Kirjoitukset avainsanalla parisuhde

Meille tarjoutui miehen kanssa harvinainen mahdollisuus pieneen loma-arjen irtiottoon, kun siskoni heitti ilmoille ajatuksen lasten hoitamisesta yhden tai jopa kahden yön verran. Koska kahdenkeskinen aikamme yleensäkin työvuorojen ja suurperheilyn  sekamelskassa on kortilla, ehdotus jo itsessään lämmitti mieltä enemmän kuin sanat riittävät kertomaan.

Ihme kyllä, kukaan ei sairastunut, ei ollut yleistä levottomuutta tai vastustusta, eikä oikeastaan mitään edes potentiaalisia huolenaiheita. Päinvastoin - kaikki tuntuivat olevan järjestelystä innoissaan! Toki olisi pitänyt osata jo silti ennustaa lähtöpäivän hermojännityspaniikki, joka ilmeni (vain) omalla kohdallani säntäilynä Prisman käytävillä, höyrypäisenä viimehetken kokkailuna, vaippojen laskemisena ja lääkekaapin tarkistamisena. Loputtomana epäilysten tulvana, jonka pyrin pitämään visusti pääni sisäpuolella. Onko taapero sittenkään valmis ensimmäiseen yöhönsä ilman kumpaakaan vanhempaa? Mitä jos jotain OIKEASTI sattuu, joku vaikka karkaa, tai tulee hirmumyrsky, joka nielaisee alleen puut, talot ja puhelimet? Olisiko parasta vain perua koko homma? 

Ne jääkaappiin varaamaani neljä joko kokonaan tai puoliksi valmistettua ateriaa varavaihtoehtoineen myötäilivät kieltämättä aika hyvin sinkoilevien ajatusteni kiertorataa, ollen mahdollisesti lievä ylilyönti ajatellen sitä, että olisimme poissa vain yhden yön.

Puolenkymmentä halin ja pusun ja puolentoista tunnin ajomatkan päästä aloin kuitenkin pikku hiljaa tajuta, miten kaivattua tuo aika kahdestaan oli. Miten hivelevältä tuntui lämmin auringonpaiste ja toisen käsi omassa siinä kävellessämme ympäri kaunista Tampereen kaupunkia. Ilman "mä en jaksa" -kitinärenkutusta, hameen helmasta nykimistä, lukuisia kieltoja ja ihan sitä vanhemmille tyypillistä yleisskarppia mielentilaa, joka liittyy julkisilla paikoilla liikkumiseen. Se, että sai illallistaa nautiskellen ja ihastella mahtavaa panoraamamaisemaa. Täysin kiireettä. Muistella vähän niitäkin aikoja, kun olimme vain me kaksi. Niitä päiviä, kun paniikki liittyi lähinnä tentin läpäisemiseen, eikä aamukahvin siemailuun tarvittu neuvottelukikkoja, piirrettyjä tai muitakaan erityisjärjestelyjä.

Toisaalta huomasin myös hetkittäin, miten oudolta tuntui olla ilman lapsia. Yrittää edes väliaikaisesti jättää äidin rooli ja kaikki arkiset asiat taakseen. Miten vaikea oli olla puhumatta lapsista tai vastustaa käden jatkuvaa hivuttautumista luurille kotikuulumisten toivossa. Tai olla näkemättä aivan vieraassa pellavapäässä häivähdys omastaan ja olla tuntematta samalla hirvittävää ikävää.

Kaiken kaikkiaan reissu oli lyhykäisyydessään juuri sopiva meille, juuri nyt. Vaikkei yksi yö katkeamatonta unta vielä riitä vuosien univelkoja poistamaan, ehkä henkinen hengähdys olikin se, joka oli tärkein. Hetken hemmottelu, joka muistutti meitä siitä, ettei ole väärin haluta olla myös ihan kaksin. Luottaa pienet rakkaansa joskus jonkun toisen hoiviin ja antaa jakamaton huomionsa vain sille isoimmalle. Ja koska yöhoito olikin lopulta enemmän kuin onnistunut - taaperon nukkuessa jopa paremmin kuin yleensä - ehkä seuraavalla kerralla voisi pyrkiä vähempään ruokakuormitukseen ja purkaa lähtöjännitys vaikka aamulenkkiin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Eletään loppukevättä. Parikymppinen opiskelijanainen on ensimmäistä vuottaan uudella paikkakunnalla ja juuri aloittanut uudessa sivutoimisessa työssä pikaruokalan kassalla. Heti ensimmäisellä viikolla hän pistää merkille vaaleatukkaisen tyypin, joka käy tuon tuostakin kahvittelemassa omistajien ja vanhempien työntekijöiden kanssa. "Tosi mukava mies", nainen kuulee muilta, aivan kuin pienellä vihjailun sävyllä.

Seuraavat puoli vuotta tyyppiä näkyykin yhä vain enemmän, jopa niin paljon, että joskus tämä tuntuu olleen koko työvuoron ajan siinä lähettyvillä. Katsellen. Täyttäen muuten niin hiljaisen illan rennolla rupattelulla, vitsailulla, ehkä pienellä flirtilläkin. Mutta silti niin huomaamattomalla, ettei sitä voi varmaksi sanoa. "Tykkääköhän se?" nainen miettii kerran töissä yhteiselle kaverille. "No tottakai, sehän on jo ihan selvä juttu. Nyt pyydät kahville!" käy suorasanainen kehotus.

Ja niinpä he tapaavat ja kahvittelevat. Treffailevat ihan virallisesti. Perhoset kummankin vatsanpohjaa hervottomasti kutitellen. Öitäkään ei vietetä nukkuen, vaan niiden läpi jutellen. Päivät täyttää ajatus toisesta: "Mitähän se tekee? Toivottavasti myös vähän kaipailee". Ihastus muuttuu rakkaudeksi ja pian yhteiseksi asunnoksi. Heti perään tulevat haaveet perheestä, yhteisestä loppuelämästä ja pienestä pellavapäästä - ehkä useammasta. Olisikohan heidän vuoronsa, kuitenkin jo nyt heti?

Kihlat vaihdetaan omassa olohuoneessa kynttilänvalossa. Uusi elämä tuloillansa. Nyt vuosikymmen myöhemmin, on kahdesta tullut kuusi ja ympyrästä täysi. Ympyrästä, jonka kaaret pitävät sisällään kaikki kultaiset muistot, mutta myös koettelemukset. Tästä on matka yhä eteenpäin, kohti tulevaa. Ei väliä, valitaanko suorin tie vai mutkainen polku. Sillä olemme yhä tässä, aina yhdessä.

Miten teidän tarinanne alkoi?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lapsenvahti: pyydetty/suostunut/tulossa. Hotelli: varattu. Jääkaappi: täytetty. Auto: tankattu. Kevyen matkakassin pakkaaminen vielä, ja sitten aamulla lähtö. Odotettu yhden yön rentoutumisreissu puolison kanssa vuosipäivän kunniaksi häämöttää jo horisontissa. Kunnes... Yksi lapsista näyttääkin iltapalalla pahaenteisen punoittavalta. Lämpöiseltäkin tuntuu. Yöllä alkaa yskimään jo seuraava.

Koittaa aamu. Kuumeessa kaksi, kolmannella nenä vuotaa. Matkasuunnitelmat: peruttu.

Ravintolaillallinen (tai ihan vain ajatus syömisestä) ilman poukkoilua, leppoisa ilta kahdestaan pehmoisella pedillä ilman nukutusrumbaa, kokonaiset yöunet, rento kiireetön herääminen ja hotellin aamupala. Koko setti kuulosti teoriassa ihan mahtavalta, mutta nyt mielikuva liitelee jo tavoittamattomissa. Pettymys ei kuitenkaan kauaa kestä, vaan tilalle tulee hyväksyntä ja suunnitelma B. 

Jospa tehtäisiin vaikka illaksi pizza ja jokin jälkkäri potilaille. Hoivataan ja annetaan turvaa. Niistellään ja nukutaan sylikkäin. Ollaan siellä missä meitä juuri nyt tarvitaan, ja kaksin (ehkä) sitten ensi kerralla.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, käsillä tekemisen intoa ja arkisen onnen kolahtelua. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat