Kirjoitukset avainsanalla ujous

Olipa kerran tyttö, joka oli hirmuisen ujo. Puhumisen pakko oli se pahin pelko. Että joutuisi avaamaan suunsa silloin kun ei oikeasti, siis ihan oikeasti, haluaisi. Uusissa tilanteissa, isossa porukassa, saati sitten luokan edessä. Yöks, suorastaan kuvottava oli ajatus tuosta viimeisimmästä. Mutta oliko tytölle pahinta se tunne - äänenvärinän alta paljastuva jännitys ja ahdistus, lähes pakokauhu. Ja häpeä siitä, ettei kyennyt toimimaan niin kuin muut. Normaalisti ja pelkäämättä. 

Vai oliko vielä pahempaa leima, joka häneen lyötiin. Se, joka syntyi hänen kohtaamistaan tilanteista. Toisten tulkinnoista ja huomautuksista. Sanallisista ja sanattomista. Myös niistä, joista kertoivat pelkät katseet ja toiminta. Loputtomista kehoituksista rohkaistua. Leima, joka vahvisti tytön kuvaa itsestään ja sai sulkeutumaan lisää: hänhän oli ujo. Erilainen, eikä ainakaan hyvällä tavalla.

Vaikka olen sittemmin kasvanut, päässyt positiivisten kokemusten myötä ulos kuorestani ja opetellut tietoisestikin avoimuuteen, jännittäminen on yhä osa minua. Ei silti enää pelkästään sen negatiivisessa mielessä. Esiintyminen on aina haaste, ja nyt minulla on vain keinoja selvitä siitä. Ei sulkeutumalla vaan kohtaamalla tunteeni rehellisesti. Kysymällä itseltäni, miksi pelkään? Mikä esiintymisessä ja joissakin sosiaalisissa tilanteissa ahdistaa? Ja nyt, ilokseni olen huomannut, että minusta onkin yllättäen johonkin sellaiseen, mihin en koskaan kuvitellut pystyväni: opettajuuteen. Ja vieläpä nautinnolliseen sellaiseen.

Koska kuitenkin muistan yhä hyvin ujouden myötä tulleen ulkopuolisuuden tunteen ja sen, miten vahvasti toisten suhtautuminen siihen vaikutti, koen vanhempana tärkeäksi ymmärtää ujoutta omissa lapsissani. Nimenomaan niissä hetkissä, joissa he sitä kokevat.

Mikä sen aiheuttaa ja miksi?

Onko ujous lapsen luonteelle ominaista vai ilmeneekö se vain tietyissä tilanteissa? Liittyykö siihen pelkoa tai ahdistusta, josta lapsi ei itse pysty selviämään? Tämän selvittäminen ei aina vaadi kysymistä vaan usein pelkkä havainnointi riittää. Kun pyrkii ymmärtämään syitä, on helpompi keksiä keinoja tilanteen purkamiseen. Kuinka toimia niin, ettei itsetunto kärsi tai eriarvoisuuden tunnetta synny. Ettei sulkeutumisesta tule se ainut selviytymiskeino silloin kun tuttu aikuinen tai ystävä ei ole lähellä.

Ja toisaalta, miten voin auttaa?

En vähättele lapsen kokemaa pelkoa tai työnnä toimimaan rohkeasti. Ujouden tai pelon korostaminen hankalassa tilanteessa on turhaa, sillä se voi pahentaa asiaa ja vahvistaa yhteyttä negatiiviseen tunnetilaan. Tarjoan sen sijaan tuen ja turvan. Kainalon, johon tarrautua. Sieltä voidaan kohdata jännittävä tilanne yhdessä ja keksiä myös keino selvitä siitä. Lapsi ei itsekään aina ymmärrä, miksi reagoi tietyllä tavalla ja siksi tilanteen sanoittaminen ja yhdessä pohtiminen on tärkeää. Jos ei sillä hetkellä niin jälkikäteen.

Minkä haluan tehdä erityisen selväksi lapsilleni on, että meitä on moneen lähtöön eikä ujous ole muuta kuin hyväksyttävää ja luonnollista. Ujous ei ole epäonnistumista eikä se sulje pois sen kummemmin ammattihaaveita kuin muutakaan elämässä. Sietämättömältäkin tuntuva pelko on voitettavissa, ja ujoudesta voi tulla iän ja positiivisten kokemusten myötä osa tervettä minäkuvaa. Osa ihanaa sinua. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, arkisten asioiden ihmettelyä, vertaistukea ruuhkavuosiin. Tervetuloa seuraamaan!

Huomasithan, että Sattumia ja suklaarakeita löytyy myös Facebookista ja Instagramista.

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat