Kirjoitukset avainsanalla vauva-arki

Edellinen kirjoitukseni kertoi lähinnä ajasta ennen lasten hankkimista. Viime päivinä olen useasti palannut ajatuksissa siihen ensimmäiseen raskauteen ja esikoisen syntymään sekä vauvavuoteen. Universumi on ollut mulle siinä mielessä suopea, että raskaaksi tuleminen on tapahtunut suht helposti. Mukaan kyllä mahtuu yksi pieleen mennyt yritys, eli alkaessani odottaa Sesseä, oli kyseessä toinen raskauteni. Raskausaika meni hyvin. En voinut pahoin, ei ollut pahoja mielitekoja, olo oli niin hyvä, etten aina edes tuntenut olevani raskaana. Oloni ei kovin paljoa eronnut siitä olosta mikä mulla on kun en ole raskaana, jos kuulostaa järkevältä. Olin lähinnä varovaisen onnellinen. Ensimmäisen raskauden keskeytyminen sai aikaan sen, että otin ”jalat maassa” koko touhun. Olin ehkä asennoitunut niin, että tässäkin voi käydä jotenkin huonosti, joten mitä sitä turhia leijailla pää pilvissä.

Tein ainakin kolme raskaustestiä. Ensimmäiset eivät näyttäneet mitään, mutta kun kuukautisia ei kuulunut, hain uuden testin uudelleen ja uudelleen. Kunnes - katsottiin mieheni kanssa raskaustestin hyvin, hyvin, HYVIN haalean vaaleanpunaista viivaa. Mä sanoin että Ota tosta nyt selvää! ja mies siihen että Onhan toi nyt ihan selvää! Katsottiin toisiamme ja todettiin jotenkin että Noniin, nyt se on sitten menoa! Parin päivän päästä mulla alkoi kovat poltot vatsassa. Juuri sellaiset kuin pahat kuukautiskivut on. Soitin neuvolaan ja sieltä tietysti sanottiin, että ei voida varmistaa, kun näin varhaisessa vaiheessa ei vielä mitään näy. Istuin puhelun jälkeen kollegoiden työhuoneeseen ja sanoin että Mä itken nyt vähän, kerron kohta, miksi! Polttelu jatkui ja jonkun päivän päästä soitin uudelleen neuvolaan. Mulle varattiin aika lääkärille, tämä ei löytänyt mitään erikoista ja kehotti menemään verikokeeseen.

Tulos näytti tietysti plussaa ja varasin ekan neuvolakäynnin. Sillä käynnillä sain muovikassillisen esitteitä, oppaita, lippuja ja lappuja. Katsoin tätiä vaan silmät pyöreinä ja ajattelin että Mutta mitä jos siellä ei taaskaan olekaan mitään? En mä osannut iloita sen enempää! Ekalla neuvolalääkärikerralla kuunneltiin sykkeitä. Lääkäri toki varoitteli että ei välttämättä vielä kuulu mitään. Mutta kuuluihan sieltä! Ja kun kävelin takaisin toimistolleni ja soitin miehelleni, niin itkuhan siinä tuli (ja itse asiassa tulee nyt tätä kirjoittaessakin!). Itku helpotuksesta ja onnesta – meille tulee vauva!

Ultrat onkin sitten ollut ihan asia erikseen. Ekassa ultrassa ruutuun lävähti se pikkuolento, joka oli ihan selvä ihminen jo. Kädet ja jalat, jotka viuhtoi menemään ja sydän joka varmaan pamppasi samaa tahtia meidän sydänten kanssa. Ultrasta lähtiessä käveltiin hiljaisuudessa hissiin. Ovet meni kiinni ja mies totesi hetken kuluttua, että En mä kyl odottanut että siellä se tyyppi tanssii Macarenaa! Ja mä taas itkin. Jokaikisessä ultrassa olen itkenyt. Itkin toki ekan synnytyksenkin jälkeen. Se itku tosin tuli silkasta helpotuksesta. Siitä, että se vihdoin oli ohi, nyt se vauva oli siinä.

Jotain valtavaa, voimakasta rakkauden tunnetta, joka lapseen vissiin yleensä synnytyksen jälkeen tulee, ei tullut mulle. Tai varmaan tuli, mutta mä en ehkä kokenut sitä niin voimakkaana, mitä ennalta odotin. Olin tietysti lääketokkurassa, kipeänä ompelemisen jäljiltä ja hikisenä hormonien jäljiltä. Ei tullut sitä tunnetta, että halusin koko ajan pitää vauvaa sylissä ja nuuhkia tai vain tuijottaa. Mä olin lopen väsynyt ja kipeä. Kätilö totesi, että Nyt Leenan pitää päästä nukkumaan! ja mut kärrättiin osastolle – kävelemään en olisi pystynyt, en päässyt edes suihkuun, kun en meinannut pysyä pystyssä.

Osastolla oli aika kamalaa. Sänky oli kapea, mutta halusin pitää vauvaa lähellä jotta imetys olisi kätevämpää. En uskaltanut nukkua kunnolla, kun vauva oli siinä kainalossa. Yhdelle hoitajalle juttelin siitä, että olen väsynyt, mutta en uskalla kunnolla nukkua. Hoitaja vastasi ivalliseen sävyyn Sitä se äitiys nyt sitten on! Hei oikeesti, sanotaanko noin vastasynnyttäneelle ensimmäistä kertaa äidiksi tulleelle! Koin, etten saanut imetykseen oikein kunnolla ohjeita ja vauva sai välillä lisämaitoa, jotta nukahtaisi ja minäkin saisin nukuttua. Olin varma, että nyt koko imetys menee pieleen, koska lisämaito.

Seuraavat päivät, viikot ja kuukaudet oli lähinnä uuden elämäntilanteen opettelua. Sitä, että sai sen pienen ihmisen pidettyä kylläisenä, levänneenä ja muutenkin tyytyväisenä. Koko ajan tuntui, että tulee joku uusi vaihe ja rytmi ja en mä tällaiseen ollut varautunut ja miksi tää on niin hemmetin vaikeaa. Siitä oli nauttiminen kaukana. Olisin halunnut tehdä äitiyslomalla kaikenlaista. Olin ajatellut että mulla on aikaa laittaa kotia enemmän, järjestää vaikka valokuvat. Tai ommella ja opetella muita käsitöitä tekemään. Ja alkaa leipoa koko ajan!

Seinät alkoi kaatua päälle melko pian, mutta onneksi löysin puuhaa ja vauvatreffejä. Siitä ekasta vauvavuodesta riittäisi kerrottavaa, joten taidan jatkaa seuraavassa kirjoituksessa!

Miten sun vauva-aika on mennyt? Onko se ollut tuskaa vai nautintoa?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sesse täytti kolme. Aika kuluu, mutta mua se ei ole tähän mennessä haitannut yhtään. Päällimmäisenä tunteena on helpotus. Onhan tuon kolmevuotiaan kanssa - kaikkine uhmaikäisen kohtauksineen - huomattavasti helpompaa kuin vaikka vastasyntyneen kanssa. Meidän tyttärestä on toki kasvanut ainutlaatuinen ja ihana ihminen. Hän on suloinen, fiksu, huumorintajuinen, hauska, nokkela, taitava ja kaikkea muuta. Hän on meille se kaikista rakkain, kuten jokaiselle vanhemmalle oma lapsi on. Kolmeen vuoteen on sisältynyt paljon. Kaikkea sellaista mitä ei yhtään osannut odottaa. Eihän vanhemmuuteen oikeastaan voi tai pysty mitenkään valmistautumaan!

Vauva-aikaa

Kaikki alkoi tietysti synnytyksestä. Tai no, tavallaan raskausajasta. Tai siitä ihmeellisestä hetkestä kun munasolu hedelmöittyy, mutta ei niistä nyt tässä sen enempää. Mä olen vähän laiska hakemaan tietoa esim. netin kautta. Luin kyllä raskausaikana neuvolasta saadut lukuisat oppaat, laput ja lipukkeet, mutta esim. joku dvd, minkä ensimmäisen raskausajan alussa sai, on vielä katsomatta! Ajattelin niin, että neuvola kertoo kaiken oleellisen. En jaksanut, halunnut, viitsinyt enkä olisi ehtinyt hukuttautua kaiken netistä löytyvän tiedon alle!

En muista että olisin pelännyt synnytystä, tai edes sen enempiä sitä ajatellut. Arvelin, että kyllä mä sitten tiedän, kun siinä tilanteessa ollaan. Ja niin tiesinkin. Eka synnytys alkoi supisteluilla, jotka pikkuhiljaa voimistui ja tiheentyi. Supistuksen aikana eestaas käveleminen helpotti. Kun ei enää helpottanut, menin suihkuun. Lämmin vesi helpotti. Ja kun ei enää helpottanut, lähdettiin sairaalaan. Ensimmäinen synnytys kesti minuuttia vaille 10 tuntia. Meille osui niin loistava kätilö, ettei mitkään ylisanat riitä. Hän jutteli meille ja vähän vitsailtiinkin, hän otti tulevan isän loistavasti huomioon. Koko ajan hän kertoi mitä tapahtuu ja mitä tekee ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Mulla oli suorastaan rentoutunut ja levollinen olo, siinä määrin mitä nyt synnytyksessä voi olla.

Synnytyksen jälkeenhän se vasta alkaakin se rankempi osuus. Vauvan hoito ja huolenpito. Vastasyntyneen hoidosta mulla ei ollut juurikaan kokemusta. Siskollani on kolme lasta, joiden hoidossa toki olen ollut mukana ihan alkumetreiltä asti, mutta eihän se ole ihan sama asia. Synnyttäneiden osasto oli sellainen paikka, että kotiinpääsypäivänä itkin hoitajalle, että haluan vaan kotiin! Tuntui että suurin osa hoitajista oli töykeitä, heillä oli kauhea kiire, käytännön asioista ei infottu kunnolla. Imetyksen alku oli sellainen, että taitaa vaatia oman kirjoituksensa, mutta hoitajien suunnalta siihen sai lähinnä sekalaisia ja ylimalkaisia neuvoja.

Kotiinpääsyä seuranneet päivät ja viikot muistan maanneeni sohvalla ja ajatelleeni, että kohta tuo taas tuolta herää ja joudun taas sen ruokkimaan, vaikka rintoihin sattuu ja olin muutenkin kipeä. En pystynyt pariin viikkoon istumaan kunnolla. Olin kuvitellut, että tässä kohtaa sitten nuuhkitaan sitä vauvantuoksua, ihastellaan sitä pikkukääröä ja ollaan maailman onnellisimpia. Mutta mun päällimmäiset ajatukset oli, että tätäkö tää nyt on, mitä järkeä tässä on, kenen idea tämä oli ja ei tästä tuu yhtään mitään!

Helpottihan tuo, onneksi! Muutaman kuukauden kuluttua olin jo vauvan kanssa varmempi ja neuvolasta kyselin, että onko äideille mitään toimintaa. Tiesin jo etukäteen etten tule olemaan kotona viihtyvä kotiäiti. Sen vuoksi olin jo raskausaikana ilmoittanut meidät vauvahieronta- ja synnyttäneiden jooga-kursseille. Ne kestivät tosin vain 6-8 kertaa ja olivat kerran viikossa. Neuvola kehotti ottamaan yhteyttä paikkakunnalla toimivaan mammayhdistykseen (tuon saman yhdistyksen hallituksen sihteeri olen tällä hetlkellä!). Yhdistyksen pitämän foorumin kautta saatiin perustettua ryhmä 2013 syntyneiden äideille ja aloitimme viikottaiset tapaamiset. 

Vauvan kasvaessa ja alkaessa liikkua enemmän, huomasin että kotona oleminen alkoi stressata entistä enemmän. Piti huolehtia, ettei lapsi loukkaa itseään tai levitä ihan kaikkea kaapeista ja hyllyiltä. MLL:n paikallinen osasto pitää avointa päiväkotitoimintaa ja aloitettiin käynnit siellä. Jonkun verran tavattiin muiden äitien kanssa myös toistemme kotona, lähdettiin Tampereelle tms. Lisäksi tein paljon likan kanssa parin päivän retkiä, lähinnä Länsirannikon suunnalla, ystävien ja sukulaisten luo. Meillä on auto käytössä päivisin, kun isä kulkee töihin kävellen tai polkupyörällä.

Vauvavuoden jälkeen

Olin jossain vaiheessa ajatellut, että sisarusta voidaan alkaa yrittää, kun Sesse täyttää vuoden. Tuo vuoden ikä läheni ja totesin, että odotellaan sittenkin vielä. Vauva täytti vuoden ja yksivuotiaan kanssa oli jo askeleen verran helpompaa. Ei tarvinnut pakata eri ruokia ja maitoja mukaan ja lapsen saattoi jättää jo pidemmiksi ajoiksi muiden hoitoon. Reilun vuoden iässä Sesse oppi kävelemään, joten selkävaivani alkoivat helpottaa. Tosin mulle tuli jännetupin tulehdus, ilmeisesti siitä kaikesta nostelusta!

Mulle tarjottiin mielenkiintoista työmahdollisuutta, johon päätin tarttua. En halunnut laittaa lasta päiväkotiin tai muuallekaan vieraaseen hoitoon. Onneksi eräs tuttu äiti lupasi ottaa tytön hoitoon, oman samanikäisen poikansa kaveriksi. Sitä ennen Sesseä hoiti hänen isänsä, ensin isyysvapaalla ja pari viikkoa lomautettuna. Ensimmäisinä työpäivinä tuli yllättäviä reaktioita. Katsoessani puhelinta, missä tytön naama loisti taustakuvana, tuli kyyneleet silmiin. 

Projekti käyntiin

Työkeikka oli ja meni ja mulle oli tullut vahva tunne, etten halua palata työelämään ihan heti. Mutta en oikein viihdy kotonakaan. Erään toisen äidin kanssa saimme villin idean perustaa vauvakahvila, kävimme jopa yritysneuvojalla! Kahvilaidea kuitenkin kuihtui tuon toisen äidin hakiessa opiskelemaan, mutta mä aloin jatkojalostaa asiaa. Teetin neuvolan kautta kyselyn siitä, mitä palveluja ja toimintaa paikkakunnan perheet toivoisivat. Otin yhteyttä paikallisiin lapsiperheyhdistyksiin ja ehdotin yhteistyötä. Sitä ei kuitenkaan syntynyt, eräs yhdistys ei edes vastannut lähettämääni postiin asiasta!

Kyselin eräästä tamperelaisesta yhdistyksestä neuvoja, miten jatkaa. He kehottivat keräämään enemmän porukkaa ideoimaan ja toteuttamaan. Laitoin Facebookin kautta kyselyä ja muutama äiti löytyikin. Yksi äiti bongasi läheltä keskustaa kerrostalon kerhotilan, jota olisi saanut vuokrata 200€ kuukausivuokralla. Päätimme kaupungilta hakea avustusta tuon tilan vuokraamiseen. Avustusta ei myönnetty. Tuossa vaiheessa odotin jo kuopusta, isäntä oli hakenut töitä toiselta paikkakunnalta ja muutenkin asia jäi hiukan jäihin.

Kahden lapsen äitinä

Kuopuksen synnyttyä alkoi uudenlainen rumba. Toisaalta oli jo kokemusta aiemmasta ja osasi suhtautua asioihin niin, että tämä menee kyllä ohi. Moni asia tuntui menevän jopa sujuvammin, kuten kuopuksen nukuttaminen. Tai siis se miten nopeasti vauva oppi nukahtamaan itse niin, ettei nukuttamista tarvinnut. Meillä oli viikottain 2015 syntyneiden vauvatreffejä, joihin osallistuin jo ennen koko vauvan syntymää. Lisäksi perustettiin WhatsApp-ryhmä, missä sovittiin lisätreffejä ja keskusteltiin kaikenlaista. Parhaimmillaan/pahimmillaan viestejä tuli satoja päivittäin. 

Tänä keväänä tulin osallistuneeksi paikallisen mammayhdistyksen jäsenkokoukseen erään tutun äidin kanssa. Yhdessä sovittiin liityvämme hallitukseen ja perustamiskokouksessa hänestä tuli rahastonhoitaja ja minusta sihteeri. Hallitus vaihtui muutenkin lähes kokonaan. Kerroin muulle hallitukselle tuosta aiemmin aloittamastani projektista. He ottivat ideani vastaan erittäin avoimin mielin. Aloimme hioa niistä yhtä ja olemme päässeet niin pitkälle, että aloitamme lasten juhlavaatteiden ja -tarvikkeiden vuokrauspalvelun, yhteistyössä erään paikallisen kirppisyrittäjän kanssa!

Tänä keväänä aloitin myös oman blogin, juuri tämän mitä nyt luet. Toki olen kirjoittanut paljon ennenkin, mutta ajattelin että joku voisi saada mun kokemuksista ja ajatuksista tukea omaan arkeensa. Välillä tuntuu että mun päivät on vaan ruokailusta toiseen siirtymistä, keittiön siistimistä, vauvan nukuttamista, esikoisen viihdyttämistä, imurointia, pyykkiä, viikkaamista (jota vihaaaaan!), tiskaamista, tiksikoneen täyttämistä ja tyhjennystä, pukemista, ulkoilua, riisumista, vauvan kuolaa ja puklua (varsinkin juuri silloin kun ollaan johonkin lähdössä!). En mä osaa hirveästi kehua tätä elämääni ja sanoa, että päivääkään en vaihtaisi. Project Maman Katja Lahti sanoi jossain Ylen ohjelmassa, että hän voisi vaihtaa koko vauvavuoden pois! En mä ihan niinkään haluaisi, se vuosi vois olla vaan hiukan lyhyempi, neljä kuukautta, maybe! 

On tässä toki paljon sellaista mitä diggaankin. On sisarusten leikki ja nauru. Likka hauskuuttaa poikaa, poika nauraa katketakseen. Pojalla on hiukan sellainen hirnuva nauru, saa nähdä jääkö se. Kun poika nukkuu, leikitään likan kanssa, tai luetaan tai vaan katsotaan piirrettyjä. Likka kertoo ihan höpöjuttuja ja niitä nauretaan yhdessä. Kun liikutaan jossain ja likka katselee ympärilleen ja hihkuu - äiti kato, bemai! Äiti kato, meesu! Äiti kato, pösö (meidän perheen ja molempien pappojen sekä siskoni perheen autot)! Kun poika ryömii salaa kylppäriin ja repeää nauruun kun saan hänet kiinni - senkin, ei saa mennä sinne! 

Ja ne aamut, kun haen pojan viereeni, sillä hän herää aikaisemmin kuin siskonsa. Syötän poikaa ja samalla torkun vielä itse. Jossain kohtaa alkaa kuulua pienten jalkojen läpsytys, joka kovenee askel askeleelta, kun likka tepsuttaa meidän makkaria kohti. Tuota ääntä mä jotenkin rakastan! Likka avaa oven ja hihkaisee, äiti, on aamu! Sitten kömpii sänkyyn niin että mä joudun siirtymään paikaltani, hän menee mun paikalle, mä isän paikalle ja poika on keskellä. Äiti, peitto päälle! Siinä me köllötetään. Olen luvannut itselleni, että ennen klo 7 ei tarvi nousta. Usein se venyy lähemmäs puoli kahdeksaa. Mutta ei meillä useimmiten ole kiire mihinkään <3

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kirjoitan perheemme elämästä - onnellisuudesta ja huumorista, mitkä arkemme taustalla vaikuttavat. Kunnianhimoinen ja vaatimaton tavoitteeni on muuttaa sekä perheemme että koko maailman kulutustottumuksia ekologisempaan ja eettisempään suuntaan. Toivon että kirjoitukseni herättävät ajatuksia, puoleen tai toiseen, ja otan mielelläni vastaan palautetta lukijoilta.

Blogia voit seurata myös Instassa ja Facebookissa, profiilikuvan alapuolella olevien linkkien kautta! 

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram