Kirjoitukset avainsanalla onnellinenlapsi

Lapset istuivat taannoin iltapalapöydässä minun hääräillessä puurokattilan ääressä. Otin esiin tutut muumilautaset, ja annosteltuani puuron, aloin ojentaa nelivuotiaalle tuttua Pikku Myy -lautasta. Tämä katsahti minua ja sanoi tomeran päättäväisesti: En oo mikään Pikku Myy, vaan Mymmeli!. Hieman huvittuneena vaihdoin tyttöjen lautaset toisin päin, istuin alas ja tiedustelin, mistäs moinen mieleen oli juolahtanut. Vastaus oli yhtä kiistaton: Koska oon isosisko, tietty.

Pienimmäisemme syntymä viime vuonna ei ollut silloin kolmivuotiaalle pelkästään iloista aikaa, vaan tämä oli selvästi hämillään. Hänen roolinsa ainoana pikkusiskona oli radikaalisti muuttunut, sillä nyt perheessä oli toinenkin pikkusisko. Vauvaan hän ei mustasukkaisuuttaan purkanut, mutta meille vanhemmille tunnekirjo kävi hyvinkin selväksi - varsinkin kun vauva alkoi liikkua ja seurailla häntä. Olin toisaalta iloinen, että tyttö koki pystyvänsä näin meihin turvaamaan, mutta samalla pohdin, kuinka pikkusisko tulevaisuudessa sulautuisi hänen maailmaansa.

En tiedä, missä vaiheessa tarkalleen tilanne muuttui. Ehkä päiväkodin alkaessa syksyllä, kun lapset alkoivat saada turvaa myös enemmän toisistaan meidän vanhempien ollessa töissä. Tai ehkä tyttö kypsyi ajatukselle huomaamatta pikkuhiljaa. Mutta nyt hän on selkeän tietoinen siitä, että on isosisko, ja vieläpä ylpeä siitä. On ihanaa ja hassuakin seurata, kuinka pikkusiskon "pyynnöt" läpätä kättä tai antaa ruokapöydässä lusikka saavat isosiskon hymyn kareilemaan. Hän on se, ketä nimenomaan sisko pyysi. Hän on tälle niin tärkeä, että vain kelpaa juuri nyt. Tai kuinka isosisko auttaa pikkusiskoa nousemaan ylös ulkona kaatumisen jälkeen, tai tahtoo vetää pulkassa tai pitää kädestä. Tai huolehtii, että tällä on unilelu repussa päiväkotiin lähtiessä. 

Kun viime viikolla kaarsimme päiväkodin pihaan, siellä se oma Mymmelimme taas keinutti pikkusiskoa. Hymyillen, tälle höpsötellen, ja kummankin äänekkäästi nauraen. Tuo aivan erityinen, molemminpuolinen side ja toiseen turvaamisen taito on se, minkä toivoisi pysyvän heidän välillään läpi elämän. Tyynessä ja myrskyssä, juhlassa ja vastoinkäymisessä. Kaikessa, mitä he tulevat kohtaamaan, yksin ja yhdessä.

~ Kaikille isosiskoille, pikkusiskoille, isoveljille ja pikkuveljille - myös niille elämänsisaruksille, jotka ystävyys on yhdistänyt ~

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kiireviikot töissä, lasten joulujuhlat, joulukortit, tonttutouhut, kodin laittaminen ja kaikenlaiset ylimääräiset iltamenot. Näistä on viime viikot koostuneet - ihan sen tavallisen arkihulinan kaupan päällisinä. Kun tähän lisätään useiden tahojen kyselyt siitä, mitä hyödyllistä nelikollemme voisi ostaa pukinkonttiin, olen tuntenut oloni kieltämättä vähän jo ahdistuneeksi. Koittanut miettiä pääni puhki, olisiko jotain, mitä kukin tarvitsee. Koittanut keksimällä keksiä neljä sopivaa vastausta jokaiselle kysyjälle - ja mahdolliset vaihtoehdot siihen lisäksi. Ajatukset ihan solmussa sen takia, etten kohta enää muista, mitä olen kellekin sanonut.

On toki mukavaa ja huomaavaista, että halutaan antaa jotain, joka miellyttää saajaansa. Joka ei ole luontoa kuormittava turhake, vaan tulee oikeasti tarpeeseen. Mutta sillon, kun varsinaista tarvetta ei millekään ole, en tiedä, miksi vastausta ei ole erityisiä toiveita on joskus niin vaikea hyväksyä. Onko se niin vakavaa, jos lahja ei ole juuri se toivotuin/parhain/halutuin juttu? Mielestäni ei. Ja jos olisi, niin kenelle - lapselle, vai sille aikuiselle, joka lahjan on hankkinut?

Minulla ei ole tarvetta tietää jokaisen lapsen saamien lahjojen sisältöä etukäteen, sillä uskon yhä vakaasti, että ajatus on tärkein. Pienikin muistaminen missä muodossa tahansa on kiitollisuuden arvoinen ja varmasti myös saajalleen ilonaihe. Joulussa on kyse kuitenkin niin paljon enemmästä. Vaikka itsekin muistan, miten pukkia ja lahjoja kovasti silloin joskus odotettiin, päällimäisenä mieleeni ovat jääneet pohjolan kimaltavat hanget, mummilan pullan ja laatikoiden sekalainen tuoksu, lämpö, nauravat ihmiset ja rauha. Tunnelma on myös se, jonka tahtoisin omien lasteni ensimmäisenä jouluistaan muistavan.

Kommentit (2)

Kolmen äiskä

Tätä äitiä ahdistaa myös ja varsinkin kun kysytään mitä lelua haluaisi, ei jokaisen tarvitse ostaa lelua ja 5v olisi superonnellinen vaikka rusinoista! :D isommat taas ei oikein osaa sanoa mitään tiettyä toivetta mutta mummujen on vaikea ymmärtää että lahjakorttikin olisi ihan ok.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun esikoisemme oli kaksivuotias, istuimme ensimmäistä kertaa vanhempien rivistössä kauniissa tunnelmavalaistuksessa. Oli muskarin joulujuhla. Siellä se oma pellavapäinen pumpula sitten kohta jo esiintyi triangelia terhakkaasti kilkautellen, itseään keikutellen ja joukon mukana laulaen. Näyttäen yhtäkkiä niin isolta pojalta. Liikutuin suunnattomasti mieleen juolahtaneesta tapahtumajatkumosta: "Pian se on jo viisivuotias, sitten eskari ja kohta koululainen. Ja apua, sitten se jo tahtoo ajokortin ja muuttaa pois kotoa!"

Mies tuolloin nauroi vain, että eihän se pitkään aikaan ole vielä noin iso. Mutta näin sitä jo vain on ensimmäiset etapit saavutettu, ja poika hyvässä vauhdissa koulutaipaleella. Tänään meillä olikin sitten vuorossa kolmen päiväkotilaisen joulujuhla, missä esikoinen istui meidän isojen puolella tyttöjen ja eskarin ollessa osa iloisia ohjelmanumeroja. Nelivuotias ujostelija oli meille yllätykseksi rohkeasti esiintyjien eturivissä, ja jo ennen kuin lauloi siellä sydämensä kyllyydestä tunsin tutun silmien kuumotuksen. Olin jälleen järkyttynyt, miten aika olikaan lentänyt, mutta samalla niin julmetun ylpeä. Siitä pikkuisesta kääröstä, jota sain joskus pidellä sylissäni. Perhosen toukasta, joka oli kuoriutumassa ja tahtoi heti testata kauniita siipiään. Uskaliaasta tytöstä, joka nyt siinä edessämme heläytteli Pientä lumihiutaletta niin onnellisen näköisenä. Muuttuen yhä vain lähemmäksi isoa tulevaa itseään.

Samalla siinä istuessani tunsin suunnatonta onnea kaikista neljästä lapsestamme, joita elämä kantaa ja kasvattaa, vie yhä vain eteenpäin. Kohti tuntematonta huomista ja aikuisuutta. Olimmepa me vanhemmat siihen valmiita tai emme.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, vuorovaikutustutkimuksen teemoja ja käsillä tekemisen intoa. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat

Instagram