On jouluaaton aatto. Kello käy jo seitsemää ja sormet sauhuavat yhä näppiksellä hämyisän keittiön valossa. Siitä huolimatta, että lapsista yksi toisensa jälkeen on käynyt pyytämässä leikkimään. Hakemassa äidin huomiota. Ja siitä huolimatta, että päätä särkee eikä ajatus edes luista enää kunnolla. Mutta kun pitää saada valmiiksi, ääni siellä jossain inttää. Miehen ääni on onneksi se, joka havahduttaa: "Mitäpä jos oikeasti laittaisit sen koneen jo pois? On sentään joulu, ja meidän piti mennä vielä pulkkamäkeen."

Työssä käyvän perheellisen arki ei todellakaan ole aina kovin hattaraista.

Aikataulurumba, loputtomat deadlinet, stressi ja väsymys. Joskus tuntuu, että ne hautaavat alleen kaiken muun. Työssä käyvän perheellisen arki ei todellakaan ole aina kovin hattaraista. Katkonaisten öiden seurausta ovat heikko keskittymiskyky ja aikaansaamattomuuden tunne, niin töissä kuin kotona. Kiire on joskus tolkuton. Eletään kai niitä Ruuhkavuosia sitten oikein isolla "R":llä, usein naureskelen. Viimeisen kuukauden aikana olen silti pysähtynyt usein miettimään, mikä tässä arjessa on oikeasti tärkeintä? Painaako työtehtävien vaakakuppi jo liikaa?

En tahdo asettaa työtä etusijalle, vaan viettää aikaa perheeni kanssa - pieniäkin hetkiä vaalien.

Jo asian pohtiminen pistää asiat nopeasti perspektiiviin. Sillä enhän oikeasti tahdo asettaa työtä etusijalle, vaan viettää aikaa rakkaimpieni kanssa - pieniäkin hetkiä vaalien. Vertautuuko työssä onnistumisen tunne mitenkään edes siihen taaperon iloon, kun tämä on saanut palapelin viimeisenkin palan paikoilleen? Tai siihen, kun saa katsella sisarusten kotileikkiä hassuine vaatetuksineen. Heidän siinä niin aidosti rooleihinsa heittäytyen, kikatellen ja höpsötellen. Tai kun saa pidellä sylissään pientä, joka on jonakin päivänä liian iso mahtuakseen siihen enää. Silloin voi harmittaa ainoastaan se, ettei ole antanut aikaa tarpeeksi - ei ikinä se, että olisi antanut sitä liikaa.

Tahdon olla läsnä lapsilleni nyt enkä "ihan kohta".

Ei, työ ei voi olla koskaan tärkeämpi, päätän. Se ei saa olla tärkeämpi. Odottakoot läppäri, laskekoon rima. Jääköön tehtävät suosiolla odottamaan seuraava arkipäivää. Tästä hetkestä, tarjotusta mahdollisuudesta pulkkamäkeen, en luovu. Se olisi liian suuri menetys. Tahdon olla läsnä lapsilleni nyt enkä "ihan kohta". Tai huomenna. Sillä en halua herätä huomaamaan, että silloin voi olla jo liian myöhäistä.

Kuva: Pixabay

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, arkisten asioiden ihmettelyä, vertaistukea ruuhkavuosiin. Tervetuloa seuraamaan!

Huomasithan, että Sattumia ja suklaarakeita löytyy myös Facebookista ja Instagramista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017

Kategoriat