Kirjoitukset avainsanalla isovanhemmat

Tänään vietetään kansainvälistä Isovanhempienpäivää, ja haluan tällä kirjoituksella kunnioittaa ajassa siirtyneiden isovanhempien muistoa.

Matkaa kaupungista papalle oli vajaan parin tunnin bussikyydin verran. Koska kuskit olivat suurimmaksi osaksi perhetuttuja, jo pienenä läksimmekin siskon kanssa usein matkaan ilman vanhempia. Vastassa pikkukylän asemalla olivat aina papan tutun nauravaiset kasvot ja Mersu, joko se keltainen tai toinen, joka oli ruskea. Pappa tykkäsi kai, että oli valinnanvaraa. Neljänkympin meno kohti mummilaa tuntui pomppuiselta, ja yhä muistan, kuinka se meitä nauratti. Muistan myös vanhan auton tuoksun, sen putputtavan äänen, ja tavan, jolla pappa tärisevää vaihdekeppiä käänteli. Siinäkin hymyillen, taakapeilistä meitä vilkuillen ja vastaantulijoille kättä heilautellen.

Papan vaaleanvihreä talo oli jännittävä salaperäisine huoneineen ja narisevine lattioineen. Sieltä löytyivät parhaat piilopaikat ja suuri pihamaa, joka vain jatkui ja jatkui, vielä mäkeäkin alas ja perunamaan poikki. Olimme varmasti siskon kanssa välillä vintiöitä, mutta papalla oli silti rauhallista ja aivan erityisellä tavalla lämpöistä. Tarjolla oli aina makejaisia, tätien leipomaa nisua ja leipäjuustoa. Pakkasessa hillojakin kaveriksi - minkä tahansa rinnalle, opin jo varhain. Mukavia hiljaisia hetkiä ikkunapöydän ääressä, kahvin ja pullan tuoksussa. Mikäs siinä oli ollessa, pappakin aina sanoi. Hänen hörppiessään kupposen ja meidän ihmetellessä takapihan eläinvieraita. Vieri vieressä.

Koskaan ei ollut kiire, mutta teimme me silti hommiakin. Perunoita kuorittiin ja pyykkejä nosteltiin. Kesätuulen tuivertaessa, pyykkipoikia karkuun puhaltaessa. Maalattiinpa kerran laho terassin aitakin. Mutta se maali! Taisi mennä valkoista muuallekin, pitkin poikin vaaleanpunaisia takin etumuksia. Pappa ei silti vihastunut, hekotteli vain, että tekevällehän näitä sattuu. Ei niinkään sellaiselle, joka paikallaan pysyy.

Kerran pappa kertoili sodasta. Kärsimyksestä ja taistelusta. Piileskelystä viholliselta ja menetetyistä veljistä. Surusta hän ei sanonut. Mutta olihan pappa ennen kaikkea rohkea ja nähnytkin kaikenlaista. Vaikka kiikkustuolin verkkainen vauhti ei kyllä sitä meille olisi kuunaan paljastanutkaan.

Muistojeni matkoilla 90-luvun mummilaan paistaa aina aurinko. Se kertoo onnesta, hyvistä hetkistä. Fazerin parhaista ja turvallisuuden tunteesta. Papan sydämen lämmöstä. Siitä, miten tärkeää tuo vietetty aika isovanhemman kanssa oli. Ja vaikka vuodet ovat vierineet ja asiat muuttuneet, papan talo tyhjentynyt, pääsee siihen silti yhä palaamaan. Ajatuksissa ja valokuvissa. Tarinoissa omille lapsille. Perinteitä kunnioittaen ja samalla uusia luoden. Nyt jo seuraavaa, vanhempieni viitoittamaa mummilareittiä kulkien.

Millaisia muistikuvia sinulla on lapsuutesi isovanhemmista?

Kuva: Pixabay

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

To be mom -blogissa oli ihana ja tärkeä kirjoitus isovanhempien suuresta roolista lastenlasten ja koko perheenkin elämässä. Siitä, kuinka isovanhempien lämmin syli on aina saatavilla ja heitä voi myös pyytää tarvittaessa hätiin. Se on kyllä todellinen onni, sillä kaikille tämä ei ole mahdollista.

Omien lastemme isovanhemmat eivät ole kovinkaan lähellä jokapäiväistä perhe-elämäämme. Kaikilla heistä on uudet puolisot ja yhtä lukuunottamatta vielä työkuvionsa, eikä meillä oikeastaan ole edes perinteistä "mummolaa" tai lapsuudenkotia, missä vierailisimme koskaan yön yli. Välimatkojen lisäksi on muitakin seikkoja, jotka vaikuttavat näkemisten määrään. Toki soittelemme ja tapaamme kaikkia vähintään pari kertaa vuodessa, mutta suurin osa heistä ei oikeastaan tiedä arjestamme, tästä tavallisesta taaplaamisesta aikataulukiemuroineen, juuri mitään. Siitä, mitä meillä tehdään päivisin, mitä lapset ovat milloinkin oppineet, miten he ovat innoissaan lähestyvästä joulujuhlasta, mistä kirjoista he pitävät ja millaisia he oikeastaan ovat - siis kun vieraskoreuden esirippu on laskeutunut.

Välillä mietinkin, miltä tuntuisi isovanhempien läheisyys ja tuki kaiken tämän hulinan ja hullunmyllyn keskellä. Se, että voisi jakaa ajatuksia kasvatuksesta ja saada käytännön neuvoja. Että olisi joku, jota pyytää avuksi leipomisen tai kauppareissun ajaksi, tai hakemaan lapset joskus hoidosta. Tai viemään vaikka pulkkamäkeen, tai kesällä kalaan. Olisi joku, joka tarjoutuisi hoitamaan lapsia meidän vanhempien ollessa kipeänä. Joku, jonka tietäisi pystyvän olemaan myös meille aikuisille turvaverkko, ihan vain siltä varalta jos oma ote tuntuisikin joskus lipeävän. Joku, joka olisi innolla ja lämmöllä siinä. Mukana kaikessa, niin juhlassa kuin vastoinkäymisessäkin. 

En ajattele, että isovanhemmilla on velvollisuus auttaa, enkä oikeastaan tiedä, kuinka luontevalta avun vastaanottaminen tässä vaiheessa tuntuisi. Kaikesta olemme tähän asti selvinneet, mukaan lukien hirveät kuuden hengen yrjötaudit, pitkittyneet flunssat, työaikojen ja lasten lääkärikäyntien sumplimiset. En kuitenkaan kiellä, etteikö olisi mukavaa tietää mahdollisuudesta, että olisi joku, jolle soittaa arkisen katastrofin kohdatessa.

Vaikka meillä isovanhemmat ovat kaukaisia, lapset kuitenkin tietävät, että he ovat siellä ja meille rakkaita. Kyllä me täällä pärjäämme. Ja eihän sitä tiedä, vaikka välimatka olisi joskus tulevaisuudessa lyhyempikin. Aina pitää muistaa myös se, ettei kaikilla ole mahdollisuutta edes niihin harvoihin kahvituokioihin mummin tai papan kanssa. Olla kiitollinen siitä, että vielä on aikaa.

Kommentit (5)

Vierailija
1/5 | 

Meillä 7 hengen perhe, jossa lapset 7kk-10v. Isovanhemmat asuu molemmat 2km säteellä ja ovat vielä työelämässä. Mutta lyhyt etäisyys ei silti ole meidän tilanteessa lisännyt isovanhemmilta saatavaa tukea / apua 🤔. Joskus voi mennä montakin viikkoa, että nähdään.

Appivanhemmat auttavat puolisoni sisaren perhettä niin paljon (kuljetuksissa, lastenhoitoavussa arkena), että meidän lapsille jää tosi harvoin aikaa, jos ollenkaan. Anoppi on hyväsydäminen ja ei osaa kieltäytyä tyttärelleen koskaan. Hän hoitaisi lapsiamme varmasti, jos ehtisi.

Oma äitini puolestaan auttoi 1. ja 2. lapsen kanssa, mutta 3.,4. ja 5.syntymästä hän jo järkyttyi. On myös kovin kova neuvomaan, ja loukkaantuu, jos en juuri tee niin kuin hän pyytää. Ja toteamus "kannattiko hankkia noin paljon lapsia, itse saatte ne hoitaakin" ollaan kuultu moneen otteeseen...

Mieheni kanssa päästiin kotoa pois yöksi kaksistaan ensimmäisen kerran esikoisen täytettyä 8 vuotta ja kahdestaan olimme viimeksi syömässä vuosi sitten. Ja tosiaan ollaan kyllä yritetty saada heistä lastenhoitoapua ☺️.

Mutta kyllä me pärjätään, kun on pakko! Itse olen persoonaltani sellainen tyyppi, joka selvii tilanteesta kuin tilanteesta, hommat hoituu, kova tekemään kaikkea esim. koti kunnossa ja lapsien kanssakin ehdin viettää paljon aikaa.

Mutta joskus vain kaipaisi sitä, että jommat kummat isovanhemmista sanoisi, että me hoidetaan lapsia ja tehkää te vanhemmat mitä haluatte, vaikka edes muutamaksi tunniksi!

menninkäinen
2/5 | 

Kirjoituksesi oli aivan kuin omasta kynästä, aivan samoja ajatuksia olen pyöritellyt päässäni. Suurimpana ajatuksena juuri tuo "kumpa joku ihan oikeasti välittäisi meistä niin paljon, että tahtoisi olla osa meidän perheen elämää". Meillä miehen vanhemmat asuvat kaukana, omat vanhempani lähellä mutta he valitsivat eläkkeelle jäätyään lastenlasten elämässä mukana olemisen sijaan muuton ulkomaille. Toki käyvät täällä pari kertaa vuodessa mutta aika yksin ollaan. Ja lasten puolesta harmittaa että heillä ei ole kovin aktiivisia välejä isovanhempiin eikä ole sellaista mummolaa kuin itselläni oli lapsena. Mihin sai aina mennä kun toivoi pääsevänsä mummolaan, ovet olivat aina auki ja olin aina tervetullut. Mutta ainakin sitten jos jonain päivänä on omia lastenlapsia niin tiedän tämän kokeneena, että tahdon olla lastenlasteni elämässä niin paljon mukana kuin vain lapseni ja lapsenlapseni tahtovat ja antavat <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, arkisten asioiden ihmettelyä, vertaistukea ruuhkavuosiin. Tervetuloa seuraamaan!

Huomasithan, että Sattumia ja suklaarakeita löytyy myös Facebookista ja Instagramista.

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat