Hyörinä ja höpötys. Laulelu ja kikatus. Pehmoinen pää painuu poskea vasten. Pienet sormet löytävät äidin pitkän tukan. Näpertelevät ja pyörittelevät, kunnes liike alkaa hidastua. Hengityksen sävy syvenee ja sinisimmut painuvat kiinni. Pikkuinen kämmen rentoutuu jääden lepäämään sille paikalleen. Kuin varmistaakseen, että joku on siinä vieressä - unenkin tietä turvaamassa.

Tunnen rauhallisuutta ja pakahduttavaa onnea. Järjetöntä kiitollisuutta siitä, että saan kuunnella tuhinaa vierelläni. Kuinka tärkeältä se kiireisten päivien jälkeen voikaan tuntua. Että on saanut ensin yhdessä purkaa väsymyksen saduiksi, ja kaipuun loputtomiksi halauksiksi. Sitten vielä saatellut höyhensaarille jokaisen oman, ja vielä jonkun niin pienenkin. Miten myyty yhä onkaan, kun saa katsoa noita onnellisia kasvoja ja silitellä lämmintä poskea. Kuunnella maailman parasta ääntä. Sellaista, josta tietää, että kaikki on hyvin.

Huomisen kiireitä en edes ajattele. Nämä ovat niitä hetkiä, joihin tahtoisi jäädä. Joka ilta.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, arkisten asioiden ihmettelyä, vertaistukea ruuhkavuosiin. Tervetuloa seuraamaan!

Huomasithan, että Sattumia ja suklaarakeita löytyy myös Facebookista ja Instagramista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla