko tässäkin taas kisa siitä, kuka on kärsinyt eniten (=eli jollain tapaa ansaitsee lapsensa enemmän kuin muut)? Samaa koin tahattoman lapsettomuutemme kanssa. Sainhan aiheesta ihan kommentinkin johonkin lapsettomuutta käsittelevään tekstiini. Se oli tyylillä ”lopultahan kuitenkin raskauduitte spontaanisti niin…”. En jotenkin olisi saanut kirjoittaa aiheesta, koska lopulta – vaikkakin kolmen vuoden yrityksen jälkeen – raskauduimme spontaanisti lääkärinkin yllätykseksi. Miten oikeus asioista puhumiseen ja omien kokemusten kertomiseen olisi jotenkin sidoksissa siihen, kuka on ”kärsinyt” eniten (vaikka nyt sitten synnytyksessä tai raskautuessa)?

Mitä helppouteen tulee, niin arpi tosiaan parani nopeasti. Jo seuraavan vuorokauden aikana synnytyksestä kokeilin seistä ja alle kahden vuorokauden sisällä kävin muutaman askeleen (koska en jaksanut odottaa kätilöä tuomaan rintapumppua käytävältä :D ). Olen tosi kiitollinen, että mulle fyysinen parantuminen noinkin isosta leikkauksesta kävi niin nopeasti. Mutta se henkinen puoli. Voi näitä kaikkia kasvukipuja äitiyteen, joita oon tänne blogiinkin yli vuoden ajan oksennellut. Kaikki kivut äidinrakkaudesta kiintymyyssuhteeseen ja kroppaan pettymisestä imetysvuoristorataan. Synnytyksessä ”en joutunut tehdä mitään”, mutta sen jälkeen oon kyllä hommia paiskinut.

Mikä on mielenkiintoista ajatusmaailmassani: Kaikki muut sektiolla synnyttäneet ovat kyllä mielestäni synnyttäneet. Minä en.

Tästä päästäänkin alkuperäiseen kysymykseen: Koenko synnyttäneeni? En koe. Niin kuin on aiemminkin tullut sanottua, niin koin olevani leikkauskalustoa. En tiedä liittyykö tunne (hätä)sektioon, nukutukseen, synnytyksen ennenaikaisuuteen vai mihin, mutta en koe synnyttäneeni. Tai ehkä fiilis johtuu mielikuvistani? Niissä synnytys tapahtuu alateitse. Mikä on mielenkiintoista ajatusmaailmassani: Kaikki muut sektiolla synnyttäneet ovat kyllä mielestäni synnyttäneet. Minä en. Järki tietää, että tottakai sektio on synnytys siinä missä muutkin, mutta jokin sisälläni ei sitä omasta kokemuksesta ajattele. Tutkimattomat ovat mielen tiet!

Näitä tunteitani tai tätä tekstiä ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin: Mua ei haittaa se, että en koe synnyttäneeni. En oo koskaan kokenut huonommuutta synnytystapani takia. Oonhan äiti – kyllä mä keksin muita syitä kokea huonommuutta! Synnytystapani ei ole yksi niistä.
 

Lisää fiiliksiä aiheesta keskosapostolien vlogin muodossa alla! :)

 

 

Kommentit (10)

Satu K.

Minun mielestäni sektio on ihan yhtä lailla synnytys kuin alatiesynnytyskin, olen aina niin ajatellut, enkä itseasiassa edes ymmärrä, miten joku voi olla toista mieltä. <3 Oma ystäväni myös sektion koettuaan pohdiskeli, voiko hän sanoa synnyttäneensä.  Ja täytyy sanoa, että jos joku kehtaisi kommentoida ystävälleni, että hän pääsi helpolla, koska vauva tuli maailmaan sektiolla, suuttuisin todella pahasti. 

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Mä myös suuttuisin verisesti, jos joku sanois mun sektiolla synnyttäneistä kavereista, että eivät ole synnyttäneet! En oo ihan varma miten suhtaudun, jos joku sanois niin musta. Oonko mä ainut joka saa ajatella niin omasta sektioSYNNYTYKSESTÄNI? :D

Vierailija

Tekee mieli kertoa omasta kokemuksesta se, että viikolla 32-syntynyneen lapseni on toki joku tähän maailmaan ”synnyttänyt”, mutta sen on tehnyt se leikkaushenkilökunta joka asian parissa ahkeroi sillon, kun itse makasin vain passiivisena paikallani. Oma osallistumiseni asiaan on sen ”suostumuksen” verran, että ottakaa ulos sitten, ja asialle antautumisen verran, mutta itse en lastani synnyttänyt vaikka se äiti olenkin.

Vierailija

Tiedän niin tuon tunteen! Itsekin rv25+2 hätäsektio lapsen äitinä koen etten ole synnyttänyt vaikka hyvin tiedän että sektio on myös synnytystapa, mutta ei vaan vissiin mun päänmukaan mun synnytystapa. Outoja aivojen kiemuroita.
(kyseinen tapaus 2v nykyään ja en koe edelleenkään synnyttäneeni..)

Mummeliina

Ehkä pitäisi ajatella, että synnytykseen kuuluu paljon muutakin kuin se ulostulon hetki. Kun äiti on ollut raskaana, jollain tapaa valmistunut synnytykseen ja ehkä ehtinyt kokea avautumisvaihetta ja joutuu kokemaan sen helvetillisen sektiosta toipumisen, ei pidä antaa kunniaa hoitohenkilökunnalle. Eihän sitä syntymää tapahtuisi ollenkaan jos sitä äitiä ei olisi, vaikka sitten siinä leikkauspöydällä. Ja sitten taas toisin päin, meneekö imukuppiulosautossakin homma lääkärin piikkiin, jos vauva ei ilman sitä olisi ulos tullut?

Nämä on asioita, joita olen itsekin paljon pohtinut kätilönä ja äitinä, joka on synnyttänyt niin alateitse kuin sektiollakin. Ja aina harmittaa, jos joku kokee huonommuuden tunteita sektion takia. Helppous on jokaisen oma kokemus riippumatta synnytystavasta, mutta uskallan väittää että kaikkineen sektio on usein rankempi kokemus.

Adina

Kyllä minä olen synnyttänyt tyttäreni, molemmilla tyyleillä kärsii, vaikka eri tavalla, niin kärsii kuitenkin ainoastaan se äiti, ei se leikkaava lääkäri vaan äiti 😄

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2018

Instagram