Kirjoitukset avainsanalla Synnytys

Vastasyntynyt Sesse

Ylen artikkelissa kerrotaan, että kätilöt toivoisivat äitien valmistautuvan paremmin synnytykseen. "En ole valmistautunut mitenkään tai miettinyt etukäteen mitään. Kyllä ne kätilöt sairaalassa tietävät, mikä on parasta". Tämä lause olisi voinut olla suoraan minun ajatuksistani.

Miten sitten olisin voinut valmistautua paremmin? Mistä olisin aloittanut? Olisiko neuvolassa minua osattu neuvoa paremmin, jos olisin itse tajunnut kysyä? Mutta mitä minä olisin edes osannut kysyä, jos olin sellaisen tilanteen edessä, missä en ollut koskaan ennen ollut? Olemmeko me täysin sen varassa, millainen neuvola asuinpaikkakunnallamme on? Ja millainen terveydenhoitaja itselle sattuu osumaan. Esikoisen raskausaikana minulla taisi olla ainakin viisi eri hoitajaa, ellei useampi!

Olisiko minun pitänyt lukea kirjoja synnytyksestä? Mitä kirjoja, jos niitä on kirjasto pullollaan. Nykyaikaisemmin kai tietoa etsitään netistä, mutta millä hakusanoilla olisin löytänyt tarpeeksi kattavaa tietoa niin, etten olisi  joutunut tuntikausiksi liimautumaan ruudun ääreen?

Ajattelin ehkä, että mitä sillä väliä, miten synnytys menee, kunhan saadaan elävä vauva. Siitähän se todellisuus vasta alkaa. Olin ehkä kuullut liian monta tarinaa siitä, miten vauva ei selviäkään aina edes synnytykseen asti. Mitä järkeä siis valmistautua, jos jotain tapahtuu ja koko vauvaa ei lopulta edes ole.

Aika ajoin mietin synnytyksiäni ja toisaalta jopa vähän harmittaa, etteivät asiat menneet toisella tavalla. Olisinko välttynyt siltä, että esikoisen jälkeen olin monta viikkoa niin kipeä, jos olisin ollut paremmin valmistautunut? Olisiko kuopuksen synnytyksessä vältytty imukupin käytöltä, jos olisin valmistautunut paremmin?

Synnytyksissä minulta jäi ainakin kokematta ”tunne, että täytyy ponnistaa”. Jos olisin kestänyt hiukan kauemmin ilman kivunlievitystä, olisinko kokenut tuon ponnistustarpeen ja olisiko synnytyksistä tullut ”luonnollisemman” oloisia. Sellainen tunne tosiaan on vähän jäänyt, että synnytykseni olivat jollain lailla keinotekoisia. Ponnistin silloin kun minun käskettiin ponnistaa.

Molemmissa synnytyksissä vauvan syke alkoi laskea niin, että ensimmäisellä kerralla päädyttiin episiotomiaan ja toisella imukuppiin. Voiko tuo sykkeen lasku johtua siitä, etten minä synnyttäjänä oikein tiennyt mitä tehdä ja stressini vaikutti vauvan sykkeeseen? Olisinko voinut tehdä jotain, rentoutua ehkä, jotta vauvan tilasta ei olisi syntynyt huolta?

Ystäväni esitteli minut kerran doulalleen ja kertoi saaneensa tältä neuvon, joka meni jotenkin näin: ”kehossasi on aina vähintään yksi lihas, jonka pystyt vielä rentouttamaan”. Olisinko minäkin hyötynyt doulan palveluista tai olisiko pitänyt osallistua muuhunkin valmennukseen, kuin oman kunnan tarjoama kolmen kerran perhevalmennus?

Omalla kohdallani synnyttäminen on nyt nähty ja koettu (t-paitakin hankittu). Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, että miten kätilöt sitten toivoisivat äitien valmistautuvan. Vastaukseksi ei nyt riitä, että ”pohdi etukäteen kivunlievitystä” vaan toivoisin vastausta tyyliin: mene kirjastoon, lainaa tämä kirja, jossa kerrotaan kivunlievityksestä ja lue se. Tai: mene tälle nettisivulle, jolta löytyy kattavaa tietoa synnytyksen eri vaiheista.

Koetko sinä valmistautuneesi tarpeeksi synnytykseen? Mistä löysit tietoa ja miten valmistauduit? Mikä valmistautumisessa oli kaikkein olennaisinta?

Blogia voi seurata Facebookissa ja Instagramissa :)

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Palaan tässä taas hiukan menneisyyteen, Sessen syntymään. Olen jo aiemmin kertonut, että Sessen odotusaika oli, jos näin voi sanoa, helppo. Vatsan kasvaessa tietysti vauhti hidastui. Musta tuntuu, että moni muu taisi jännittää mun synnytystä enemmän kuin mä itse. Hyvä ystäväni laittoi tiuhaan viestejä ja kyseli vointia. Anoppi alkoi jo viikkoja ennen syntymää ennustella, että kohta se syntyy! Mä en missään vaiheessa oikeastaan jännittänyt tai ainakaan pelännyt synnytystä. Ajattelin että kyllähän se sitten sattuu aivan perkeleesti, mutta ei se ikuisuuksia kestä. Mitään luomusynnyttäjää musta ei tulisi, kaikki mahdolliset kivunlievitykset ottaisin mitä tarjoillaan. Koska raskausaika oli ollut niin normaali kuin normaali voi olla, ajattelin, ettei se synnytyskään kai kovin pieleen voi mennä.

Odotusaikana käytiin perhevalmennuksessa. Sitä järjestettiin kolme kertaa ja ensimmäisen kerran aiheena oli synnytys. Ja kun heti aluksi kerrottiin, että synnytys voi käynnistyä supistuksilla tai lapsiveden menolla, niin mä ajattelin että: Selvä, mitä sitä sitten sen enempää miettimään, kun ei yhtään voi etukäteen tietää, miten synnytys edes alkaa. Luotin itseeni, omaan kroppaani ja siihen, että pelipaikalla h-hetkellä on tyyppejä, jotka tietää mulle kertoa mitä tapahtuu ja mitä mun pitää tehdä.

Siinä vaiheessa, kun aamupäivällä nukahdin tv:n ääreen, tiesin, että nyt on jotain tapahtumassa. Mä en nimittäin juuri koskaan nuku päikkäreitä. Sessen synnytys käynnistyi kuusi päivää lasketun ajan jälkeen. Vuorokausi oli juuri vaihtunut perjantaiksi, mulla oli joku outo tunne vatsassa, nousin pari kertaa vessaan ja menin välillä takaisin nukkumaan. Kun uni ei enää tullut silmään, siirryin sohvalle lukemaan – vuorossa taisi olla Vares tai Jo Nesbo. Kuuden maissa kävin miehelle sanomassa, että ei sun varmaan kannata lähteä töihin.

Pärjäsin aika pitkälle supistusten kanssa ihan makoilemalla sohvalla. Kun ne voimistuivat, nousin kävelemään edestakaisin supistuksen ajan. Kun sekään ei enää helpottanut, menin suihkuun. Soittelin joitain kertoja Sastamalaan, sillä silloin olisi vielä voinut valita synnytyspaikaksi sen tai Taysin. Koska oli perjantai, minulle sanottiin, ettei ole varmaa voinko jäädä sinne synnyttämään, kun ei tiedä kauanko synnytys kestää. Viikonloppuisin Sastamalaan ei päässyt synnyttämään. Sieltä sanottiin, että: Voit sä tänne tulla käymään niin lääkäri arvioi ja joko lähettää sut kotiin tai Taysiin. No ei kiitos, en istu supisteluineni autossa puolta tuntia suuntaansa!

Suihkussa viihdyin ja pärjäsin supistusten kanssa jonkin aikaa. Alkuillasta soitin Taysiin ja sieltä sanottiin että sitten kun et enää kotona pärjää, lähde tulemaan. Me lähdettiin saman tien. Ilmoittautuessa vaapuin edestakaisin supistuksen ajan. Päästiin suoraan synnytyssaliin ja kätilö tuli kysymään, että haluaisinko ammeeseen. Totesin että miksipä ei ja kätilö lähti sitä täyttämään. Pulahdin veteen – niin sulavasti, kuin synnyttävä nainen nyt pystyy pulahtamaan. Kello taisi olla iltakymmenen, kun vuoro vaihtui ja luojan kiitos, uusi kätilö tuli esittäytymään. Oltiin samalla aaltopituudella heti, kätilöllä sattui olemaan sama sukunimi kuin meillä.

Kun siirryttiin takaisin saliin, kätilö opetti mua hengittelemään ilokaasua. Se oli ihan toimivaa tavaraa. Ja se maski oli kätevä, kun supistuksen aikana sattui niin että oli pakko huutaa. Maski toimi oivana äänenvaimentimena. Olin ajatellut, että mä en ainakaan sitten synnytyksessä huuda. Amerikkalaisista leffoista tutut synnytyskohtaukset on niin korneja, että! Mutta kyllä se vaan sattui niin pirusti että huutaminen hiukan helpotti. Kun en enää ilokaasulla ja huudolla pärjännyt, sain epiduraalin. Sen tuli laittamaan sama lääkäri, joka oli ollut toteamassa tuulimunaraskauttani vajaa vuosi aikaisemmin. Tuolloin, kun lääkäri oli ultrannut ja todennut, että ei täällä mitään ole, hän tuntui olevan sitä mieltä, että odotetaan, että tuo hedelmöittymätön munarakkula tulee itsellään seuraavien kuukautisten aikana. Vaihtoehdoksi hän antoi raskauden keskeytyksen, kotiin saatavalla lääkkeellä. Juu, otan ihan sen lääkkeen kiitos, jos se ei ole vielä sieltä tullut itsellään, niin en ala odottelemaan!

Tosiaan, vajaa vuosi myöhemmin olin synnyttämässä ja sain sen epiduraalin. Kipu jatkui ja yltyi edelleen. Ponnistelin kyllä mutta tuntui, ettei siellä alhaalla tapahtunut yhtään mitään. Mulle tarjottiin pudendaalipuudutusta ja otin sen, thank you very much! Siinä kävi sitten niin, että kaikki kipu hävisi. En tuntenut supistuksia, en mitään. Käskettiin ponnistaa, ja mä kysyin että milloin kun en tunne mitään. Kun ponnistin, silmissä sumeni ja alkoi pyörryttää. Ponnistusvaihe päättyi lopulta 16 minuutin jälkeen episiotomiaan, vauvan sydänäänet olivat sen verran laskeneet. Loputtomalta tuntuvan ajan makasin siinä tikattavana ja lopulta sain vauvan rinnalleni. Synnytys oli kestänyt 9 tuntia 58 minuuttia, tyttö syntyi lauantaina aamuyöllä, samana päivänä kuin pikkusiskoni on syntynyt. Laskettu aika oli mennyt tasan viikolla yli. Siskoni oli jutellut isälleni, että onkohan ne synnyttämässä, kun yleensä tulee onnitteluviesti jo varhain aamulla. Oltiinhan me, samaan aikaan kun normaalisti olisin laittanut viestin, oltiin juuri päästy – lue jouduttu – osastolle vauvan kanssa.

Salissa alkoi hirveä härdelli, kun kätilöä tarvittiin jo toisaalla. Tuntuu, että kaikki Tampereen seudun vauvat halusivat syntyä samana päivänä. Imetykseen tuli antamaan ohjausta, jos sitä nyt ohjaukseksi voi sanoa, eri kätilö. Salissa ei tosiaan oltu kauaa, kun osastolta tuli hoitaja meidät hakemaan. Minut ja vauva kärrättiin perille sängyssä, kävelemään en olisi pystynyt.

Synnyttäneiden osastolla olosta riittää erillisen kirjoituksen verran kerrottavaa! Täytyy sanoa, että näiden kokemusten kirjoittaminen on kyllä erittäin terapeuttista. Vaikka olen niistä puhunut ja mielessäni käynyt läpi, tietynlaista jälkipuintia kai tämä kirjoittaminen on. Kiitos kun jaksoit lukea <3

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kirjoitan perheemme elämästä - onnellisuudesta ja huumorista, mitkä arkemme taustalla vaikuttavat. Kunnianhimoinen ja vaatimaton tavoitteeni on muuttaa sekä perheemme että koko maailman kulutustottumuksia ekologisempaan ja eettisempään suuntaan. Toivon että kirjoitukseni herättävät ajatuksia, puoleen tai toiseen, ja otan mielelläni vastaan palautetta lukijoilta.

Blogia voit seurata myös Instassa ja Facebookissa, profiilikuvan alapuolella olevien linkkien kautta! 

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram