Viisivuotiaan aidon rehellinen kysymys "Äiti, onko sun pakko mennä?" pysäyttää. Se puristaa kurkkua ja saa aikaa muljahduksen. Inhottavan sellaisen. Aivan kuin sydän olisi vääntynyt tuhannen mutkalle.

"Joo, äidin pitää mennä. Mutta kahdeksi yöksi vain. Teillä on iskän kanssa varmasti mukavaa", lupaan silitellen tytön vaaleaa tukkaa. Työreissuun on vielä muutama päivä enkä ole enää yhtäkkiä ollenkaan varma, miten itse tulen pärjäämään.

Koska perheessämme kumpikin vanhempi on välillä poissa kotoa, ymmärrys lasten kokemaan ikävään ja siitä selviämisen keinoihin on kasvanut viimeisen vuoden aikana paljonkin.

1. Ikävän ennakoiminen puhumalla kannattaa. Vaikka asian tuominen esille aiheuttaa joskus mielipahaa, lapselle on tärkeää selittää hyvissä ajoin ennakkoon, mihin vanhempi on menossa ja miksi. Painottaen, että tämä todellakin tulee takaisin.

2. Eron hetki voi olla hyvästäkin valmistautumisesta huolimatta riipaiseva, mutta ilmapiirin pitäminen kepeänä ja lyhyemmän kaavan hyvästely on kaiken a ja o. Kun lapsi ei näe lähtevän vanhemman mielipahaa, on hänen helpompi uskoa toista, lohduttavaa vanhempaa siinä, ettei ole oikeasti mitään hätää.

3. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Niin pikkulapsi kuin isompikin reagoi todennäköisesti jollakin tavalla vanhemman poissaoloon. Kiukku, itku, mökötys, raivarit - kaikki tuntemukset ovat tärkeitä ja niille tulisi antaa tilaa ja hyväksyntää. Hyvä keino päästä käsittelemään ikävään liittyviä tunteita yhdessä on aiheeseen liittyvien lastenkirjojen lukeminen (esim. Thorénin Penny ikävöi).

4. Vaikka yhteydenpito poissa olevaan vanhempaan on tärkeää, tulisi se toteuttaa lapsen ehdoilla. Siinä missä toinen lapsi juttelee innokkaasti puhelimessa päivästään ja syömisistään, voi toinen olla yhtä ehdoton siinä, ettei halua puhua. Ja se on ihan ok. Pusut ja välittämisen sanat voi lähettää vaikka toisen vanhemman kautta, jos se on niin helpompi.

5. Tekstarit, valokuvat, videopuhelut - kaikki visuaalisuus kunniaan! Ei ainoastaan lasten äänen kuuleminen, mutta kasvojen näkeminen, vaikkakin virtuaalisesti, auttaa kummasti myös poissa olevaa vanhempaa selviämään ikävästä. 

6. Eteisen halirumba tuliaisineen ei voi kuitata täysin sitä, että palaava vanhempi on ollut poissa. Siksi loppupäivälle ei kannatakaan buukata muuta kuin kiireetöntä yhdessäoloa ja aikaa loputtomille tarinoille. Oli vastassa sitten avonainen syli tai loukkaantunut pieni yksilö, rauha palaa vasta, kun on oikeasti taas läsnä. Joskus palat naksahtavat paikoilleen saman tien tai toisinaan vasta hetken päästä. Tähänkin on hyvä valmistautua.

Vaikka ikävään ei ehkä vanhempana koskaan totu, kokemuksen myötä sitä oppii säätelemään. Selviämään sen kanssa paremmin. Ja kun itsekin tietää, että lapset ovat hyvässä hoidossa, ihan maailman parhaassa sellaisessa, ehkä seuraava kerta on taas kaikille helpompi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, arkisten asioiden ihmettelyä, vertaistukea ruuhkavuosiin. Tervetuloa seuraamaan!

Huomasithan, että Sattumia ja suklaarakeita löytyy myös Facebookista ja Instagramista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017

Kategoriat