Kaukalon reunalla seisoo pieni joukko iloisia kikattavia tyttöjä puolihameissaan. Arviolta noin kymmenvuotiaita. Valmentaja on pyytänyt jokaista nimeltä kutsuen vuorotellen näyttämään hypyn, jota juuri harjoiteltiin. Kaikki ovat innoissaan. Myös hän, joka ei niin paljon kuulu joukossa. Joka ei puhua pälpätä ja hymyile niin kuin muut. Jota ujostuttaa joskus niin paljon, ettei ilkeä katsoa valmentajaa silmiin - niin mukava kuin tämä hänelle onkin. Enää yksi tyttö jäljellä, hän ajattelee. Sitten on minun vuoroni ja pääsen näyttämään, mitä osaan. Kun edellinen tyttö on suorituksensa tehnyt ja vastaanotettu taputuksin taas osaksi joukkoa, valmentaja alkaakin puhua seuraavasta liikkeestä. Entäs minä sitten, tyttö parkaisee mielessään ja tuntee silmiään polttelevan. Yhtäkkiä joku huomaa, että tytön vuoro olisi vielä. Valmentaja naurahtaa, että kappas en huomannut sinua. Menehän vaan tekemään omasi. Tyttö ei enää haluaisi, mutta menee kuitenkin. Suruissaan, pettyneenä. Ihmeissään siitä, miksi näin käy niin usein. Eikä kenellekään muulle, vaan aina hänelle. 

Tarinan tyttö on jo kasvanut isoksi, mutta lapsuuden tapahtumien muisteleminen tekee yhä harmistuneeksi ja vähän ärsyyntyneeksikin. Olin tiettyyn pisteeseen asti todella ujo, ja joukossa puhuminen oli minulle täysi mahdottomuus, omien oikeuksien puolustamisesta puhumattakaan. Eniten harmittaa tietynlainen arvottomuuden tunne, joka seurasi juuri noita hetkiä, kun olemassa oloni yksinkertaisesti unohdettiin. Omiaan teki myös kilpailuhenkinen kanssasisar, joka oli luonnollisesti suosittu, äänekäs ja aika ilkeäkin pillinsoittajan roolissaan. Se, että suulaammaat tyypit päätyivät usein osaksi kivoja erikoisjuttuja, saattoi olla sattumaa, mutta jollain lailla se tuntui myös suunnitellulta. Olinhan heistä useimpia taitavampi, mutta kuitenkin vain seinäruusu.

Onneksi ajat muuttuivat, osa tytöistä lopetti ja pukkaridraama väheni, itselleni niin rakas harrastus jatkui ja aloin kuoriutua suojakotelostani, ainakin osittain. Viime tutkimusten valossa kauhistelen kuitenkin maailmaa, jonka omat lapseni tulevat kohtaamaan. Mitä jos he joutuvat kokemaan saman arvottomuuden tunteen? Mitä jos heitä syrjitään niin luonnollisen piirteen kuin ujouden takia? Jos töitä saadakseen on oltava iki-iloinen, näkyvä ja kupliva, niin onko ujous sitten kuin kirous myöhemmällä iällä? Sen ainakin tiedän, että ujo lapsi tarvitsee tukea, hyväksyntää ja rohkaisua, eikä sivuuttamista ja silmien ummistamista. Vaikka en pysty yhteiskunnan rattaisiin vaikuttamaan, voin tehdä kaikkeni kasvattaakseni lapsistani onnellisia, rakastavia ja toisia kunnioittavia ihmisiä. Suhtautumalla positiivisesti ja vaalien juuri niitä piirteitä, jotka tekevät kustakin heistä omalla tavallaan erityisen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, käsillä tekemisen intoa ja arkisen onnen kolahtelua. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat