En oikeastaan edes huomaa, etten ole tällä hetkellä Facebookissa. On aika helpottavaa olla ilman sitä valtavaa informaatiotulvaa mikä FB:n liittyy. Ja suurin osa siitä informaatiosta on aika turhaa. Tietysti on kiva seurata ystävien kuulumisia, tykätä ja kommentoida. Olen miettinyt, että mulla on luultavasti omassa kaverilistassani sellaisia ihmisiä, joita en tule enää koskaan näkemään. Ajatuksena se on kovin surullista, mutta Facebookin kautta he jollain tavalla pysyvät elämässäni, muistuttavat minua kivoista ajoista (koska ikäviä ihmisiä mulla ei tietenkään ole kaverilistalla) ja eletystä elämästä.

On heitä, jotka ovat olleet matkassani jo 30 vuotta ja sellaisia joihin olen vasta tutustunut. Tykkään siitä että Facebookin kautta saan ehkä tietää ihmisistä jotain, mikä ei tavallisen keskustelun kautta tulisi ilmi. Tykkään siitäkin, että voin pitää jollain lailla itseäni lähempänä niitä kaikkia ystäviä ja sukulaisia jotka asuvat kauempana ja joita en näe edes vuosittain. Minusta on hauskaa, että näen jos joku ystäväni on osallistumassa samaan tapahtumaan kuin minä ja voin yrittää sopia treffejä, koska sattumalta tuskin törmäisimme. Tai voin ilmoittaa päivityksessä että olen siellä tai täälläpäin reissussa ja saada kutsun kylään, ihan mahtavaa!

Mikään ei kuitenkaan korvaa sitä kasvokkain kohtaamista. Joku voi pitää itseään sosiaalisena, kun kommunikoi paljon ihmisten kanssa somen välityksellä. Mutta sellaisesta kommunikoinnista ei loppupeleissä jää ihmiskehoon samoja tuntemuksia kuin siitä että näet ja keskustelet toisen kanssa livenä. Lääkäri Emilia Vuorisalmi kertoo Kotivinkissä 1/2018 näin: ”Oksitosiini, dopamiini ja serotoniini toimivat rakkaus- ja onnellisuushormoneina. Voidaksemme hyvin, niiden pitää olla tasapainossa....Serotoniinin eritys lisääntyy esimerkiksi, jos joku tykkää päivityksistämme, dopamiini saa meidät etsimään uutta ja klikkaamaan aina lisää linkkejä. Oksitosiinia taas erittyy vain oikeassa vuorovaikutuksessa....toisen ihmisen ääni tai silmiin katsominen lisää sen eritystä.”

Mulle on ehkä syntynyt jopa jonkinlainen inhotus somea kohtaan. Blogin pitäminen on tahmeaa ja kun kerrankin tulee joku hetki että ehtisin kirjoittaa, alan epäröidä julkaisun kanssa. ”Ketä hittoa kiinnostaa, ei tätä kuitenkaan kukaan kommentoi, ei tästä ole kellekään iloa”. Alan selata puhelimen valokuvia, jos niistä joku sopisi Instaan. ”Kas, enpä ole edes ottanut hirveästi kuvia. Eikä nekään kuitenkaan ketään kiinnosta!”

Aion kuitenkin palata Facebookiin helmikuun alussa. Pari ystävääni on ottanut yhteyttä, kun eivät olleet saaneet minua kutsuttua tapahtumiinsa. Se on yksi hyvä syy olla koko naamakirjassa. Voi ottaa yhteyttä isoon määrään ihmisiä yhdellä kertaa. Tulen varmasti edelleen julkaisemaan kavereilleni asioita, jotka ovat minulle tärkeitä: kuvia lapsistani, asioita mitä ihmettelen tai mitkä minua ärsyttää, artikkeleita jotka minua kiinnostaa ja omia blogikirjoituksiani.

Tahdin päätän itse sen mukaan, mikä fiilis on ja miten on aikaa, en sen mukaan, että minkä oletan kiinnostavan muita ja miten paljon oletan julkaisuni saavan klikkauksia. Julkaisen omaan tahtiini, omaan tyyliini ja sen lisäksi yritän lisätä yhteydenpitoa läheisiini niin, että oksitosiinitasot pysyvät oikeilla leveleillä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kirjoitan perheemme elämästä - onnellisuudesta ja huumorista, mitkä arkemme taustalla vaikuttavat. Kunnianhimoinen ja vaatimaton tavoitteeni on muuttaa sekä perheemme että koko maailman kulutustottumuksia ekologisempaan ja eettisempään suuntaan. Toivon että kirjoitukseni herättävät ajatuksia, puoleen tai toiseen, ja otan mielelläni vastaan palautetta lukijoilta.

Blogia voit seurata myös Instassa ja Facebookissa, profiilikuvan alapuolella olevien linkkien kautta! 

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram