Kirjoitukset avainsanalla positiivisuus

Meillä kaikenlaiset elämän pienemmät ja suuremmat pohdinnat sijoittuvat usein iltapalapöytään, ja tänään aiheena oli tulevaisuuden unelma-ammatti. "Minä haluan lääkäriksi", ilmoitti viisivuotias tytär ykskantaan. "No mut musta tuleeki arkkitehti ja meen yliopistoon", vastasi kuusivuotias isoveli kuin itsestäänselvyytenä, muistellen kaikkia rakennelmiaan ja aikaisempia jutusteluja aiheesta. "Mutta mitä musta sitten vois tulla?" alkoi esikoisen kuumeinen pohdinta. Vaihtoehtoina olleet kokki ja kuorma-auton kuljettaja eivät selvästi enää tuntuneetkaan yhdeksänvuotiaasta innostavilta. 

Koululaisen unelmoinnissa on jo selvempänä läsnä realiteettien tietynlainen tiedostaminen. Lähtökohtaisesti poika miettikin, missä hän olisi hyvä, eikä niinkään, mistä hän tykkää. Kun kysyin vastavuoroisesti, mistä hän haaveilisi ja mikä olisi sellaista, mitä hän haluaisi tehdä, alkoi vaihtoehtoja pulpahdella hänelle itselleen yllätyksenä paljon paljon enemmän.

Vaikka onnistumisen tunne on tärkeä osa mitä tahansa työnkuvaa, ei ole väärin antaa lapsen unelmoida - vaikkakin joskus mahdottomilta tuntuvista jutuista. Jos poika nyt keksisi haluavansa pelikeksijäksi tai rokkistaraksi, niin sanoisin, että antaa mennä vaan. Antaa unelmien lentää! Itse oli pikkukoululaisena varma, että minusta tulee isona laulaja. Kappas, ei tullut, mutta mitäpä sitten? Unelmien tarkoituksena ei ole aina toteutua, mutta niiden tarkoituksena on kasvattaa pohtimaan, millainen oikein olen ja mitä haluaisin tehdä. Kuinka haluaisin elämääni elää?

Aikaa ammattien miettimiseen on lapsilla onneksi vielä paljon. Ehkä tärkein asia, mitä itse koen voivani tehdä, on kuunnella, keskustella ja olla kiinnostunut. Tarjota vilpittömän tukeni hämmentyneelle ja opettaa tunnistamaan sisimmässään kumpuilevia unelmia tukahduttamatta niitä. Ja ehkä myöhemmin vasta auttaa tunnustelemaan tuulta, löytämään vahvuuksia, ennakoimaan hyvä puhuri ja sietämään ilmavirran aiheuttamia kolhuja. Vaikka epäonnistumiset ovatkin keskeinen osa itsensä löytämisen polkua, seuraa niitä onneksi aina myös ne toisenlaiset kasvun etapit - riemunkiljahdukset. Haluan olla lapsilleni läsnä kummassakin ja ennen kaikkea osoittaa, että maailma on heille avoin, vaikka kaikkea ei aina heti osaisikaan. Että joskus päämäärä ei ehkä olekaan tärkein, vaan kuljettu matka.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Meillä asustelee pellavapäinen aamujörö, jolle aikaiset herätykset ovat aina olleet enemmän tai vähemmän tuskallisia. Kun valot laitetaan päälle, tyyppi kiskoo peittoa visusti korvien yläpuolelle. Ja kun vihdoin on sängystä päästy, alkaa ikijankutus ja karjunta en halua pukea ite, äiti pukee. Jos äiti ei suostu isi pukee. Ikää pojalla on karvaa vaille kuusi vuotta. 

Tarrataulut on meillä tuttu juttu, ja ne ovat tuoneet hyvää mieltä ja intoa asioiden opetteluun jo useamman lapsen kohdalla. Periaatteena on siis ollut se, että keskitytään yhteen asiaan, mihin toivotaan parannusta. Ja aina, kun homma menee toivotulla tavalla, saa laittaa tarran oman taulun ruudukkoon. Kun yksi rivi tulee täyteen, saa palkinnon. Joskus se on ollut reissu uimahalliin, tai yllätys seuraavalta kauppareissulta. Mielestäni pieni palkinto on riittävä ja rohkaisee jatkamaan opettelua seuraavankin rivin verran. Olen yleensä aloittanut pienestä määrästä ruutuja per rivi, jotta lapsen mielenkiinto opeteltavaan juttuun säilyy yllä. 

Kokeilussa on nyt sitten onnistuisiko pukemisenkin tsemppaus tällaisella pienellä kannustimella. Reiluuden nimissä myös nelivuotias sai taulun valitsemillaan koristeilla ja oman harjoittelun kohteen. Se, että ruudukot ovat löytäneet paikkansa jääkaapin ovesta on jo itsessään luonut iloisen ilmapiirin ja antanut positiivisen lähtökohdan pohtia, miten pukeminen voi olla kivaakin. Poika on myös tohkeissaan kerennyt suunnittelemaan, mitä tarroja valitsee ja missä järjestyksessä. Peukut pystyyn!

Onko teidän perheessä käytetty joskus rohkaisuna tarrataulua?

Kommentit (2)

Vierailija

Toimisikohan tällainen lelujen siivouksen kannustimena...? Se on meillä iänikuinen tappelun aihe. Mistä muuten löysit noin kivan näköiset ruudukot kuin tuossa kuvassa on?

Sattumia ja suklaarakeita
Liittynyt13.9.2016

Saattaisi toimia, kannattaa kokeilla! Meillä ainakin vessaharjoitteluissa hyvin tarrataulut motivoineet, ja nyt tuossa pukemisessa. Tein taulukot itse, kuviot leimasimilla ;)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaukalon reunalla seisoo pieni joukko iloisia kikattavia tyttöjä puolihameissaan. Arviolta noin kymmenvuotiaita. Valmentaja on pyytänyt jokaista nimeltä kutsuen vuorotellen näyttämään hypyn, jota juuri harjoiteltiin. Kaikki ovat innoissaan. Myös hän, joka ei niin paljon kuulu joukossa. Joka ei puhua pälpätä ja hymyile niin kuin muut. Jota ujostuttaa joskus niin paljon, ettei ilkeä katsoa valmentajaa silmiin - niin mukava kuin tämä hänelle onkin. Enää yksi tyttö jäljellä, hän ajattelee. Sitten on minun vuoroni ja pääsen näyttämään, mitä osaan. Kun edellinen tyttö on suorituksensa tehnyt ja vastaanotettu taputuksin taas osaksi joukkoa, valmentaja alkaakin puhua seuraavasta liikkeestä. Entäs minä sitten, tyttö parkaisee mielessään ja tuntee silmiään polttelevan. Yhtäkkiä joku huomaa, että tytön vuoro olisi vielä. Valmentaja naurahtaa, että kappas en huomannut sinua. Menehän vaan tekemään omasi. Tyttö ei enää haluaisi, mutta menee kuitenkin. Suruissaan, pettyneenä. Ihmeissään siitä, miksi näin käy niin usein. Eikä kenellekään muulle, vaan aina hänelle. 

Tarinan tyttö on jo kasvanut isoksi, mutta lapsuuden tapahtumien muisteleminen tekee yhä harmistuneeksi ja vähän ärsyyntyneeksikin. Olin tiettyyn pisteeseen asti todella ujo, ja joukossa puhuminen oli minulle täysi mahdottomuus, omien oikeuksien puolustamisesta puhumattakaan. Eniten harmittaa tietynlainen arvottomuuden tunne, joka seurasi juuri noita hetkiä, kun olemassa oloni yksinkertaisesti unohdettiin. Omiaan teki myös kilpailuhenkinen kanssasisar, joka oli luonnollisesti suosittu, äänekäs ja aika ilkeäkin pillinsoittajan roolissaan. Se, että suulaammaat tyypit päätyivät usein osaksi kivoja erikoisjuttuja, saattoi olla sattumaa, mutta jollain lailla se tuntui myös suunnitellulta. Olinhan heistä useimpia taitavampi, mutta kuitenkin vain seinäruusu.

Onneksi ajat muuttuivat, osa tytöistä lopetti ja pukkaridraama väheni, itselleni niin rakas harrastus jatkui ja aloin kuoriutua suojakotelostani, ainakin osittain. Viime tutkimusten valossa kauhistelen kuitenkin maailmaa, jonka omat lapseni tulevat kohtaamaan. Mitä jos he joutuvat kokemaan saman arvottomuuden tunteen? Mitä jos heitä syrjitään niin luonnollisen piirteen kuin ujouden takia? Jos töitä saadakseen on oltava iki-iloinen, näkyvä ja kupliva, niin onko ujous sitten kuin kirous myöhemmällä iällä? Sen ainakin tiedän, että ujo lapsi tarvitsee tukea, hyväksyntää ja rohkaisua, eikä sivuuttamista ja silmien ummistamista. Vaikka en pysty yhteiskunnan rattaisiin vaikuttamaan, voin tehdä kaikkeni kasvattaakseni lapsistani onnellisia, rakastavia ja toisia kunnioittavia ihmisiä. Suhtautumalla positiivisesti ja vaalien juuri niitä piirteitä, jotka tekevät kustakin heistä omalla tavallaan erityisen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, käsillä tekemisen intoa ja arkisen onnen kolahtelua. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat

Instagram