Edellinen kirjoitukseni kertoi lähinnä ajasta ennen lasten hankkimista. Viime päivinä olen useasti palannut ajatuksissa siihen ensimmäiseen raskauteen ja esikoisen syntymään sekä vauvavuoteen. Universumi on ollut mulle siinä mielessä suopea, että raskaaksi tuleminen on tapahtunut suht helposti. Mukaan kyllä mahtuu yksi pieleen mennyt yritys, eli alkaessani odottaa Sesseä, oli kyseessä toinen raskauteni. Raskausaika meni hyvin. En voinut pahoin, ei ollut pahoja mielitekoja, olo oli niin hyvä, etten aina edes tuntenut olevani raskaana. Oloni ei kovin paljoa eronnut siitä olosta mikä mulla on kun en ole raskaana, jos kuulostaa järkevältä. Olin lähinnä varovaisen onnellinen. Ensimmäisen raskauden keskeytyminen sai aikaan sen, että otin ”jalat maassa” koko touhun. Olin ehkä asennoitunut niin, että tässäkin voi käydä jotenkin huonosti, joten mitä sitä turhia leijailla pää pilvissä.

Tein ainakin kolme raskaustestiä. Ensimmäiset eivät näyttäneet mitään, mutta kun kuukautisia ei kuulunut, hain uuden testin uudelleen ja uudelleen. Kunnes - katsottiin mieheni kanssa raskaustestin hyvin, hyvin, HYVIN haalean vaaleanpunaista viivaa. Mä sanoin että Ota tosta nyt selvää! ja mies siihen että Onhan toi nyt ihan selvää! Katsottiin toisiamme ja todettiin jotenkin että Noniin, nyt se on sitten menoa! Parin päivän päästä mulla alkoi kovat poltot vatsassa. Juuri sellaiset kuin pahat kuukautiskivut on. Soitin neuvolaan ja sieltä tietysti sanottiin, että ei voida varmistaa, kun näin varhaisessa vaiheessa ei vielä mitään näy. Istuin puhelun jälkeen kollegoiden työhuoneeseen ja sanoin että Mä itken nyt vähän, kerron kohta, miksi! Polttelu jatkui ja jonkun päivän päästä soitin uudelleen neuvolaan. Mulle varattiin aika lääkärille, tämä ei löytänyt mitään erikoista ja kehotti menemään verikokeeseen.

Tulos näytti tietysti plussaa ja varasin ekan neuvolakäynnin. Sillä käynnillä sain muovikassillisen esitteitä, oppaita, lippuja ja lappuja. Katsoin tätiä vaan silmät pyöreinä ja ajattelin että Mutta mitä jos siellä ei taaskaan olekaan mitään? En mä osannut iloita sen enempää! Ekalla neuvolalääkärikerralla kuunneltiin sykkeitä. Lääkäri toki varoitteli että ei välttämättä vielä kuulu mitään. Mutta kuuluihan sieltä! Ja kun kävelin takaisin toimistolleni ja soitin miehelleni, niin itkuhan siinä tuli (ja itse asiassa tulee nyt tätä kirjoittaessakin!). Itku helpotuksesta ja onnesta – meille tulee vauva!

Ultrat onkin sitten ollut ihan asia erikseen. Ekassa ultrassa ruutuun lävähti se pikkuolento, joka oli ihan selvä ihminen jo. Kädet ja jalat, jotka viuhtoi menemään ja sydän joka varmaan pamppasi samaa tahtia meidän sydänten kanssa. Ultrasta lähtiessä käveltiin hiljaisuudessa hissiin. Ovet meni kiinni ja mies totesi hetken kuluttua, että En mä kyl odottanut että siellä se tyyppi tanssii Macarenaa! Ja mä taas itkin. Jokaikisessä ultrassa olen itkenyt. Itkin toki ekan synnytyksenkin jälkeen. Se itku tosin tuli silkasta helpotuksesta. Siitä, että se vihdoin oli ohi, nyt se vauva oli siinä.

Jotain valtavaa, voimakasta rakkauden tunnetta, joka lapseen vissiin yleensä synnytyksen jälkeen tulee, ei tullut mulle. Tai varmaan tuli, mutta mä en ehkä kokenut sitä niin voimakkaana, mitä ennalta odotin. Olin tietysti lääketokkurassa, kipeänä ompelemisen jäljiltä ja hikisenä hormonien jäljiltä. Ei tullut sitä tunnetta, että halusin koko ajan pitää vauvaa sylissä ja nuuhkia tai vain tuijottaa. Mä olin lopen väsynyt ja kipeä. Kätilö totesi, että Nyt Leenan pitää päästä nukkumaan! ja mut kärrättiin osastolle – kävelemään en olisi pystynyt, en päässyt edes suihkuun, kun en meinannut pysyä pystyssä.

Osastolla oli aika kamalaa. Sänky oli kapea, mutta halusin pitää vauvaa lähellä jotta imetys olisi kätevämpää. En uskaltanut nukkua kunnolla, kun vauva oli siinä kainalossa. Yhdelle hoitajalle juttelin siitä, että olen väsynyt, mutta en uskalla kunnolla nukkua. Hoitaja vastasi ivalliseen sävyyn Sitä se äitiys nyt sitten on! Hei oikeesti, sanotaanko noin vastasynnyttäneelle ensimmäistä kertaa äidiksi tulleelle! Koin, etten saanut imetykseen oikein kunnolla ohjeita ja vauva sai välillä lisämaitoa, jotta nukahtaisi ja minäkin saisin nukuttua. Olin varma, että nyt koko imetys menee pieleen, koska lisämaito.

Seuraavat päivät, viikot ja kuukaudet oli lähinnä uuden elämäntilanteen opettelua. Sitä, että sai sen pienen ihmisen pidettyä kylläisenä, levänneenä ja muutenkin tyytyväisenä. Koko ajan tuntui, että tulee joku uusi vaihe ja rytmi ja en mä tällaiseen ollut varautunut ja miksi tää on niin hemmetin vaikeaa. Siitä oli nauttiminen kaukana. Olisin halunnut tehdä äitiyslomalla kaikenlaista. Olin ajatellut että mulla on aikaa laittaa kotia enemmän, järjestää vaikka valokuvat. Tai ommella ja opetella muita käsitöitä tekemään. Ja alkaa leipoa koko ajan!

Seinät alkoi kaatua päälle melko pian, mutta onneksi löysin puuhaa ja vauvatreffejä. Siitä ekasta vauvavuodesta riittäisi kerrottavaa, joten taidan jatkaa seuraavassa kirjoituksessa!

Miten sun vauva-aika on mennyt? Onko se ollut tuskaa vai nautintoa?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan perheemme elämästä - onnellisuudesta ja huumorista, mitkä arkemme taustalla vaikuttavat. Kunnianhimoinen ja vaatimaton tavoitteeni on muuttaa sekä perheemme että koko maailman kulutustottumuksia ekologisempaan ja eettisempään suuntaan. Toivon että kirjoitukseni herättävät ajatuksia, puoleen tai toiseen, ja otan mielelläni vastaan palautetta lukijoilta.

Blogia voit seurata myös Instassa ja Facebookissa, profiilikuvan alapuolella olevien linkkien kautta! 

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat