Kirjoitukset avainsanalla 90-luku

Tänään vietetään kansainvälistä Isovanhempienpäivää, ja haluan tällä kirjoituksella kunnioittaa ajassa siirtyneiden isovanhempien muistoa.

Matkaa kaupungista papalle oli vajaan parin tunnin bussikyydin verran. Koska kuskit olivat suurimmaksi osaksi perhetuttuja, jo pienenä läksimmekin siskon kanssa usein matkaan ilman vanhempia. Vastassa pikkukylän asemalla olivat aina papan tutun nauravaiset kasvot ja Mersu, joko se keltainen tai toinen, joka oli ruskea. Pappa tykkäsi kai, että oli valinnanvaraa. Neljänkympin meno kohti mummilaa tuntui pomppuiselta, ja yhä muistan, kuinka se meitä nauratti. Muistan myös vanhan auton tuoksun, sen putputtavan äänen, ja tavan, jolla pappa tärisevää vaihdekeppiä käänteli. Siinäkin hymyillen, taakapeilistä meitä vilkuillen ja vastaantulijoille kättä heilautellen.

Papan vaaleanvihreä talo oli jännittävä salaperäisine huoneineen ja narisevine lattioineen. Sieltä löytyivät parhaat piilopaikat ja suuri pihamaa, joka vain jatkui ja jatkui, vielä mäkeäkin alas ja perunamaan poikki. Olimme varmasti siskon kanssa välillä vintiöitä, mutta papalla oli silti rauhallista ja aivan erityisellä tavalla lämpöistä. Tarjolla oli aina makejaisia, tätien leipomaa nisua ja leipäjuustoa. Pakkasessa hillojakin kaveriksi - minkä tahansa rinnalle, opin jo varhain. Mukavia hiljaisia hetkiä ikkunapöydän ääressä, kahvin ja pullan tuoksussa. Mikäs siinä oli ollessa, pappakin aina sanoi. Hänen hörppiessään kupposen ja meidän ihmetellessä takapihan eläinvieraita. Vieri vieressä.

Koskaan ei ollut kiire, mutta teimme me silti hommiakin. Perunoita kuorittiin ja pyykkejä nosteltiin. Kesätuulen tuivertaessa, pyykkipoikia karkuun puhaltaessa. Maalattiinpa kerran laho terassin aitakin. Mutta se maali! Taisi mennä valkoista muuallekin, pitkin poikin vaaleanpunaisia takin etumuksia. Pappa ei silti vihastunut, hekotteli vain, että tekevällehän näitä sattuu. Ei niinkään sellaiselle, joka paikallaan pysyy.

Kerran pappa kertoili sodasta. Kärsimyksestä ja taistelusta. Piileskelystä viholliselta ja menetetyistä veljistä. Surusta hän ei sanonut. Mutta olihan pappa ennen kaikkea rohkea ja nähnytkin kaikenlaista. Vaikka kiikkustuolin verkkainen vauhti ei kyllä sitä meille olisi kuunaan paljastanutkaan.

Muistojeni matkoilla 90-luvun mummilaan paistaa aina aurinko. Se kertoo onnesta, hyvistä hetkistä. Fazerin parhaista ja turvallisuuden tunteesta. Papan sydämen lämmöstä. Siitä, miten tärkeää tuo vietetty aika isovanhemman kanssa oli. Ja vaikka vuodet ovat vierineet ja asiat muuttuneet, papan talo tyhjentynyt, pääsee siihen silti yhä palaamaan. Ajatuksissa ja valokuvissa. Tarinoissa omille lapsille. Perinteitä kunnioittaen ja samalla uusia luoden. Nyt jo seuraavaa, vanhempieni viitoittamaa mummilareittiä kulkien.

Millaisia muistikuvia sinulla on lapsuutesi isovanhemmista?

Kuva: Pixabay

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tällä viikolla on ollut koleaa ja sateista, eikä kuravaatteiden kanssa taistelu ole tuntunut työpäivien jälkeen erityisen houkuttelevalta. Yleinen nahina ja 'tylsää'-valitus alkoikin olla huipussaan tiistain tienoilla. Silloin keksin: jokohan nyt viime vuonna taloon rantautunut hulavanne voisi kiinnostaa pikkuväkeä? Nelivuotias oli yllättäen innoissaan jo pelkästä ajatuksesta, ja kävimme sitten yhdessä kaivelemassa kaapin perukoilta sen violetin Hello Kitty -version, joka oli neidin 3-vuotispäivänä kiinnostanut siis ehkä sen sekunnin verran.

Hittijuttuhan siitä sitten tuli heti. Vanteen virallinen omistaja sai luvan harjoitella ensin poikien odottaessa malttamattomina hykerrellen. Vaikka tuollainen tavallisen kokoinen vanne vaikutti alkuun turhan isolta metrin mittaisen pyöritettäväksi, niin hyvin se kuitenkin lähti liikkeelle. Tyyli oli hulvattoman vapaa ja keikutusliikkeitä testailtiin - sheikattiin ja vispattiin - niin pitkään vuorotellen, että jokainen pääsi jyvälle. Eikä kukaan olisi sen jälkeenkään halunnut lopettaa ennen kuin pimeäntulon ja iltapalan pakottamana. Ja ihme kyllä, vuorottelu toimi meillä kerrankin suurimmaksi osaksi oikein sutjakkaasti ja ilman suurempia selkkauksia. Sinä iltana hulavanne sai luvan tulla vielä yökaveriksi nelivuotiaan sängyn viereen. Nyt sitten joka päivä on pitänyt kokeilla josko kierroksia tulisi kerralla lisää. Vispauksen tehokkuutta on testattu luonnollisesti eri vaatteissa: balleriina-asussa, leikkikorkkareissa ja pelkissä pikkareissa. Yksivuotias on myös päässyt mukaan harjoituksiin - tarkoittaen nauramista ja kiljumista vannetta raahatessa ympäri huushollia.

Hauskaa koko jutussa oli se, että äidin piti alun perin opettaa "kuinka sitä keikutetaan". Taisi mennä toisin päin, sillä totesin ensi yrityksen jälkeen, että muistikuvat keskivartalon liikekyvystä eivät vastaakaan nykypäivää.

Muistatko itse vielä, kuinka hulavanteen saikaan silloin ennen vinhaan pyöritykseen?

Kommentit (1)

maisamiisa

Juuri jokin aika sitten kirpparilla tuli vastaan hulavanne lähes ilmaiseksi ja ostin sen vaikka lapset vähän pieniä pyörittelemään vielä onkin - voihan sillä puuhata kaikkea muutakin ja molemmat olikin varsin innostuneita renkaasta, tosin voi olla että tässä käytössä se ei ensi kesää tule näkemään, ainakaan pyöreänä.. Piti toki itsekin kokeilla vieläkö pyöritys sujuu ja voin kertoa että juuei :D Hyvä että edes kierrosta sai pysymään ennenkö lähti putoamaan :o ..merkillistä, sehän on ihan helppoa..

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, vuorovaikutustutkimuksen teemoja ja käsillä tekemisen intoa. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat