Kirjoitukset avainsanalla nukkuminen

Toinen poikamme oli itkuinen vauva, päivin ja öin. Alkuun ajattelimme sen kuuluvan ihan normaaliin vastasyntyneen suoliston kehitykseen, sitten kiinteiden aloitukseen ja lopulta liikkumiseen ja hampaiden puhkeamiseen. Pulautteluakin oli ollut runsaasti, mutta refluksia ei siltikään epäilty. Neuvolassa meitä kyllä kuunneltiin, mutta mitään konkreettista ei jäänyt käteen. Rutiinit käytiin läpi yhä vain uudestaan. "Odotellaan vielä, eiköhän ne yötkin rauhoitu itsestään, kun muuten kaikki vaikuttaa olevan kunnossa", kuulimme kerta toisena perään. 

Niin ei kuitenkaan käynyt. Pojan täyttäessä vuoden, elelimme yhä tutussa unettomuuden sumussa. Päivien itkuisuus oli jäänyt, mutta yöt olivat melkoista hullunmyllyä. Iltanukutus kesti pahimmillaan toista tuntia. Ensimmäinen unipätkä oli pisin ja se kesti kaksi-kolme tuntia. Siitä eteenpäin huudon siivittämä heräily oli lähes tauotonta aikaiseen aamuun asti, jonka jälkeen poika hyvällä tuurilla nukkui taas parituntisen. Päiväunien kanssa ei ollut yhtään sen helpompaa. Näin jälkikäteen ajatellen, en edes tiedä, miten jaksoimme tuon ajan. Muistan vain sen maata kaatavan riittämättömyyden ja epävarmuuden tunteen: miksi en saa lastani rauhoittumaan, teenkö jotakin väärin, enkö ymmärrä lapseni tarpeita?

Meistä tuntui, että yritimme kaikkemme. Meillä oli terveelliset päivärutiinit säännöllisine ulkoiluineen ja ruoka-aikoineen sekä selkeät iltarutiinit pitkine rauhoittumisineen ja iltasatuineen. Kokeilimme erilaisia nukutustyylejä ja silloin suositeltuja unikouluja. Ainut apu öiseen tyynnyttelyyn oli syli - vauvana sekään ei läheskään aina auttanut. Yöt pysyivät pitkään samanlaisina.

Kaksivuotistarkastuksessa todettiin vain, että koska poika on kovin temperamenttinen ja herkkä, tulee hän ehkä aina nukkumaan levottomasti. Tuolloin heräämisiä huutoineen oli pari kertaa joka yö. Aloimme siinä vaiheessa myös juttelemaan päivisin yhdessä asiasta toivoen, että öihin liittyvien tuntemuksien sanoittaminen vaikuttaisi positiivisesti nukkumiseen - ja ehkä auttaisi rauhoittumaan yöllä helpommin.

Vasta vuosien jälkeen, hiljalleen, itkuiset yöt ovat vähentyneet. Kolmevuotiaana muistan niitä olleen vielä muutama viikossa, nelivuotiaana ehkä kerran-pari kahdessa viikossa. Nyt kuusivuotiaana unentulo kestää enää harvoin puolta tuntia pidempään, ja vaikka poika joskus yöllä heräisikin, hän jatkaa unia omassa sängyssään tai tulla hipsuttelee kaikessa hiljaisuudessa viereen.

Yhä tänä päivänäkään en tiedä, mitä olisimme voineet tehdä toisin. Olimmeko liian lähellä nähdäksemme kaikki mahdollisuudet? Olisiko kuitenkin ollut jokin kivi kääntämättä tilanteen helpottamiseksi jo aikaisemmin? Sen kuitenkin tiedän, että asiasta puhuminen ja vertaistuki olisivat voineet auttaa meitä vanhempia jaksamaan paremmin. Kolme muuta lastamme ovat onneksi nukkuneet yönsä aina levollisemmin, ja jos ajoittaisia heräilyjä onkin ollut, on niille löytynyt aina syy ja sitä kautta ratkaisukin nopeasti. Muistaen aina nuo rankkaakin rankemmat ajat ja kylmäävän huolen pojan omastakin jaksamisesta, olen onnellinen siitä, että asiat ovat nyt nykyisen eskarinkin kanssa jo parhain päin - ja öisin meillä vallitsee taas rauha.

Luitko jo Sesse ja poika -blogin vinkit hyvien unirutiinien löytämiseen?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kello tulee yksitoista illalla, kun pinnasängystä alkaa kuulua kahinaa, hyörinää ja pari itkaisuakin. Sitten hiljenee. Jes, taapero jatkoi uniaan, joten niin jatkan minäkin, ajattelen yhä makuuasennossa. Pian kuitenkin itkeskely jo jatkuu, eikä auta kuin nousta silittelemään. Aina kun pääsen takaisin sänkyyn, tyttö havahtuu. Vaikka kuinka olen päättänyt parempien yöunien toivossa, että en ota viereen, teen niin kuitenkin - taas. Jospa näin saisimme edes vähän nukuttua tälle yötä. Kun kello lyö kolme, havahdun kikatukseen ja villiin pyörintään. Auts, sitten tulee jo läpsy päin pläsiä, ja taas nauretaan. Isosisko on yön hämärissä kömpinyt isoon sänkyyn ja alkaa myös heräillä pikkuhyrrän touhuihin. Miehen rento olemus ja unenlahjat ärsyttää. Ei auta kuin hoitaa homma pidemmän kautta, ja aloittaa unen houkuttelu alusta saakka. Huoh, onhan tässä vielä ruhtinaalliset kolme tuntia herätysmelodian kilkatukseen.

Sängyissä venyminen, kymmenet kehotukset, tulipalokiire, niskan ja käsivarren juiliminen sekä kolmen lapsen ja kahden aikuisen ärripurrit värittävät aamulähtöä. Neiti yökukkuja on luonnollisesti vallan lystikkäällä ja aurinkoisella tuulella. Taitaakin olla huumorinaisia tuo pienimmäinen, kunpa vain ottaisi yleisönsä ensi kerralla ilman vastaavaa univeroa.

Lopputulos lyhyesti: esikoinen ehti kuin ehtikin kouluun viime hetkellä, eskari eskariin ennen aamupalan loppumista ja äiti töihin melkeinpä ensimmäisten joukossa - varsinkin kun suurin osa työporukasta on nyt vuorostaan lomalla. Eli hyvinhän se meni, ja nyt parin kahvikupin jälkeen jo vähän naurattaakin.

Kuinkas muilla lomalaisilla arkeen paluu sujui?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, vuorovaikutustutkimuksen teemoja ja käsillä tekemisen intoa. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat