Vastasyntynyt Sesse

Ylen artikkelissa kerrotaan, että kätilöt toivoisivat äitien valmistautuvan paremmin synnytykseen. "En ole valmistautunut mitenkään tai miettinyt etukäteen mitään. Kyllä ne kätilöt sairaalassa tietävät, mikä on parasta". Tämä lause olisi voinut olla suoraan minun ajatuksistani.

Miten sitten olisin voinut valmistautua paremmin? Mistä olisin aloittanut? Olisiko neuvolassa minua osattu neuvoa paremmin, jos olisin itse tajunnut kysyä? Mutta mitä minä olisin edes osannut kysyä, jos olin sellaisen tilanteen edessä, missä en ollut koskaan ennen ollut? Olemmeko me täysin sen varassa, millainen neuvola asuinpaikkakunnallamme on? Ja millainen terveydenhoitaja itselle sattuu osumaan. Esikoisen raskausaikana minulla taisi olla ainakin viisi eri hoitajaa, ellei useampi!

Olisiko minun pitänyt lukea kirjoja synnytyksestä? Mitä kirjoja, jos niitä on kirjasto pullollaan. Nykyaikaisemmin kai tietoa etsitään netistä, mutta millä hakusanoilla olisin löytänyt tarpeeksi kattavaa tietoa niin, etten olisi  joutunut tuntikausiksi liimautumaan ruudun ääreen?

Ajattelin ehkä, että mitä sillä väliä, miten synnytys menee, kunhan saadaan elävä vauva. Siitähän se todellisuus vasta alkaa. Olin ehkä kuullut liian monta tarinaa siitä, miten vauva ei selviäkään aina edes synnytykseen asti. Mitä järkeä siis valmistautua, jos jotain tapahtuu ja koko vauvaa ei lopulta edes ole.

Aika ajoin mietin synnytyksiäni ja toisaalta jopa vähän harmittaa, etteivät asiat menneet toisella tavalla. Olisinko välttynyt siltä, että esikoisen jälkeen olin monta viikkoa niin kipeä, jos olisin ollut paremmin valmistautunut? Olisiko kuopuksen synnytyksessä vältytty imukupin käytöltä, jos olisin valmistautunut paremmin?

Synnytyksissä minulta jäi ainakin kokematta ”tunne, että täytyy ponnistaa”. Jos olisin kestänyt hiukan kauemmin ilman kivunlievitystä, olisinko kokenut tuon ponnistustarpeen ja olisiko synnytyksistä tullut ”luonnollisemman” oloisia. Sellainen tunne tosiaan on vähän jäänyt, että synnytykseni olivat jollain lailla keinotekoisia. Ponnistin silloin kun minun käskettiin ponnistaa.

Molemmissa synnytyksissä vauvan syke alkoi laskea niin, että ensimmäisellä kerralla päädyttiin episiotomiaan ja toisella imukuppiin. Voiko tuo sykkeen lasku johtua siitä, etten minä synnyttäjänä oikein tiennyt mitä tehdä ja stressini vaikutti vauvan sykkeeseen? Olisinko voinut tehdä jotain, rentoutua ehkä, jotta vauvan tilasta ei olisi syntynyt huolta?

Ystäväni esitteli minut kerran doulalleen ja kertoi saaneensa tältä neuvon, joka meni jotenkin näin: ”kehossasi on aina vähintään yksi lihas, jonka pystyt vielä rentouttamaan”. Olisinko minäkin hyötynyt doulan palveluista tai olisiko pitänyt osallistua muuhunkin valmennukseen, kuin oman kunnan tarjoama kolmen kerran perhevalmennus?

Omalla kohdallani synnyttäminen on nyt nähty ja koettu (t-paitakin hankittu). Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, että miten kätilöt sitten toivoisivat äitien valmistautuvan. Vastaukseksi ei nyt riitä, että ”pohdi etukäteen kivunlievitystä” vaan toivoisin vastausta tyyliin: mene kirjastoon, lainaa tämä kirja, jossa kerrotaan kivunlievityksestä ja lue se. Tai: mene tälle nettisivulle, jolta löytyy kattavaa tietoa synnytyksen eri vaiheista.

Koetko sinä valmistautuneesi tarpeeksi synnytykseen? Mistä löysit tietoa ja miten valmistauduit? Mikä valmistautumisessa oli kaikkein olennaisinta?

Blogia voi seurata Facebookissa ja Instagramissa :)

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kirjoitan perheemme elämästä - onnellisuudesta ja huumorista, mitkä arkemme taustalla vaikuttavat. Kunnianhimoinen ja vaatimaton tavoitteeni on muuttaa sekä perheemme että koko maailman kulutustottumuksia ekologisempaan ja eettisempään suuntaan. Toivon että kirjoitukseni herättävät ajatuksia, puoleen tai toiseen, ja otan mielelläni vastaan palautetta lukijoilta.

Blogia voit seurata myös Instassa ja Facebookissa, profiilikuvan alapuolella olevien linkkien kautta! 

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat