Kirjoitukset avainsanalla tunneside

Lapset istuivat taannoin iltapalapöydässä minun hääräillessä puurokattilan ääressä. Otin esiin tutut muumilautaset, ja annosteltuani puuron, aloin ojentaa nelivuotiaalle tuttua Pikku Myy -lautasta. Tämä katsahti minua ja sanoi tomeran päättäväisesti: En oo mikään Pikku Myy, vaan Mymmeli!. Hieman huvittuneena vaihdoin tyttöjen lautaset toisin päin, istuin alas ja tiedustelin, mistäs moinen mieleen oli juolahtanut. Vastaus oli yhtä kiistaton: Koska oon isosisko, tietty.

Pienimmäisemme syntymä viime vuonna ei ollut silloin kolmivuotiaalle pelkästään iloista aikaa, vaan tämä oli selvästi hämillään. Hänen roolinsa ainoana pikkusiskona oli radikaalisti muuttunut, sillä nyt perheessä oli toinenkin pikkusisko. Vauvaan hän ei mustasukkaisuuttaan purkanut, mutta meille vanhemmille tunnekirjo kävi hyvinkin selväksi - varsinkin kun vauva alkoi liikkua ja seurailla häntä. Olin toisaalta iloinen, että tyttö koki pystyvänsä näin meihin turvaamaan, mutta samalla pohdin, kuinka pikkusisko tulevaisuudessa sulautuisi hänen maailmaansa.

En tiedä, missä vaiheessa tarkalleen tilanne muuttui. Ehkä päiväkodin alkaessa syksyllä, kun lapset alkoivat saada turvaa myös enemmän toisistaan meidän vanhempien ollessa töissä. Tai ehkä tyttö kypsyi ajatukselle huomaamatta pikkuhiljaa. Mutta nyt hän on selkeän tietoinen siitä, että on isosisko, ja vieläpä ylpeä siitä. On ihanaa ja hassuakin seurata, kuinka pikkusiskon "pyynnöt" läpätä kättä tai antaa ruokapöydässä lusikka saavat isosiskon hymyn kareilemaan. Hän on se, ketä nimenomaan sisko pyysi. Hän on tälle niin tärkeä, että vain kelpaa juuri nyt. Tai kuinka isosisko auttaa pikkusiskoa nousemaan ylös ulkona kaatumisen jälkeen, tai tahtoo vetää pulkassa tai pitää kädestä. Tai huolehtii, että tällä on unilelu repussa päiväkotiin lähtiessä. 

Kun viime viikolla kaarsimme päiväkodin pihaan, siellä se oma Mymmelimme taas keinutti pikkusiskoa. Hymyillen, tälle höpsötellen, ja kummankin äänekkäästi nauraen. Tuo aivan erityinen, molemminpuolinen side ja toiseen turvaamisen taito on se, minkä toivoisi pysyvän heidän välillään läpi elämän. Tyynessä ja myrskyssä, juhlassa ja vastoinkäymisessä. Kaikessa, mitä he tulevat kohtaamaan, yksin ja yhdessä.

~ Kaikille isosiskoille, pikkusiskoille, isoveljille ja pikkuveljille - myös niille elämänsisaruksille, jotka ystävyys on yhdistänyt ~

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, käsillä tekemisen intoa ja arkisen onnen kolahtelua. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat

Instagram