Tänään vietetään kansainvälistä Isovanhempienpäivää, ja haluan tällä kirjoituksella kunnioittaa ajassa siirtyneiden isovanhempien muistoa.

Matkaa kaupungista papalle oli vajaan parin tunnin bussikyydin verran. Koska kuskit olivat suurimmaksi osaksi perhetuttuja, jo pienenä läksimmekin siskon kanssa usein matkaan ilman vanhempia. Vastassa pikkukylän asemalla olivat aina papan tutun nauravaiset kasvot ja Mersu, joko se keltainen tai toinen, joka oli ruskea. Pappa tykkäsi kai, että oli valinnanvaraa. Neljänkympin meno kohti mummilaa tuntui pomppuiselta, ja yhä muistan, kuinka se meitä nauratti. Muistan myös vanhan auton tuoksun, sen putputtavan äänen, ja tavan, jolla pappa tärisevää vaihdekeppiä käänteli. Siinäkin hymyillen, taakapeilistä meitä vilkuillen ja vastaantulijoille kättä heilautellen.

Papan vaaleanvihreä talo oli jännittävä salaperäisine huoneineen ja narisevine lattioineen. Sieltä löytyivät parhaat piilopaikat ja suuri pihamaa, joka vain jatkui ja jatkui, vielä mäkeäkin alas ja perunamaan poikki. Olimme varmasti siskon kanssa välillä vintiöitä, mutta papalla oli silti rauhallista ja aivan erityisellä tavalla lämpöistä. Tarjolla oli aina makejaisia, tätien leipomaa nisua ja leipäjuustoa. Pakkasessa hillojakin kaveriksi - minkä tahansa rinnalle, opin jo varhain. Mukavia hiljaisia hetkiä ikkunapöydän ääressä, kahvin ja pullan tuoksussa. Mikäs siinä oli ollessa, pappakin aina sanoi. Hänen hörppiessään kupposen ja meidän ihmetellessä takapihan eläinvieraita. Vieri vieressä.

Koskaan ei ollut kiire, mutta teimme me silti hommiakin. Perunoita kuorittiin ja pyykkejä nosteltiin. Kesätuulen tuivertaessa, pyykkipoikia karkuun puhaltaessa. Maalattiinpa kerran laho terassin aitakin. Mutta se maali! Taisi mennä valkoista muuallekin, pitkin poikin vaaleanpunaisia takin etumuksia. Pappa ei silti vihastunut, hekotteli vain, että tekevällehän näitä sattuu. Ei niinkään sellaiselle, joka paikallaan pysyy.

Kerran pappa kertoili sodasta. Kärsimyksestä ja taistelusta. Piileskelystä viholliselta ja menetetyistä veljistä. Surusta hän ei sanonut. Mutta olihan pappa ennen kaikkea rohkea ja nähnytkin kaikenlaista. Vaikka kiikkustuolin verkkainen vauhti ei kyllä sitä meille olisi kuunaan paljastanutkaan.

Muistojeni matkoilla 90-luvun mummilaan paistaa aina aurinko. Se kertoo onnesta, hyvistä hetkistä. Fazerin parhaista ja turvallisuuden tunteesta. Papan sydämen lämmöstä. Siitä, miten tärkeää tuo vietetty aika isovanhemman kanssa oli. Ja vaikka vuodet ovat vierineet ja asiat muuttuneet, papan talo tyhjentynyt, pääsee siihen silti yhä palaamaan. Ajatuksissa ja valokuvissa. Tarinoissa omille lapsille. Perinteitä kunnioittaen ja samalla uusia luoden. Nyt jo seuraavaa, vanhempieni viitoittamaa mummilareittiä kulkien.

Millaisia muistikuvia sinulla on lapsuutesi isovanhemmista?

Kuva: Pixabay

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, käsillä tekemisen intoa ja arkisen onnen kolahtelua. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat

Instagram