Kirjoitukset avainsanalla ennenaikainen synnytys

Tuntuu jossain määrin jopa nololta tunnustaa tämä. Tai ainakin lievästi ahdistaa, koska taas asetan itseni muiden tuomittavaksi. Oon aiemminkin kirjoittanut, kuinka äidinrakkauden syttyminen vei minulta aikaa, mutta silloin näin syyn erittäin vahvasti ennenaikaisessa hätäsektiossa. Se varmasti pitääkin paikkaansa, mutta nyt tämän uuden raskauden myötä huomaan tahattomalla lapsettomuudella olleenkin huomattavasti isompi rooli rakkauden syttymisessä.

En pystynyt ymmärtää, kuinka sisälläni todellakin kasvoi ihka oma lapsi.

Esikoisen raskaudessa en tuntenut oikeastaan minkäänlaista kiintymystä vauvaan, joka asui mahassani. Tiesin kyllä, että siellä joku kasvaa ja näinhän minä tuon ihmisen alun useamman kerran ultrassakin. Mutta silti en uskaltanut kunnolla luottaa siihen, että todellakin olin vihdoin raskaana. Tottakai olin onnesta soikeana aina, kun tunsin vauvan potkivan, mutta en pystynyt ymmärtää, kuinka sisälläni todellakin kasvoi ihka oma lapsi.

Tässä raskaudessa olen juuri se äiti, joka vähän väliä paijailee mahaa. Se äiti, jonka sydämessä kuplii rakkautta, kun mietin, mikä tuolla pötsin syövereissä elelee.

En osannut samaistua siihen jatkuvasti kuplivaan ja kaikkivoipaiseen tunteeseen rakkaudesta, joka äiteihin pulppusi katsoessaan lastaan.

Muistan, kun vielä pitkään Kipsun syntymän jälkeenkin ihmettelin äitien päivityksiä siitä, kuinka he lastaan rakastavat. Tottakai minäkin lastani rakastin, mutta en jotenkin osannut samaistua siihen jatkuvasti kuplivaan ja kaikkivoipaiseen tunteeseen rakkaudesta, joka äiteihin pulppusi katsoessaan lastaan. Nyt osaan. Kurkkasin tänään olohuoneeseen ja näin lapseni tanssivan itsekseen isiltä pöllitty ruisleipä kädessä ja sisuskalut tuntuivat muljahtavan rakkaudesta. Kun tekisi mieli halata, pussata ja pitää sylissä tuota pientä ihmistä joka sekunti, mutta pettyä, kun eihän hän nyt jaksa sylissä istua! Kun haluat suojella tuota pientä elämää kaikelta maailman pahuudelta, mutta samassa ymmärrät avuttomuutesi, kun tajuat ettet voi häntä kaikelta suojata.

Olisihan se kiva nukkuakin, mutta en osannut olla pahoillani unettomasta tunnistamme.

Kipinällä on ollut hieman levottomampia öitä viime aikoina ja olenkin hakenut hänet useamman kerran viereeni nukkumaan. Halailemme, pusuttelemme ja vain olemme vierekkäin. Viime yönä hän laittoi käteni siten, että pystyi kaivautumaan kainalooni ja toisessa hetkessä hän kiipesi päälleni, jotta pystyi levyttää koko pituudeltaan minussa kiinni. Olisihan se kiva nukkuakin, mutta en osannut olla pahoillani unettomasta tunnistamme. Kumpikaanhan meistä ei nuku kuin omassa rauhassaan, mutta läheisyystankkauksen jälkeen vein Kipsun huoneeseensa ja sinne hän jäi mukisematta. Läheisyyttä oli tankattu tarpeeksi ja äidin sydän oli muljahtanut jälleen vain syvemmälle rakkauden mereen.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön S A R I A N N A S A L O (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Nyt tiedän, mitä sillä todellisella äidinrakkaudella tarkoitetaan. Sitä, kun tunnet olosi kokonaiseksi vain lapsesi lähellä. Ilman häntä läsnä, jokin tuntuu puuttuvan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (12)

Vierailija
3/12 | 

Ensimmäinen tuli ennenaikaisena hätäsektiolla ilman että synnytys oli edes käynnissä. Silloin ei tunnettu vielä ihokontakti juttuja eikä muuta vastaavaa, kun aamulla pääsin 7h sektion jälkeen ekan kerran ikinä näkemään lapseni oli ihan hirveää kun ketä tahansa niistä keskolan vauvoista olis voinut olla mun. 10 päivää vietettiin erillään kunnes sain vauvan kotiin. Eriosastoilla, vauvaa sai mennä tiettyinä aikoina x määrän ajaksi hoitamaan ja katsomaan. Aivot ja tunteet laahas perässä. Se kiintymys ja rakkaus kasvoi päivä päivältä. Sitä huono äiti oloa mikä tuli ja niitä ajatuksia et mussa on jotain vikaa... Seuraava oli onnistunut alatiesynnytys ja se rakkauden tunne iski heti ( siitä tietenkin tunnollisena äitinä kunnon morkkis ja taas maailman huonoin äiti olo,koska ekan kohdalla se tunne ei tullut heti). Kolmannen kohdalla synnytys oli pitkä,kesti monta päivää. moni asia meni pieleen ja loppu tunteina ajatukset pyöri jo siinä että koko vauva ei synny elävänä ja aloin tietoisesti hokemaan että en halua rakastaa tätä koska pelko menetyksestä oli niin suuri. Kun kuulin ensi parkaisun niin sieltä se rakkaus taas leimahti täysin voimin. Eli kolme lasta,kolme "eri tarinaa" ja nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen rakkaus on suurta ja isoa ja kaikkia kohtaan yhtä syvää ❤️

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi kauhee tuo ekan lapsen kanssa, kun oli tietyt ajat kun pääsi näkemään :( Ihan hirveetä! Onneksi on siitä tultu eteenpäin tapojen kanssa. Ihana kuulla, että rakkaus on kehittynyt kaikkien kanssa yhtä suureksi <3 <3 

Vierailija
4/12 | 

Tämä on minulle ehdottomasti kipein asia äitiydessä. Äidinrakkauden syttymisessä on kestänyt minulla todella pitkään. Vauva on nyt 9 kuukautta ja nyt voin jo sentään sanoa rakastavani häntä, mutta täytyy myöntää, ettei tämä edelleenkään ole sellaista ylitsevuotavaa äidinrakkautta, josta kaikki puhuvat. Nyt kuitenkin uskon jo, että rakkaus tästä vielä kasvaa, kuten se on tehnyt tähänkin asti. Kyllä se silti kouraisee lukea tämänkin jutun fb-kommentteja, kun niin moni on saanut kokea rakastumisen jo synnärillä tai viimeistään parin päivän sisällä synnytyksestä. Eikä asiaa auta, että moni, minä mukaanlukien, ei kehtaa omalla nimellä kertoa mitään negatiivisia kokemuksia tähän liittyen. Äidinrakkaus on jotenkin pyhä ja maaginen asia, ja jos se ei tulekaan heti, sitä hävetään ja siitä koetaan syyllisyyttä.

Minulle äitiys oli aina ollut suuri haave ja olin unelmoinut vauvasta vuosia, vaikken lapsettomuudesta kärsinytkään. Elämäntilanne ei vain ollut aiemmin sopiva. Alkuraskaudessa en vielä uskaltanut iloita, kun pelkäsin niin kovasti keskenmenoa. Raskauden toinen puolisko taas oli todella rankka. Ensin tulivat ihan hirveät liitoskivut, jotka saivat minut aika lailla liikuntakyvyttömäksi jostain rv20 alkaen. Sitten minulla diagnosoitiin raskausdiabetes, joka jo pelkkänä diagnoosina oli minulle kauhea shokki ja tunsin siitä suurta syyllisyyttä. Ja sitten se vielä paheni koko ajan, ja lopulta jouduin aloittamaan insuliinit enkä saanut syödä juuri mitään. Nyt jälkikäteen ajattelen, etten silloin keskittynyt vauvaan tarpeeksi, vaan loppuraskauden odotin vain sitä, että raskaus olisi jo ohi, kivut loppuisivat ja saisin vihdoin syödä normaalia ruokaa.

Synnytin ihan normaalisti alateitse, mutta kun sain vauvan rinnalleni, en tuntenut yhtään mitään. Tuntui jopa, että vauva oli mahassa rakkaampi kuin sen ulkopuolella. Olin tavallaan menettänyt rakkaan masuvauvan ja saanut ihan vieraan oikean vauvan tilalle. Silloin en vielä kyllä osannut huolestua, koska olin lukenut, ettei äidinrakkaus välttämättä syty vielä synnytyssalissa. Mutta kun ne tunteet eivät syttyneet seuraavanakaan päivänä, eikä sitä seuraavana eikä sitä seuraavana. Asiaa ei yhtään auttanut, että jo synnärillä iski ihan hirveä baby blues. Itkin vain ja mietin, olenko tehnyt elämäni isoimman virheen. Jos joku olisi siellä tarjoutunut ottamaan vauvan itselleen, olisin varmaan antanut.

Valitettavasti kivut eivät myöskään loppuneet synnytykseen. Tai no, liitoskivut loppuivat, mutta tilalle tuli muita kipuja, joista kukaan ei oikein osannut sanoa, mitä kipuja ne ovat ja miten pitkään niitä kestää (loppujen lopuksi kivut loppuivat kokonaan vasta puolisen vuotta synnytyksestä). Tuntui, että oli vielä vaikeampi kehittää minkäänlaisia tunteita vauvaa kohtaan, kun kaikki oli niin kivuliasta ja hankalaa. Kipujen vähentyessä ja kun toiminta vauvan kanssa alkoi olla enemmän vuorovaikutusta eikä niin yksisuuntaista kuin alussa, vauva alkoi pikkuhiljaa tuntua rakkaammalta. Mutta en tosiaan edelleenkään tunnista sellaista äidinrakkautta, mistä muut äidit kertovat. Kun monet sanovat, etteivät he voineet etukäteen kuvitella, että jotakuta voi rakastaa niin paljon. Minä taas kuvittelin rakastavani niin paljon enemmän. Tuntuu, että olen rikkinäinen ja huono äiti, kun tämä on minulle niin vaikeaa. Muut saavat äidinrakkauden taivaanlahjana ensihetkistä alkaen, ja minä joudun tekemään sen eteen paljon töitä enkä siltikään tunne yhtä vahvasti kuin he.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Voi, että meinaa itku tulla tätä lukiessa <3 Ymmärrän niin hyvin, mitä kirjoitat. Ja meidän lapsihan on pian kaksi vuotta ja nyt vasta voin sanoa vilpittömästi, täydellä sydämellä, tietäväni tuon kuuluisan äidinrakkauden tunteen. Se vaati mulla paljon huolenpitoa, huolta, tunnetta tarpellisuudesta, haleja ja pusuja, syliin kurottelua ja vaan sen lapsen aidon katseen, kun hän rakastaa sua vilpittömästi. Se kehittyi pikkuhiljaa, kun vain antoi itselleen luvan siihen, että se ottaa aikaa. Voit ehkä kuvitella mun omatunnon tuskia, kun tää mahakaveri on jo nyt niin rakas. Ja jos sulle on tuo asia vaikea kirjoittaa, niin itse en oo vieläkään pystynyt kirjoittaa tuosta, minkä säkin kirjoitit: "Tuntui jopa, että vauva oli mahassa rakkaampi kuin sen ulkopuolella. Olin tavallaan menettänyt rakkaan masuvauvan ja saanut ihan vieraan oikean vauvan tilalle." Tolta musta tuntui pitkään ja itkin moooonta monta kertaa sen takia. Edelleenkään en pidä mahassa elänyttä vauvaa samana kuin tämä joka on nyt kanssani. Ja voi helvetti se ottaa välillä kipeää edes ajatuksena.

Laura A.
5/12 | 

Synnytin esikoiseni 8kk sitten sektiolla.

Hetken aikaa sain pitää häntä rinnalla ennen kuin lähdin heräämöön ja vauva jäi isänsä kanssa. Kadehtien ja hiukan katkerana olen kuunnellut, miten mieheni on uudestaan ja uudestaan kertonut niistä ihmeellisistä kolmesta tunnista jotka vietti pienen tyttömme kanssa masut vastakkain ennen kuin sain liittyä heidän seuraansa.

Huomasin nopeasti, että siinä missä mieheni rakasti lasta enemmän kuin mitään, itse vielä asetin puolisoni etusijalle. Perhedynamiikkamme tuntui hyvin sairaalta tässä vaiheessa: mieheni rakasti eniten lastamme, joka rakasti eniten minua, joka rakastin eniten miestäni.

Nyt olen siinä pisteessä, että rakastan lastani enemmän kuin puolisoani. Tässä tuntuu nyt hyvältä.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Kuulostaa niiiiiiiiiiiiin tutulta!! Juuri noin meidänkin alun dynamiikka meni! ja minä kateellisena katsoin kun isi uskalsi nostaa vauvaa ja mä en uskaltanut edes hengittää  hänen lähellä!

Vierailija
6/12 | 

Ekan kohdalla kaikki alkoi konkretisoitumaan vasta, kun vauva oli vatsan ulkopuolella. Välitin pienestä paljon ja halusin suojella, mutta se suojeleva äidinrakkaus, hellä katse syttyi vähän myöhemmin. Minulla ei ollut ongelmaa luoda yhteyttä lapseen, mutta äidinrakkaus kehittyi vähän myöhemmin, kun vauva oli jotain väliltä 3-4kk. En ole missään vaiheessa potenut siitä huonoa omaatuntoa, sillä se vain oli niin. Toisen kohdalla tämä prosessointi on helpompaa, kun sen sijaan, että miettii mitenhän elämä muuttuu ja mitä se pieni ihminen tuo tullessaan, miettii enemmän millainen tyyppi sieltä mahtaa olla tulossa. Muu on jo tutumpaa.

ShittySarianna
Liittynyt9.1.2018

Muakin harmittaa, että poden asiasta huonoa omaatuntoa nyt, kun tiedän että se on täysin normaalia. En tiedä osuiko mulle somefeediin vaan sellaisia kuvia, joiden mukaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin rakastaa omaa lasta täysillä jo ennen kun hän oli kohdun tällä puolella. En osannut kuvitellakaan, että mulle ei kävisi samoin - varsinkin, kun olin ehtinyt lasta haluta jo niin pitkään!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuosi 2018 alkaa olla tapulteltu ja minuakin kiinnosti, mitkä postaukseni ovat olleet teidän mielestä suosituimpia! Yhteensä sivulatauksia on tänä vuonna ollut melkein 380 000 - huhhuh! Kiitos siitä kaikille, joita mun höpötykset jaksaa kiinnostaa <3 Sitten niiden suosituimpien pariin. Kuvituksena saatte ennen julkaisemattomia kuvia pitkin vuotta :)

Kaksi ihmettelijää Portsmouthissa, jossa saimme asua tammikuusta huhtikuuhun mieheni työkomennuksen ansiosta
Kaksi ihmettelijää Portsmouthissa, jossa saimme asua tammikuusta huhtikuuhun mieheni työkomennuksen ansiosta

Ylivoimaisesti suosituin postaus oli vuonna 2018 tekstini hätäsektioarvestani ja siitä, miltä se näyttää vuosi leikkauksen jälkeen. Joskus postausten kanssa käy niin, että se mikä omasta mielestä on tosi hyvä, ei välttämättä kiinnosta lukijoita. Tämän kanssa tilanne ei ole niin, vaan tämä on mustakin tosi kiva ja saa edelleen tipan linssiin. Postausta on luettu melkein 12 000 kertaa.

Toiseksi suosituin teksti oli synnytyskertomuksemme isin näkökulmasta. Tämä kerää tasaisesti lukijoita edelleen ja oon niin kiitollinen, että mieheni halusi jakaa tarinansa meidän kaikkien kanssa. Tästä oon saanut viestiä myös instagramiin muilta isiltä. Se on ihan parasta, että myös T pystyi antaa vertaistukea muille. Tätä on luettu noin 8300 kertaa.

Sama kotimaanmatkailureissu, kuva Visulahdesta
Sama kotimaanmatkailureissu, kuva Visulahdesta

Pronssimitalin saa postaus 20 ärsyttävästä vaiheesta vauvavuoden aikana 6000 sivulatauksella. Näitä on edelleen hauska lukea ja huomata, että moni näistä VAIHEIKSI valehdelluista tilanteista on vieläkin päällä! Lainaus tekstistä, jonka voin edelleen allekirjoittaa:

"Oon aika varma, että Suomen neuvolajärjestelmän pääjehu on antanut  ohjekirjan, jossa lukee suunnilleen näin:
Tuoreille äideille on hyvä käyttää sanaa vaihe eri tilanteissa sekä kasvu- ja kehitysvaiheissa, jotta syntyvyys ei kyykkää entisestään."

Toukokuussa uikkareissa! Vuonna 2017 toukokuussa tuli vielä räntää, mutta onneksi oltiin suojassa sairaalassa ;)
Toukokuussa uikkareissa! Vuonna 2017 toukokuussa tuli vielä räntää, mutta onneksi oltiin suojassa sairaalassa ;)

Neljänneksi suosituimmaksi postaukseksi kipusi pohdintani siitä, miksi aina sanotaan, että vauvavuosi on rankka kun sen jälkeen vasta paukkuukin. Tätä kyllä mietin edelleen enkä ole saanut vastausta! Tein tästä kyselyn erääseen fb-ryhmään ja sielläkin vauvavuoden jälkeiset kuukaudet koettiin rankempana parisuhteelle. Tämä on kiinnostanut 5300 sivulatauksen verran.

Top5:een ylsi vielä tekstini 20 syystä, joista tiedät olevasi (vauvan) äiti. Nämä kaikki syyt pätee edelleen sillä erotuksella, että syön nykyään töiden ansiosta paremmin. Ah, kiitos lakisääteiset paussit! Tämä kiinnosti lähes 5000 sivulatauksen verran.

Pikkufestaripimu Provinssissa <3
Pikkufestaripimu Provinssissa

Muita paljon luettuja postauksia olivat muun muassa "Miksi Suomessa lapset eivät saa olla lapsia (ainakaan julkisesti)", säästövinkkini hoitovapaalle ja ikivihreät "Ennenaikainen hätäsektiosynnytys" ja "Tahaton lapsettomuus". Ensimmäisenä mainittuun on tulossa vielä jatko-osakin muutaman keskustelun innoittamana.

Romantiikkaa Lontoossa
Romantiikkaa Lontoossa

Vuosi sitten tähän aikaan kirjoitin näin: 

"Vuodella 2018 on aika isot saappaat täytettävänä ja tällä kertaa en toivokaan mitään 'uutta' vaan sitä, että kaikki pysyis just niinku ne on."

Vuosi 2018 oli just täydellinen. Niinkuin vuosi sitten, tälläkin kertaa voin kiittää kaikesta miestäni. Tuota ihanaa, ärsyttävää, hauskaa, rasittavaa kumppaniani, joka on tehnyt kaiken tänä vuonna tapahtuneen mahdolliseksi. Lapsemme 1-vuotissynttärit, mahtavan Englannin reissun, Budapestin lomareissun, yllätysvauvakutsuni, muistoissa ikuisesti säilyvän kesälomareissumme ja tämän kyllästyttävän tavallisen, mutta maailman parhaan arjen. 

Mitä vuosi 2019 mahtaakaan pitää sisällään? En malta odottaa!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Taas oli täysikuu. Kaikki läheiseni tietävät, että olen niin sanottu kuuhullu. Muistan jo pienenä kertoneeni asiasta sukulaiselleni, joka kertoi hänellä itsellään olevan samaa vikaa. Tuon jälkeen huonosti nukuttujen öiden syyksi olen jälkeenpäin kuukalenterista lukiessa huomannut täysikuun. Niin myös tälläkin kertaa.

Huonoja öitähän nyt voi olla – varsinkin lapsiperheessä – miljoonasta eri syystä, mutta täysikuun takia valvominen on minulla ainakin erilaista. Uni on levotonta koiranunta, mutta silti sen takia valvominen ei (yleensä) väsytä seuraavana päivänä. Pitää varmaan tähän väliin todeta, että kuuhulluudelle ei ole minkäänlaista tieteellistä todistetta, vaikka itselläkin valvomiset osuu täydellisesti tuohon ajankohtaan – olkoot pilviä edessä tai ei.

Voitte arvata, kuinka paljon tämä uskomukseni sai lisäarvoa, kun tyttäreni syntymä yönä oli täysikuu.

Voitte arvata, kuinka paljon tämä uskomukseni sai lisäarvoa, kun tyttäreni syntymäyönä oli täysikuu. Tiedän kuulostavani höperöltä, mutta en mitenkään vain voi sivuuttaa ajatusta yhteydestä täysikuun ja istukan repeämisen kanssa. Varsinkaan kun kätilöni, jota pidän edelleen äärettömän suuressa arvossa – olihan hän yksi, joka pelasti lapseni – kertoi huomanneensa 36 kätilövuotensa aikana yhteyttä täysikuun ja synnytysten kanssa. Meinasi, että tuohon tiettyyn aikaan kuusta tuntuu olevan kaikkia ”hieman erikoisempia synnytyksiä”.

Tämä kaikki on lisännyt uskoani luontoäitiin. Kaikki – raskautuminen, raskaus ja synnytys – tuntuu olevan niin pienestä kiinni ja loppupeleissä niin vähän ihmisen käsissä. Toki voit syödä ja pistää itseesi eri lääkkeitä raskautuaksesi, vältellä tiettyjä ruoka-aineita raskaana ollessasi ja opetella eri kivunlievitystekniikoita synnyttääksesi, mutta loppupeleissä niin moni asia voi mennä pieleen. Muistan aina sairaanhoitajaystäväni sanat: On ihme, että lapsia syntyy niinkin paljon, kun todennäköisyydet siihen eivät ole kovinkaan hyvät. Vaikka kaiken hoitaisi juuri niin kuin pitää, on raskautumisen mahdollisuuskin vain noin 25%/kierto.

Toivon koko sydämestäni, että kukaan raskautumisen, raskauden tai/ja synnytyksen läpikotaisin suunnitteleva nainen, ei joudu kokemaan samoja asioita kuin minä.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Näytän tässä kuvassa ihan siltä ku multa olis muutama tunti aiemmin revennyt istukka. Mutta tää on eka kuva meistä: minusta ja minun niin kauniista keskoslapsestani, jonka päivä tänään on. Hänen ja muiden hänen kaltaistensa 💜 vaikka hänen käsi tässäkin kuvassa on ohut kuin spagetti, älkää antako sen hämätä. Hän on vahva, sinnikäs, päättäväinen ja uskomattoman elämänhalun omaava sankari. Sitä sana #keskonen tarkoittaa. Kiitos kaikki, jotka ootte sanoillanne, eleillänne, teoillanne ja vaan olemassa olollanne auttaneet keskosperheitä. Se on tärkeimpää kuin uskottekaan 💜 Lisää ajatuksia aiheesta blogissa 👉 https://www.vauva.fi/blogit/shitty-new-black/keskoslapsen-aitiys-malliesimerkki-vertaistuen-voimasta #pukeuduviolettiin #jokakymmeneslapsi #shittyisthenewblack #keskoslastenpäivä #hätäsektio

Henkilön Sarianna Salo (@shittyisthenewblack) jakama julkaisu

Luin erään tunteita herättävän somepersoonan ig-kommentteja ja hän oli muiden diagnosien lisäksi laittanut istukan ablaation "mahdollisesti alkavan raskausmyrkytyksen/-diabeteksen" piikkiin. Tällä siis pohjana kotisynnytyskeskustelu, jonne toinen istukan repeämisen takia hätäsektioitu oli jättänyt oman kommenttinsa. Tuntui pahalta. Minähän olin vielä samaisena päivänä, kun Kipsu syntyi, lääkärissä, joka tutki minut läpikotaisin löytämättä mitään poikkeavaa. Toivon koko sydämestäni, että kukaan raskautumisen, raskauden tai/ja synnytyksen läpikotaisin suunnitteleva nainen, ei joudu kokemaan samoja asioita kuin minä. En tiedä, miten heidän psyyke kestäisi sen, että kaikki mielikuvat ja suunnitelmat romuttuu tuhannen säpäleiksi, kun tällaisella "ei niin suurta väliä"-tyypilläkin tekee tiukkaa.

Uskoni luontoäitiin on saanut minut – höperöltä kuulostamisen lisäksi – ajattelemaan eri valinnoissani enemmän luontoa. Tällainen ajattelutapahan sopii paremmin kuin hyvin juuri nykyaikaan. Edelleen yksi lihaton päivä viikossa -lupaukseni pitää ja tuon postauksen jälkeen olen myös jättänyt leikkeleet kokonaan pois leipien päältä. Olen kulkenut nyt pyörällä tai kävellen töihin ja miehenikin on alkanut ostaa kasvisvaihtoehtoja esimerkiksi jauhelihan tilalle. Kaikki on tosi pieniä juttuja, mutta ostan näillä kai parempaa omatuntoa itselleni.

Kuva: Anna Huovinen
Kuva: Anna Huovinen

Mutta toisaalta – voit myös olla se kuuhullu, joka täydenkuun aikaan joutuu ennenaikaiseen hätäsektioon istukan irtoamisen takia.

Tällä tekstillä ei ole tarkoitus jeesustella tai pelotella lasta toivovia, yrittäviä, saavia tai saaneita. Kaikki voi mennä täydellisesti tai mutkien kautta täydellisesti. Mutta toisaalta – voit myös olla se kuuhullu, joka täydenkuun aikaan joutuu ennenaikaiseen hätäsektioon istukan irtoamisen takia.

Onko blogia eksynyt lukemaan muita kuuhulluja?

Hulluja juttuja pääset seuraamaan myös instagramin kautta!

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Mulla kaksi kiireellistä sektiota: ensimmäinen täydenkuun kanssa samana päivänä, toinen 4pvä ennen täyttäkuuta..

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Oon saanut ja antanut vertaistukea keskosäitiydessä useammalle kanssasisarelle ja keskusteluissa on tullut ilmi, että ennenaikaisessa synnytyksessä ja keskosen äitiyden käsittelyssä ylipäätään on todella paljon yhtäläisyyksiä. En voi tietenkään puhua kaikkien puolesta eikä se tarkoitus olekaan. Jokainen käsittelee asioita omalla tavallaan ja toisille toiset asiat ovat isompia kuin toisille. Ehkä tämä teksti kuitenkin tukee jotakin muuta, joka tapahtunutta käy päässään läpi. Olen huomannut, että asian läpikäymisessä on viisi askelta:

Itse olin jossain epäuskon ja tietämättömyyden limbossa: Onko tää normaalia? Eihän se ollut, mutta sitä siitä tuli meidän perheelle. 

1. Epäusko

Mitä ihmettä tapahtui? Ei kai meille nyt näin käy? (Kesto: pari ensimmäistä päivää) 

Järjellä tajuaa tapahtuneen, mutta tunteet eivät tajua lainkaan mitä on meneillään. Miehelläni tuli ensimmäisenä mieleen hänen ainut tietonsa aiheesta keskosuus eli elämä lapselle -konsertit, joissa kerättiin rahaa muun muassa keskoskaappeihin. Itse olin jossain epäuskon ja tietämättömyyden limbossa: Onko tää normaalia? Eihän se ollut, mutta sitä siitä tuli meidän perheelle. 

2. Lapsi on hengissä, kaikki on hyvin -autopilotti

(ensimmäiset 5-6kk)

Tämän autopilotin ansiosta onnistuin imettämisessä. Tai tämän ja 1. kohdan tietämättömyyden. Sitä vaan painaa eteenpäin, koska tärkeintä on oman lapsen vointi. Kaikesta järkytyksestä, pelosta ja hämmennyksestä huolimatta pokerinaama piti 99%:sti, koska en ollut tajunnut vielä tapahtumaa kunnolla. Psykologi kävi huoneessamme muutaman päivän jälkeen synnytyksestä ja olin kuin mitään ihmeellistä ei olisi käynytkään. Oon jälkeenpäin miettinyt, että kuinkakohan tunteettomana hän minua piti. Muistan naurahtaneeni hänen kertoessaan, että joskus hätäsektioidut äidit eivät meinaa uskoa syntynyttä lasta samaksi, joka mahassa asui. (Kuten tästäkin lauseesta huomaa, en osaa täysin lokeroida mitkä tunteet johtuvat hätäsektiosta ja mitkä ennenaikaisesta synnytyksestä.)

Mä todellakin synnytin 33+5 viikoilla. Mut on hätäsektioitu ja tää kaikki todella tapahtui mulle ja meille.

3. Tilanteen tajuminen: Kyllä meille todellakin tuo tapahtui

(6-7kk)

Kyllä meille näin kävi. Me ollaan keskoslapsen vanhempia. Mä todellakin synnytin 33+5 viikoilla. Mut on hätäsektioitu ja tää kaikki todella tapahtui mulle ja meille. Kuinka paljon hätäsektioita tehdään vuosittain? Moniko niistä on ennenaikainen? Kuinka paljon keskoslapsille jää kehitysongelmia? Minkälaisia? Google on tässä vaiheessa enemmän ystävä kuin mikään. Pitää löytää kaikki maailman fakta aiheesta ja joka oikean vastuksen löytymisen jälkeen keksit uuden kysymyksen. 

Joinain päivinä kiitän kehoani, että se herätti minut valtavalla verenvuodolla ja ehdimme ajoissa sairaalaan. Toisina pelkään vauvalleni jääneen tunne-elämän traumoja, kun ennenaikaisen hätäsektion vuoksi rakkauteni syttyminen antoi odottaa itseään.

4. Itseinho ja -syyttely: Senkin paska keho

Omalla kohdallani tämä alkoi jo ennen raskautta lapsettomuuden takia, mutta laitetaan kestoksi 0-18kk ja vieläkin jatkuu..

Miksi sä teit näin? Miksi et pystynyt pitää lastani turvassa? Miksi yritit tappaa hänet? Nykyään mulla on päiviä, jolloin mietin, että onneksi kehoni jaksoi kantaa Kipsua 33 viikolle asti ja näin ollen esimerkiksi keuhkot ja muutkin elimet olivat jo hyvin kehittyneet. Sitten tulee päiviä, jolloin itken miettiessäni pienen ihmisen alun pelkoa hapen yhtäkkiä loppuessa turvallisesta kohdusta. Joinain päivinä kiitän kehoani, että se herätti minut valtavalla verenvuodolla ja ehdimme ajoissa sairaalaan. Toisina pelkään vauvalleni jääneen tunne-elämän traumoja, kun ennenaikaisen hätäsektion vuoksi rakkauteni syttyminen antoi odottaa itseään.

5. Tunteista puhuminen, tilanteen hyväksyminen

(6kk- edelleen) 

Mikä onni, että juuri kun aloin tajuamaan tapahtunutta, tutustuin toiseen keskosen äitiin. Hän on ollut korvaamaton tuki asian käsittelyprosessissa. Hänen kanssa ei koskaan tarvitse hävetä jauhaneensa liikaa aiheesta. En joudu koskaan pelkäämään, että hän tuomitsisi ajatuksiani – todennäköisesti hän on tuntenut samaa. Vaikka vertaistuki on auttanut asian läpikäymisessä, itseinho menee edelleen aalloittain ja niihin aikoihin onkin pakko jauhaa sitä asiaa enemmän. Silloin vertaistuen tarpeellisuus korostuu, koska en usko, että kukaan muu koko maailmassa jaksaisi enää kuunnella niitä samoja tarinoita läpi kuin samankaltaisen kokemuksen omaava. Asiasta kohtalotoverille paasauksen jälkeen, se taas unohtuu hetkeksi ja juuri kun luulet olevasi täysin OK, niin löydät whatsappista kuvan, jossa oot viimeisilläsi raskaana. Ja sit mennään taas.

vertaistukea keskosäideille löytyy myös ig:stä nickillä @keskosapostolit. Ylempi kuva: Niki Strbian, alempi kuva: Susan Tuulosniemi
vertaistukea keskosäideille löytyy myös ig:stä nickillä @keskosapostolit. Ylempi kuva: Niki Strbian, alempi kuva: Susan Tuulosniemi

psst! Vertaistukea pystyy hakemaan ja antamaan myös instagramimme puolella.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi just sopivan (epä)täydellisestä taaperon äidistä, perhe-elämästä ja parisuhteesta. Huumorin kanssa palstatilan jakaa myös syvemmät pohdinnat hätäsektiostani, lapseni keskosuudesta sekä tahattomasta lapsettomuudesta, joka edelsi aiemmin mainittuja kolmen vuoden ajan.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin

Kurkkaa myös meidän perheen backstagelle Instagramissa tai Facebookissa!

Sarianna Salo: sh1ttyisthenewblack@gmail.com

Blogiarkisto

2019
2018