Kirjoitukset avainsanalla ujo lapsi

Olipa kerran tyttö, joka oli hirmuisen ujo. Puhumisen pakko oli se pahin pelko. Että joutuisi avaamaan suunsa silloin kun ei oikeasti, siis ihan oikeasti, haluaisi. Uusissa tilanteissa, isossa porukassa, saati sitten luokan edessä. Yöks, suorastaan kuvottava oli ajatus tuosta viimeisimmästä. Mutta oliko tytölle pahinta se tunne - äänenvärinän alta paljastuva jännitys ja ahdistus, lähes pakokauhu. Ja häpeä siitä, ettei kyennyt toimimaan niin kuin muut. Normaalisti ja pelkäämättä. 

Vai oliko vielä pahempaa leima, joka häneen lyötiin. Se, joka syntyi hänen kohtaamistaan tilanteista. Toisten tulkinnoista ja huomautuksista. Sanallisista ja sanattomista. Myös niistä, joista kertoivat pelkät katseet ja toiminta. Loputtomista kehoituksista rohkaistua. Leima, joka vahvisti tytön kuvaa itsestään ja sai sulkeutumaan lisää: hänhän oli ujo. Erilainen, eikä ainakaan hyvällä tavalla.

Vaikka olen sittemmin kasvanut, päässyt positiivisten kokemusten myötä ulos kuorestani ja opetellut tietoisestikin avoimuuteen, jännittäminen on yhä osa minua. Ei silti enää pelkästään sen negatiivisessa mielessä. Esiintyminen on aina haaste, ja nyt minulla on vain keinoja selvitä siitä. Ei sulkeutumalla vaan kohtaamalla tunteeni rehellisesti. Kysymällä itseltäni, miksi pelkään? Mikä esiintymisessä ja joissakin sosiaalisissa tilanteissa ahdistaa? Ja nyt, ilokseni olen huomannut, että minusta onkin yllättäen johonkin sellaiseen, mihin en koskaan kuvitellut pystyväni: opettajuuteen. Ja vieläpä nautinnolliseen sellaiseen.

Koska kuitenkin muistan yhä hyvin ujouden myötä tulleen ulkopuolisuuden tunteen ja sen, miten vahvasti toisten suhtautuminen siihen vaikutti, koen vanhempana tärkeäksi ymmärtää ujoutta omissa lapsissani. Nimenomaan niissä hetkissä, joissa he sitä kokevat.

Mikä sen aiheuttaa ja miksi?

Onko ujous lapsen luonteelle ominaista vai ilmeneekö se vain tietyissä tilanteissa? Liittyykö siihen pelkoa tai ahdistusta, josta lapsi ei itse pysty selviämään? Tämän selvittäminen ei aina vaadi kysymistä vaan usein pelkkä havainnointi riittää. Kun pyrkii ymmärtämään syitä, on helpompi keksiä keinoja tilanteen purkamiseen. Kuinka toimia niin, ettei itsetunto kärsi tai eriarvoisuuden tunnetta synny. Ettei sulkeutumisesta tule se ainut selviytymiskeino silloin kun tuttu aikuinen tai ystävä ei ole lähellä.

Ja toisaalta, miten voin auttaa?

En vähättele lapsen kokemaa pelkoa tai työnnä toimimaan rohkeasti. Ujouden tai pelon korostaminen hankalassa tilanteessa on turhaa, sillä se voi pahentaa asiaa ja vahvistaa yhteyttä negatiiviseen tunnetilaan. Tarjoan sen sijaan tuen ja turvan. Kainalon, johon tarrautua. Sieltä voidaan kohdata jännittävä tilanne yhdessä ja keksiä myös keino selvitä siitä. Lapsi ei itsekään aina ymmärrä, miksi reagoi tietyllä tavalla ja siksi tilanteen sanoittaminen ja yhdessä pohtiminen on tärkeää. Jos ei sillä hetkellä niin jälkikäteen.

Minkä haluan tehdä erityisen selväksi lapsilleni on, että meitä on moneen lähtöön eikä ujous ole muuta kuin hyväksyttävää ja luonnollista. Ujous ei ole epäonnistumista eikä se sulje pois sen kummemmin ammattihaaveita kuin muutakaan elämässä. Sietämättömältäkin tuntuva pelko on voitettavissa, ja ujoudesta voi tulla iän ja positiivisten kokemusten myötä osa tervettä minäkuvaa. Osa ihanaa sinua. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaukalon reunalla seisoo pieni joukko iloisia kikattavia tyttöjä puolihameissaan. Arviolta noin kymmenvuotiaita. Valmentaja on pyytänyt jokaista nimeltä kutsuen vuorotellen näyttämään hypyn, jota juuri harjoiteltiin. Kaikki ovat innoissaan. Myös hän, joka ei niin paljon kuulu joukossa. Joka ei puhua pälpätä ja hymyile niin kuin muut. Jota ujostuttaa joskus niin paljon, ettei ilkeä katsoa valmentajaa silmiin - niin mukava kuin tämä hänelle onkin. Enää yksi tyttö jäljellä, hän ajattelee. Sitten on minun vuoroni ja pääsen näyttämään, mitä osaan. Kun edellinen tyttö on suorituksensa tehnyt ja vastaanotettu taputuksin taas osaksi joukkoa, valmentaja alkaakin puhua seuraavasta liikkeestä. Entäs minä sitten, tyttö parkaisee mielessään ja tuntee silmiään polttelevan. Yhtäkkiä joku huomaa, että tytön vuoro olisi vielä. Valmentaja naurahtaa, että kappas en huomannut sinua. Menehän vaan tekemään omasi. Tyttö ei enää haluaisi, mutta menee kuitenkin. Suruissaan, pettyneenä. Ihmeissään siitä, miksi näin käy niin usein. Eikä kenellekään muulle, vaan aina hänelle. 

Tarinan tyttö on jo kasvanut isoksi, mutta lapsuuden tapahtumien muisteleminen tekee yhä harmistuneeksi ja vähän ärsyyntyneeksikin. Olin tiettyyn pisteeseen asti todella ujo, ja joukossa puhuminen oli minulle täysi mahdottomuus, omien oikeuksien puolustamisesta puhumattakaan. Eniten harmittaa tietynlainen arvottomuuden tunne, joka seurasi juuri noita hetkiä, kun olemassa oloni yksinkertaisesti unohdettiin. Omiaan teki myös kilpailuhenkinen kanssasisar, joka oli luonnollisesti suosittu, äänekäs ja aika ilkeäkin pillinsoittajan roolissaan. Se, että suulaammaat tyypit päätyivät usein osaksi kivoja erikoisjuttuja, saattoi olla sattumaa, mutta jollain lailla se tuntui myös suunnitellulta. Olinhan heistä useimpia taitavampi, mutta kuitenkin vain seinäruusu.

Onneksi ajat muuttuivat, osa tytöistä lopetti ja pukkaridraama väheni, itselleni niin rakas harrastus jatkui ja aloin kuoriutua suojakotelostani, ainakin osittain. Viime tutkimusten valossa kauhistelen kuitenkin maailmaa, jonka omat lapseni tulevat kohtaamaan. Mitä jos he joutuvat kokemaan saman arvottomuuden tunteen? Mitä jos heitä syrjitään niin luonnollisen piirteen kuin ujouden takia? Jos töitä saadakseen on oltava iki-iloinen, näkyvä ja kupliva, niin onko ujous sitten kuin kirous myöhemmällä iällä? Sen ainakin tiedän, että ujo lapsi tarvitsee tukea, hyväksyntää ja rohkaisua, eikä sivuuttamista ja silmien ummistamista. Vaikka en pysty yhteiskunnan rattaisiin vaikuttamaan, voin tehdä kaikkeni kasvattaakseni lapsistani onnellisia, rakastavia ja toisia kunnioittavia ihmisiä. Suhtautumalla positiivisesti ja vaalien juuri niitä piirteitä, jotka tekevät kustakin heistä omalla tavallaan erityisen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, käsillä tekemisen intoa ja arkisen onnen kolahtelua. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat

Instagram