Olin ensimmäisellä luokalla, kun pikkusiskoni syntyi. Muistan sen kaiken silti vain hämärästi. Edestä avautuvan oven, sinisen sairaalan peiton. Valkoiseen potkupukuun puetun pienen pötkylän. Sen, että sain vihdoin kertoa opelle olevani isosisko. Ristiäisiin valmistautumisen ja nimen arvuuttelun. Ja sen maailman ihanimman kultaisen hameen, jonka saisin pukea ylleni. Vanhemmalla siskollani oli samanlainen. 

Mitä en kuitenkaan vielä ymmärtänyt, oli se muu, mitä silloin tapahtui. Syntyi pohja aivan erityiselle suhteelle, meidän kolmen tiimille. Läpi elämän kestävälle sisaruudelle. Sellaiselle, joka ei rakennu itsestään vaan vaatii jokaisen panostusta - välittämistä ja loputonta neuvottelemista. Satojen salaisuuksien pitämistä. Sitä eivät nujertaneet lapsuuden taistelut, kateus tai pahimmatkaan riidat. Ei edes ydinperheen hajoaminen. Se venyy tuhansia kilometrejä ja pitkin matkaa vain jalostuu. Rikkaudeksi, aikuisuuden yhteiseksi ymmärtämiseksi. Kiireen siivittämiksi näkemisiksi, mutta sitäkin syvällisemmäksi luottamukseksi. Sellaiseksi, jossa ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta uskaltaa sanoa.

Meistä syntyi toisillemme turva. Vahvuuden tyyssija ja voimavara. Ei kerta heitolla vaan pikkuhiljaa - pala palalta. Sellainen, joka auttaa kohtaamaan huomisen. Niin hyvän kuin pahan, ilon ja painajaisen. Yhdessä ennemmin kuin yksin. Mahdollisuuden meille viitoittamalla tiellä. Sillä, joka ei ole millään lailla itsestäänselvyys. Koska olisimmehan voineet olla panostamatta, kulkea eri suuntiin. Jättää riidat ratkomatta.

Onneksi päätimme jäädä. Meidän porukkaamme. Muuta en omille lapsillenikaan toivoisi. Kuin sen, että he pitäisivät toisistaan kiinni ja luottaisivat. Näkisivät toisissaan hyvän. Aina silloinkin, kun elämä heitä heittelisi ja kivenmurikoilla satuttaisi. Sisaruus on elinikäinen ja ehtymätön voimavara, mutta vain jos sen antaa kehittyä sellaiseksi.

Se päivä, kun esikoisemme näki pikkuveljen ensi kertaa, on piirtynyt mieleeni ikuisesti. Kuinka tämä lähestyi epämääräistä myttyä sylissäni, toinen käsi tiukasti isänsä kädessä, toisen käden etusormi suussaan. Kasvoillaan suuren suuri hämmennys. Kun pikkuveli parkaisi, isoveli reagoi itkemällä. Silloin ajattelin, että tästä se alkaa - elämien yhteenkietoutuminen, kahden sisaruksen kasvutarina. Heidän yhteinen taipaleensa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, arkisten asioiden ihmettelyä, vertaistukea ruuhkavuosiin. Tervetuloa seuraamaan!

Huomasithan, että Sattumia ja suklaarakeita löytyy myös Facebookista ja Instagramista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017

Kategoriat