Ekaluokkalainen istahtaa lukukirjansa kanssa keittiön pöydän ääreen. Hän silmäilee tavuja sivulla, muttei suostu aloittamaan ennen kuin iskä on tullut vastapäiseen tuoliin, pistänyt puhelimen pois, nostanut katseen ja nyökännyt tätä kohti hymyillen.  Toki poika tietää, että lukuläksyjä tehdessä vanhemman läsnäoloa tarvitaan, mutta kyse on paljon muustakin. Siitä kertoo myös jatkuva vilkuilu, kun poika vihdoin aloittaa lukemisen - varmistelu, että isä pysyy koko ajan hetkessä mukana.

Kasvot ja keho kertovat asennoitumisesta

Vaikka jo katse kertoo yhteiseen hetkeen kiinnittymisestä, aikuinen välittää kehollaan ja ilmeillään aina tietynlaista asennoitumista, jonka perusteella lapsi arvioi, toimiiko vanhempi tämän odottamalla tavalla. Lukuläksyä tekevä ekaluokkalainen pysähtelee tulkitsemaan vanhemman kasvoista, onko tämä saatavilla ja tilanteessa läsnä, mutta samalla hän saattaa hakea myös rohkaisua - vaikka sitten hyväksynnän osoittavaa nyökkäysmerkkiä, joka auttaa siirtymään tavulaatikoissa eteenpäin. Vanhemman ilmeiden ja eleiden välittämä sanoma on tavallaan aina vain hetkellinen, ja lapsi tiedostaa, että tilanne voi muuttua milloin tahansa. Siksi varmistelu jakamattomasta huomiosta voi olla hänelle tärkeää - se auttaa sietämään omaa epävarmuutta.

Kehollinen läsnäolo ei siis ole ainostaan sitä, että jaamme tämän hetken juuri tässä paikassa vaan siihen liittyy myös odotus yhteisestä pyrkimyksestä todella keskittyä toisiimme. Siksi ei ole lainkaan ihmeellistä, ettei lapselle ei tunnu menevän mikään "jakeluun" seinien läpi, yhteistä tilaa ja katsekontaktia muodostamatta.

Ilmeillä ja eleillä kohti yhteisymmärrystä ja tunteiden säätelyä

Niin aikuiset kuin lapset tulkitsevat tilanteita ja muita ihmisiä pitkälti sekä puheen että kasvonilmeiden vastavuoroisuuden perusteella. Jos esimerkiksi päiväkodin pihassa vastaantuleva vanhempi hymyilee ja moikkaa, on odotuksenmukaista tehdä samoin. Yhtä lailla palikkatornista innostuva pikku taapero saattaa selvästi hakea vieressä istuvalta aikuiselta samankaltaista reaktiota - hymyä, mukaan tempautumista ja ylipäätään saavutuksen huomaamista positiivisella tavalla, vaikka kehuilla tai taputuksella. Tällainen totuttu toiminta kasvattaa luottamusta ja läheisyyden tunnetta siinä hetkessä, kun taas odottamaton reaktio - esimerkiksi omiin ajatuksiin uppoutumisen aiheuttama ilmeettömyys - tekee yhteisymmärrykseen katkoksen ja voi saada lapsen hämmentymään tai jopa hermostumaan.

Toisaalta, myös kiukuttelutilanne on sellainen, jossa vastavuoroisuudella on selkeä rooli. Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että aikuinen lähtee mukaan tunnetilaan, vaan se, että hän on puskurina ja tuottaa vastareaktion, jolla kutsuu lasta toimimaan eri tavalla. Kun itse puhuu lempeästi ja pysyy rauhallisena, lapsi huomaa kyllä jossakin vaiheessa, että hänet on kuultu ja myrskypilvi saattaa laantua yllättävänkin nopeasti. Koska tunnekuohun tarttumisen vaara on kuitenkin aina olemassa, tietoisuus omista ilmeistä, liikehdinnästä ja äänensävystä auttaa. Puhumattakaan siitä, myös itseni tunnistamasta, ajoittaisesta tarpeesta "aikuisen aikalisälle" ennen varsinaista tilanteen ratkomista.

Tämä juttusarja käsittelee kehollisen vuorovaikutuksen merkitystä vanhemmuudessa ja erilaisissa kasvatustilanteissa. Viimeinen osa ilmestyy joulukuun aikana.

Onko teilläkin koettu hankalia arkiaamuja? Lue aiheeseen liittyvä postaukseni Vuorovaikutuksen välineet haastavien arkiaamujen apuna.

Pääkuva: Pixabay

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, vuorovaikutustutkimuksen teemoja ja käsillä tekemisen intoa. Tervetuloa seuraamaan!

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat

Instagram