Kirjoitukset avainsanalla mikä musta tulee isona

Meillä kaikenlaiset elämän pienemmät ja suuremmat pohdinnat sijoittuvat usein iltapalapöytään, ja tänään aiheena oli tulevaisuuden unelma-ammatti. "Minä haluan lääkäriksi", ilmoitti viisivuotias tytär ykskantaan. "No mut musta tuleeki arkkitehti ja meen yliopistoon", vastasi kuusivuotias isoveli kuin itsestäänselvyytenä, muistellen kaikkia rakennelmiaan ja aikaisempia jutusteluja aiheesta. "Mutta mitä musta sitten vois tulla?" alkoi esikoisen kuumeinen pohdinta. Vaihtoehtoina olleet kokki ja kuorma-auton kuljettaja eivät selvästi enää tuntuneetkaan yhdeksänvuotiaasta innostavilta. 

Koululaisen unelmoinnissa on jo selvempänä läsnä realiteettien tietynlainen tiedostaminen. Lähtökohtaisesti poika miettikin, missä hän olisi hyvä, eikä niinkään, mistä hän tykkää. Kun kysyin vastavuoroisesti, mistä hän haaveilisi ja mikä olisi sellaista, mitä hän haluaisi tehdä, alkoi vaihtoehtoja pulpahdella hänelle itselleen yllätyksenä paljon paljon enemmän.

Vaikka onnistumisen tunne on tärkeä osa mitä tahansa työnkuvaa, ei ole väärin antaa lapsen unelmoida - vaikkakin joskus mahdottomilta tuntuvista jutuista. Jos poika nyt keksisi haluavansa pelikeksijäksi tai rokkistaraksi, niin sanoisin, että antaa mennä vaan. Antaa unelmien lentää! Itse oli pikkukoululaisena varma, että minusta tulee isona laulaja. Kappas, ei tullut, mutta mitäpä sitten? Unelmien tarkoituksena ei ole aina toteutua, mutta niiden tarkoituksena on kasvattaa pohtimaan, millainen oikein olen ja mitä haluaisin tehdä. Kuinka haluaisin elämääni elää?

Aikaa ammattien miettimiseen on lapsilla onneksi vielä paljon. Ehkä tärkein asia, mitä itse koen voivani tehdä, on kuunnella, keskustella ja olla kiinnostunut. Tarjota vilpittömän tukeni hämmentyneelle ja opettaa tunnistamaan sisimmässään kumpuilevia unelmia tukahduttamatta niitä. Ja ehkä myöhemmin vasta auttaa tunnustelemaan tuulta, löytämään vahvuuksia, ennakoimaan hyvä puhuri ja sietämään ilmavirran aiheuttamia kolhuja. Vaikka epäonnistumiset ovatkin keskeinen osa itsensä löytämisen polkua, seuraa niitä onneksi aina myös ne toisenlaiset kasvun etapit - riemunkiljahdukset. Haluan olla lapsilleni läsnä kummassakin ja ennen kaikkea osoittaa, että maailma on heille avoin, vaikka kaikkea ei aina heti osaisikaan. Että joskus päämäärä ei ehkä olekaan tärkein, vaan kuljettu matka.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, arkisten asioiden ihmettelyä, vertaistukea ruuhkavuosiin. Tervetuloa seuraamaan!

Huomasithan, että Sattumia ja suklaarakeita löytyy myös Facebookista ja Instagramista.

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat