Työnantajani heitti minulle taannoin melkoisen pähkinän purtavaksi:

"Jos ajatellaan hetki, että kaikki on mahdollista, mikä on haaveesi?" 

Huomasin, että kun on jo useamman vuoden elänyt tässä päivässä ja ajatellut kaikkea hyvin käytännönläheisesti jalat tiukasti maan kamaralla, on hyvin vaikea -  ellei mahdoton - yhtäkkiä antaa unelmille edes mahdollisuutta päästä lentoon. Unohtaa ruuhkavuosien realistisuus ja kyetä arvioimaan omaa elämäänsä ilman lastenvärisiä linssejä. Tai edes välttämättä tietämään, mitä oikeastaan haluaa - ammatillisesti ja muutenkin. Yleensä kun pienemmät ja isommat haaveet liittyvät tavalla tai toisella pikkuväkeen ja yhteiseen onneen: omakotitalo, reissu Muumimaailmaan, parempi taloudellinen tilanne ja niin edelleen.

Tuo yksi kysymys oli silmiä avaava. Aivan kuin vanhemmuuskin on kasvuprosessi, niin on myös oman itsensä työstäminen muilla osa-alueilla - enkä tarkoita näitä missään nimessä erillisinä, vaan toinen toistaan täydentävinä. Tulenhan olemaan aina äiti, mutta hyvin paljon muutakin.

Kuten myös Heinähattu, Valto ja Viljo taannoin muistutti, ei ole ollenkaan huono idea tehdä aika ajoin tilannekohtaisestikin pesäeroa sille, mitä lapsi haluaa ja mitä vanhempi itse haluaa. Pysähtyä ihan hetkeksi. Miettiä, kuka siellä pyykkikasojen, loruttelun ja nenän pyyhkimisen takana oikein majailee. Muistella, millainen tyyppi sitä olikaan ennen lapsia. Haaveiliko jostain, joka unohtui siihen ensimmäiseen ihanaan vauvan nuuhkaisuun? Oliko ennen harrastuksia, joita nyt kaiholla muistelee? Ja vaikka moni asia olisikin jäänyt, olenko minä vielä kuitenkin minä? Tai ylipäätään sellainen kuin toivoisin?

Vaikka joskus tuntuisikin, että on hukannut itsensä, onneksi aina voi myös muutosten myötä löytää itsensä uudelleen. Kunhan on armollinen ja muistaa, ettei sen tarvitse käydä salamannopeasti. Pikku palasistakin syntyy lopulta kokonainen.

Juttele (aikuistenkin juttuja), harrasta (jos se tuntuu mieluisalta), kuulostele (itseäsi), kokeile uusia juttuja, tutkaile (työhön ja muuhun tekemiseen liittyviä) mahdollisuuksia ja muista myös unelmoida. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, arkisten asioiden ihmettelyä, vertaistukea ruuhkavuosiin. Tervetuloa seuraamaan!

Huomasithan, että Sattumia ja suklaarakeita löytyy myös Facebookista ja Instagramista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla