Kuva: Pixabay

Anteeksi tulee pyytää. Näin opetamme lapsillemme jo pienestä pitäen. Kun teet väärin, tulee asia selvittää perin pohjin, pahoitella ja kuunnella myös, mitä toisella osapuolella on sanottavanaan. Vasta sitten voidaan jatkaa taas kavereina.

Esikoisemme joutui hiljattain tilanteeseen, jossa leikistä alkaneen kiistan yksi osapuoli oli episodin päätteeksi ottanut hänestä kuvia ja uhannut laittavansa nettiin. Kun kuulin, en aikonut antaa asian olla. En mitenkään, sillä eihän se olisi kenenkään etu. Siispä selvitin, kuka asianosainen oli, ja tein puhelun vanhemmille. Paljon vähemmän höyrypäisen vieläpä kuin olisi voinut odottaa.

Sen sijaan, että langan toisessa päässä oleva kanssavanhempi olisi tajunnut tilanteen vakavuuden, oli hän kai ymmärrettävästikin epäuskoinen ja yllättynyt. "Kun eihän meidän lapsi. Ei millään. Kyllä se tietää, että tuollainen on väärin." Hän lupasi kuitenkin lopulta selvittää asian, ja jäimme odottamaan. 

Ennen kuin välikäsien kautta saimme tietää uhkauksen oikeasti toteutuneen, sai poikamme jo Whatsappin kautta tuntemattomasta numerosta viestin: "Sori ihan sikana", seitsemän itkuhymiötä perässään. Sori, jolla ei ollut tuossa vaiheessa totuuspohjaa, sillä asianosainen oli aluksi kieltänyt tapahtuneen. Sori, joka ei kertonut katumuksesta tai myötätunnosta. Sori, joka oli välitetty, muttei silti aito. Eihän se voinut mitenkään olla, sillä lapset eivät olleet edes tavanneet.

Saatan olla vanhanaikainen, mutta mielestäni aito anteeksipyyntö vaatii kohtaamisen - henkilökohtaisesti. Sen, että kehdataan katsoa silmiin, tunnetaan se harmin pistos ja myönnetään, että väärin tuli tehtyä. Myös sille, ketä on satutettu, tulee näin näkyväksi, että toisen käytös ei ole hyväksyttävää, ja että tämä on oikeasti pahoillaan. Toki tilanne on vaivaannuttava, eikä häpeältäkään ehkä vältytä, mutta silti. Ei lapsi siitä rikki mene, vaan oppii tärkeitä sosiaalisen elämän perustaitoja, ja tärkeimpänä: oikeudenmukaisuuden ja ongelmanratkaisun keinoja. Mitä viestitelty sori sitten opettaa lapsille - tai oikeastaan kenellekään? Ei ole ok, että loukkaa, mutta on ok olla näkemättä aiheuttamaansa mielipahaa? Voi piiloutua puhelimen taakse ja kuitata huitaisemalla silloin, kun asiat pitäisi selvittää? 

Sanotaan, että vanhemman tulee valita taistelunsa. Se, että lapsen mukana kulkee kamera, Whatsapp ja Snapchat (ja mitä milloinkin), tuo väistämättä vastuun. Siitä, että lapsi tuntee hyvän käytöksen rajat ja kykenee ratkaisemaan ongelmatilanteet niiden vaatimalla tavalla. Näitä oppeja ei mielestäni voi tarpeeksi korostaa. En toivoisi jälkikasvun ajattelevan, että kuvat otetaan vain jaettaviksi, saati sitten kiusanteon välineeksi. Pahoitteluja ei myöskään tulisi näpytellä piilossa, vaan tuoda ne rehellisesti päivänvaloon. Perinteisellä tavalla, kasvokkain. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogia kirjoittaa Järvi-Suomen sydämestä kolmekymppinen neljän äiti, joka opettelee hetkeen heittäytymistä ja lempeää suhtautumista kotikaaokseen. Yllättyy yhä uudestaan, miten suklaarakeiden rouskuminen ja kastematojen kiemurtelu saa lapset nauramaan. Etsiskelee aina kuitenkin iltaisin niitä mystisesti katoavia sukkien pareja, joita on jo yhteensä tusina tuolla jossain.

Suurperheen ja työn yhdistämistä, arkisten asioiden ihmettelyä, vertaistukea ruuhkavuosiin. Tervetuloa seuraamaan!

Huomasithan, että Sattumia ja suklaarakeita löytyy myös Facebookista ja Instagramista.

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat