Oli ala-asteen kuudennen lukuvuoden alku. Ihan tavallinen syksy, paitsi jokin siinä tuulessa oli silti erilaista. Ystävät, joiden kanssa olimme vielä keväällä toisillemme niitä parhaita, tuntuivat yhtäkkiä jotenkin kaukaisilta. Kuin vierailta. Enhän sitä toki ensin nähnyt, tai halunnut ymmärtää. Mutta he olivat viettäneet hauskan kesän yhdessä, kaksin. Ja nyt, en ollut enää tervetullut. Rinkiin, ystävyyteen tai lähestyviin kotibileisiin. Niihin yhtiin luokan ensimmäisistä. Minua ei ollut kutsuttu. Ja tämäkin piti lopulta kertoa lapulla koulun jälkeen, kun en ollut tajunnut vihjettä. Virnistellen. Ei mielestäni yhtään hermoillen. "Ehkä huomasit, ettei me haluta sua sinne." Piste.

Se satutti. Olin nolona. Miksi juuri minä? Miksi olin niin täysin kelvoton ja väärä? Huono olemaan ystävä. Niin huono, ettei sitä tarvinnut edes selittää, kunhan vain käänsi selkänsä ja supatti siellä varjossa. Seurasi hämmennys, suru ja puhumattomuus. Jälki, joka jäi. Löysin onneksi uudet ystävät. Sellaiset, jotka eivät arvostelleet. Vaan arvostivat. Ystävät, jotka ovat yhä niin rakkaat,  vuodetkaan eivät ole heitä pois kuluttaneet.

Omien lasten myötä olen miettinyt, miksi porukassa kuin porukassa on niin usein yksi liikaa? Vaikka en enää muistele kokemaani, hiipii se joskus ajatuksiin takavasemmalta, kuin varkain. Ensimmäisen kerran, kun tuttavan lapsikaksikko juoksi parivuotiasta esikoistani karkuun ivallisesti karjuen: "Mitä siinä seuraat?" Tänään, kun näin kuusivuotiaani hädän ja häntä pakoilevien pihan poikien ylpeyden. Siitä, että olivat voittaneet. Päässeet pois jonkun ylimääräisen luota, olemaan kaksin. Syy, miksi poikani oli ulkopuolella on mysteeri. Jokin päähänpisto. Tiedän kuitenkin, että vaikka huomenna kaikki olisi toisin, poikani saattaisi muistaa pitkään tuon hetken. Tunteen, ettei ole kelvannut mukaan.

Se, mitä voin itse tehdä vanhempana, on olla läsnä pienempien lasten leikeissä. Osallistua ja näyttää esimerkillä, että kaikki mahtuvat mukaan. Aloittaa tarvittaessa neuvottelut ja ohjata siinä, kuinka tovereita kunnioitetaan. Kuinka voi poistua myös loukkaamatta. Esikoiseni on jo koulumaailmassa kohdannut porukoitumisen hyviä ja huonoja puolia, ja tiedän, etten pysty niihin juurikaan vaikuttamaan. Mutta se, mihin haluan panostaa, on välisemme yhteys. Se, että hän tietää minun olevan tässä. Häntä aina puolustamassa. Tukemassa pettymystenkin keskellä ja kertomassa, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.

(Kuvituskuva: Pixabay)

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Samoja kokemuksia itsellä yläaste iässä. Nykyään kuitenkin ystäviä yläasteen muilta luokilta ja lukiosta. Äiti oli silloin tukena ja toivon että nyt 2-vuotias poikani ei tule samaa kokemaan, mutta jos näin on, olen hänen tukenaan aina. Lapset ja nuoret eivät näe kokonaiskuvaa jossa yleensä auttaa vanhempien opastaminen.

Vierailija
2/4 | 

Sain saman kokemuksen 8-luokalla :( Luokan alussa kelpasi kaveriksi, mutta syksyn aikana ystävät peruuttivat koska muut alkovat kiusata. Onneksi oli silloisia vuotta nuorempia kavereita, jotka pysyivät, ja aikani mietittyäni muutin ulkonäköni (rajummaksi) ja aloin antaa sanallisesti takaisin kiusaajille. Tämän jälkeen minusta tuli kaveri ja "idolli" entisille kilteille kavereilleni. 

Opin suojakuoren ja sen jälkeen pikkuhiljaa vahvuuden joka sisällä on ja sillä pärjännyt läpi elämän tähän asti. Oma lapsi oli joutunut kiusatuksi myös 8-luokkalaisena ja kertoi siitä ammattikoulun toisen jälkeen koska ei uskaltanut kertoa aiemmin - koska tiesi että menen möykkäämään koululle "kiva koulu" periaatteen vuoksi :( 

Se sisäinen raivo etten voi auttaa lastani jälkijunassa, vaikka itse ihan yksin tappelin oman kiusaamiseni ja voitin sisäisen vahvuuden. Mutta nyt huomaan että lapseni on löytää pikkuhiljaa saman vahvuuden kuin minäkin aikanani, poikana vain tarvitsi vähän kauemmin aikaa. Tiedän että poikani on vahva läpi elämänsä tuon kokemuksen jälkeen <3

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

Ikävää, miten tuo "enemmistön valta" saa aina muita mukaansa ja yhtä vastassa onkin pian kokonainen joukkio. Onneksi sinä ja poikasi olette kasvaneet vahvoiksi kaiken jälkeen <3 Kaikkea hyvää teille!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, arkisten asioiden ihmettelyä, vertaistukea ruuhkavuosiin. Tervetuloa seuraamaan!

Huomasithan, että Sattumia ja suklaarakeita löytyy myös Facebookista ja Instagramista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017

Kategoriat

Instagram

Sisältö jatkuu mainoksen alla