Viisivuotias työntää tyytyväisenä hyräillen nukenvaunujaan kohti lähipuistoa. Kauempana, ehkä sadan metrin päässä, mutkan takaa ilmestyy pieni musta karvaturri häntä iloisesti edestakaisin heiluen. Vaikka koira omistajineen ei ole lähelläkään, tytön hepuli alkaa saman tien: itkua, paniikkia, käsivarteen takertumista ja raivoisaa repimistä takaisin vastakkaiseen suuntaan. Tyynnyttely ei toimi eivätkä rauhoittelevat sanat tavoita. Lopulta ei auta muu kuin ottaa nukenvaunut kainaloon ja poistua huutavan tytön perässä paikalta.

Kun ahdistus ja pelko eläimiä kohtaan oli pahimmillaan, mietimme usein, mitä keinoja aikuisella on oikeasti auttaa? Pääseekö lapsi koskaan pelosta yli? Teemmekö vanhempina jotain väärin?

Se, että ymmärsimme lakata odottamasta tilanteen ratkeamista ja tietynlaista käytöstä, auttoi merkitsevästi.

Neuvolassa ymmärrettiin asian vakavuus, ja tieto siitä, että ammattilaisen apua on tarvittaessa saatavilla, tuntui helpottavalta. Se, että ymmärsimme itse lakata odottamasta tilanteen "ratkeamista" ja lapselta tietynlaista käytöstä, auttoi vielä merkitsevämmin. Tajusimme, että edessämme oli prosessi, jossa oma järkeily oli laitettava syrjään ja lasta tulisi tulkita hänen näkökulmastaan - oikeanlaista emotionaalista tukea tarjoten.

Pelon sanoittamisen myötä tytön taakka selvästi keveni, ja hän alkoi ymmärtää tunteitaan paremmin.

Ensiksi tärkeää on ollut keskustella lapsen kanssa rauhassa ja pyrkiä ymmärtämään pelon syitä. Mistä kaikki on lähtenyt, ja mitkä tekijät ovat pahentaneet tai lieventäneet pelkoa? Heti alkuun selvisi, että tietyt piirteet, kuten eläinten arvaamattomuus, nopea lähestyminen ja iholle käyminen, ahdistaa. Myös vaihe, jolloin isosisarukset pelkäsivät isovanhemmilla asustavia riehakkaita koiria, oli jäänyt tytölle mieleen. Näiden asioiden esille tuominen oli iso askel, sillä pelon sanoittamisen myötä tytön taakka selvästi keveni, ja hän itsekin alkoi ymmärtää omia tunteitaan paremmin.

Lapselle pelko on ihan tosi juttu, ja meidän tulee toimia sen mukaan.

Pelko on täytynyt hyväksyä sellaisenaan, ilman vähättelyä. Huomaamattamme rohkaisimme tyttöä pitkään kohtaamaan pelkonsa, esimerkiksi kehottaen häntä katsomaan lähestyvää karvakaveria: "eihän se muuta kuin kävelee tuossa". Sittemmin olemme tajunneet, ettei tämä ollut oikea tapa; pelkoa ei voi uskotella pois eikä lapsi saisi missään nimessä ajatella, että siinä on jotain väärää tai hävettävää. Vaikka aikuisina emme itse näe vaaraa, lapselle se on ihan tosi juttu, ja meidän tulisi myös toimia sen mukaan.

Mitä herkemmällä korvalla kuuntelee, sitä helpompaa on arvioida, millaista tukea lapsi tarvitsee.

Lapsen ehdoilla meneminen ja oikeanlainen tuki eläimiä kohdatessa on ollut keskeistä. Oman pelon ja päällä olevan tilanteen käsittely vaatii lapselta aikaa ja tilaa, ja vanhemman on hyvä osoittaa, että kaikenlainen reagointi sallitaan. Olemme huomanneet, että mitä vähemmän meteliä itse pitää, sen parempi. Mitä herkemmällä korvalla kuuntelee, sitä helpompaa on arvioida, millaista tukea lapsi tarvitsee. Kun olemme antaneet tytölle mahdollisuuden perääntyä kohtaamisista, on yllättäen saattanutkin riittää, että voi kulkea äidin selän takana tai pientareella, kunnes nelijalkainen on mennyt ohi.

Korjaavia kokemuksia ei kannata pakottaa, ja pienestäkin on hyvä iloita yhdessä. Vaikka lähipiirissämme on koiria, ovat ennalta suunnitellut tapaamiset olleet tytölle yllättäen niitä vaikeimpia. Sen sijaan, pihapiirissä ajoittain vastaan tulevista karvaturreista ja naapurin säyseästä kissasta on kuukausien kuluessa tullut vähintäänkin siedettävän kiinnostavia. Kun tyttö näkee, että ohikulkija on rauhallinen tapaus, auttaa se taas seuraavaa kertaa. Kun isosisarus silittää kissaa, saattaa tyttökin silittää - tai ainakin siirtyä ihan viereen katsomaan. Selvästi se, että hän saa olla mielensä mukaan tarkkailijan roolissa ja lähestyä vasta sitten, on avainjuttu.

Vaikka eläinpelko tuskin koskaan unohtuu täysin, olemme kulkeneet pahimmista ajoista jo pitkän matkan. Kun lapsi iloitsee itse siitä, että on kohdannut vieraan koiran rauhallisena, on se hetki, jota iloitsemme myös kaikki yhdessä. Takapakkiakin joskus toki tulee, mutta nyt hän tietää, että pystyy voittamaan pelkonsa. Ja se on pääasia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, arkisten asioiden ihmettelyä, vertaistukea ruuhkavuosiin. Tervetuloa seuraamaan!

Huomasithan, että Sattumia ja suklaarakeita löytyy myös Facebookista ja Instagramista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017

Kategoriat