Elokuu alkoi niin kauniina. Aurinkoisena ja jännittävänä. Varsinkin ekaluokkalaiselle, joka odotti sädehtivin silmin sitä kaikkea: uutta koulua, opettajaa ja asioita, joita tulisi oppimaan. Sitä, että uusi reppu tulisi vihdoin käyttöön. Voisi soittaa naapurin ovikelloa ja ottaa taipaleelle mukaan kaverin. Ihan parhaan sellaisen. Jonka kanssa kesällä oli ollut vielä erottamaton. Toinen oli paita ja toinen peppu. Kumpi oli kumpi, ei ollut pääasia, vaan se mitä syntyi niiden yhdistelmästä. Naurunremakkaa, yhteisiä toilailuja ja jatkuvaa pihalla kirmailua. Niiden päälle äitien hymyjä ja pään puisteluja.

Syyskuussa kaikki muuttui, kun kuvioon tuli kolmas. Kaverin ovelle yksi lisää. Tuli harmaata ja alkoi askeleiden epätahti. Koulumatkasta tuli tahmea, ja yhdestä ulkopuolinen. Siitä, joka oli pienin ja heiveröisin. Ehkä myös haavoittuvin. Oma poika. "Vauva", nimittelivät toiset. Niin hän olikin, mutta vain äidille, ainakin salaa siellä jossakin mielen perukoilla. Niin älyttömän rakas ja kallisarvoinen, eikä varmasti mikään nyrkkeilysäkki. Äidille, jonka sydän alkoi itkeä, pään sisällä raivota. Noille muille hän oli joku, jota syrjiä ja painaa alas. Jonka kautta he itse tunsivat paremmuutta. Saivat vallan. 

Saavutettiin jäävuorenhuippu. Ärsytys ja nujakka, johon opettaja puuttui. Anteeksi pyydettiin ja anteeksi saatiin. Kotonakin vielä perin pohjin selviteltiin. Yhden, kahden ja kolmenkin kanssa. Seuraava aamu tuntui paremmalta. Kun ovikello soi, kääntyi poika silti äkisti ja katsoi sinisillä silmillään: "Pääsenkö kuitenkin teidän kyydissä?" Jälki oli jäänyt ja pahat muistot luotu. Unohtuuko kaikki, palautuuko kaveruus, auttaako aika - sitä ei voi tietää.

Sen kuitenkin tiedän, etten lepää tai silmiäni ummista. En pysty. Myös minussa on nyt jälki. Vääryydestä, surusta, lapseni kiusaamisesta. Tarkkailen ja tarvittaessa taistelen. Suojelen kuin karhuemo omiaan. Niin pitkään, että tunnen uhkan väistyvän ja rauhan palaavan. Että tiedän pojan olevan turvassa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (6)

Vierailija
1/6 | 

Asia mitä äiti pelkää jo paljon ennen koulutaipaleen alkua - kiusaaminen. Ajatuskin siitä että oma lapsi joutuisi kiusatuksi puristaa sydäntä. Toivottavasti kaveruus palautuu ja asia vähitellen häipyy mielestä vaikka asiaa tuskin koskaan kokonaan unohtaa. Tsemppiä syksyn jatkoon! ❤

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

Kiitos paljon <3 Nämä ovat rankkoja asioita aina, ja tekisin vanhempana mitä vain, etteivät nuo pelot jäisi kummittelemaan. Vaikka viereltä on juuri nyt vaikea poistua, uskon, että yhdessä tästä jotenkin selvitään.

Vierailija
2/6 | 

Itse olen kamala kun sanon näin mutta se jos ensin kiusataan ja sitten tulee tollanen nujakka ja pyydetään anteeksi niin kyllä itselläni jäisi sellainen olo että onko kuitenkaan kyse kunnon ystävyydestä onko tilanne hetken hyvä ja sitten kiusaaminen alkaa uudelleen? Lapset kyllä saattavat olla kavereita vanhempien pakotuksesta: "kun ennenkin olette olleet ystäviä niin ei voi tehdä noin" mutta ei siinä sitä luottamusta ole. Itselläni oli muutama kaveri kun olin itse lapsi ja nuori, välillä oltiin kavereita välillä taas ei koskaan sanottu edes moita koulun pihalla ja toinen kaveri päätti lopulta olla kova tyyppi ja vasta kun nuorena sai selkäänsä niin koitti uudelleen kaveerata itseni kanssa. Opetus tässä oli se että ne jotka eivät oikeasti kavereita ole esim kavereiden kiusaaminen ja hylkääminen ei ole sitä todellista kaveruutta eikä silloin myöskään sellasten kanssa tarvii kaveerata.

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

Kiitos kommentistasi, joka osuu kovin lähelle omia ajatuksiani. Kuinka luottaa siihen, ettei tilanne toistu - siitäkin huolimatta, että useat aikuiset ovat puuttuneet asiaan ja sekä lapset että heidän vanhempansa vakuuttavat meille näin? En tiedä, pystynkö itse luottamaan ja siksi tuntuu vaikealta edes yrittää rohkaista lastakaan tekemään niin. Toistaiseksi mennään hänen tuntemuksiaan kuulostellen ja koulumatkaa yhdessä kulkien. Myös uusia kaverisuhteita tukien. Hyvää syksyn jatkoa!

Vierailija
3/6 | 

Vedet nousi silmiin tätä lukiessa, meillä juuri samanlainen tilanne. Kun koulu alkoi lapsen siihen asti paras kaveri käänsi selkänsä. tyttö koittaa edelleen pyytää kaveria kylään vaikka useimmin saa vastauksen että en halua tulla tai minulla on joku muu kaveri. Sydäntä riipii kun tyttö sitkeästi koittaa pitää ystävästään kiinni tämän välttelystä huolimatta. Jatkuvaa pahaa mieltä ja kyselyä äidiltä miksi kaveri ei halua leikkiä minun kanssa. Olen koittanut kannustaa etsimään uusia ystäviä mutta vaikuttaisi siltä ettei luokalta löydy juuri omalle lapselle ketään kaveriksi.

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

Sydäntäsärkevää, että olette joutuneet käymään läpi näitä samoja asioita. On todella rankkaa äitinä katsoa oman lapsen epäreilua kohtelua. Toivottavasti tyttö saa uusia kavereita ja huoli myös teillä kevenee <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, arkisten asioiden ihmettelyä, vertaistukea ruuhkavuosiin. Tervetuloa seuraamaan!

Huomasithan, että Sattumia ja suklaarakeita löytyy myös Facebookista ja Instagramista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017

Kategoriat