Kuva: Unsplash

Ystävä jäi uupumuksen takia sairaslomalle. Halasin. Katsoin silmiin ja sanoin, ettei tarvitse olla vahva. Saa levätä. Joskus elämänvaihe vaatii sitä, että asioita prosessoi järjen lisäksi keholla, antamalla tilaa ja aikaa itsensä kanssa olemiselle.

Myöhemmin katsoin peiliin ja alkoi nolottaa. Kehollista prosessointia, sitä totta vie tarvtsisin itsekin. Helppoahan se on toimia konsulttina muille, mutta itse yritän pärjätä niin vimmatusti, vaikka tiedän, että minun pitäisi erikseen varata tyhjää yksinäisyysaikaa.

Muutosta ei voi käsitellä lukemalla tietokirjoja ja olemalla älyllisesti perillä mitä milloinkin tapahtuu. Muutoksen prosessointi tapahtuu kehossa kaikessa rauhassa kun istuu lasten kanssa heittämässä löylyä tai kävelee metsässä ilman somea ja kelloa. 

Siihen tarvitaan omien rajojen tunnistamista ja ääneen sanomista. 

Anna mennä, sinä tärkeä ystäväni, minun käsivarsilleni voi aina heittäytyä.

Joskus minusta tuntuu, että olen tekopyhä tsemppari. Tällaisissa tilanteissa, joissa kaveri tai joku muu tarvitsee tukea, olen heti siinä. Minuun voi luottaa, ja minuun voi tukeutua. Anna mennä, sinä tärkeä ystäväni, minun käsivarsilleni voi aina heittäytyä.

Jätän kuitenkin helposti sanomatta, että omat polveni taitavat pettää hetkenä minä hyvänsä.

Vaikka ystävät ovat rakkaita ja heidän kanssaan haluaa olla myötä- ja vastoinkäymisissä, kaikilla on rajoja. Kaikilla on rajoja, joita pitäisi sanoa ääneen vaikkei osaa.

Rajojen pitämiseen silloin, kun haluaisi olla olemassa niille tärkeille ihmisille, on ainakin omalla kohdallani tarvittu vaikeita aikoja. Olen useammankin kerran huomannut unohtaneeni totaalisesti omat rajani ja voimavarani, kun olen kantanut huolta muista. Tilanteet eivät välttämättä ole olleet mitenkään dramaattisia tai rajuja, mutta jälkeenpäin olen tajunnut olleeni epärehellinen läheinen. Rehellisenä olisin sanonut: “Hei tää juttu tuntuu nyt niin raskaalta, että voidaanko puhua myöhemmin tai onko sulla ketään muuta jolle jutella tästä”. Vaikka ystävät ovat rakkaita ja heidän kanssaan haluaa olla myötä- ja vastoinkäymisissä, kaikilla on rajoja. Kaikilla on rajoja, joita pitäisi sanoa ääneen vaikkei osaa.

Nykyään parhaiden ystävieni kanssa saatamme oikeasti kysyä lupaa, ennen kuin alamme vuodattaa rankkoja tai vaikkapa juuri uupumukseen liittyviä juttuja toisille. He ovat sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on tullut vietettyä useampi vuosi, ja joiden kanssa tietää jo, että saa sanoa jos nyt väsyttää.

Eikä kukaan halua jälkeenpäin kuulla, että on ollut liian raskas ystävilleen, mutta nämä eivät ole uskaltaneet sanoa sitä ääneen.

Ystävät ovat minulle maailman tärkein tuki. Etenkin pitkissä ystävyyssuhteissa huomaa, että kyllä ihan jokainen kaatuilee vuorollaan, ja silloin toiset pitävät kainaloista kiinni. Sitten seuraavana vuonna jollekin toiselle ystäväporukasta saattaa tulla yllättävä kriisi, ja on hänen vuoronsa tukeutua muihin.

Jotta ystävyys olisi rehellistä ja tasapuolista, olisi kuitenkin pakko luottaa omiin ja toisten rajoihin. Jos itse kulkee matalilla energiatasoilla, on huono kannatella muita, vaikka neuvoja on helppo jaella kevyesti sinne tänne. Eikä kukaan halua jälkeenpäin kuulla, että on ollut liian raskas ystävilleen, mutta nämä eivät ole uskaltaneet sanoa sitä ääneen.

Kai ihmisissä haluaa luottaa eniten juuri siihen, että he sanovat ääneen omat rajansa? Eikö silloin voisi sallia saman myös itselleen?

Joskus minusta on tuntunut myös siltä, että hoidan tämän transhomman pahimpien sukupuoliroolien kautta: olen onnistunut omaksumaan sekä tyttöjen emotionaalisen vastuunoton ja kilttiyden, että poikien överipärjäämisen ja omien tunteiden sivuun laittamisen auttaessa. Onneksi keskustellessani kavereiden kanssa näistä olen huomannut, että nämä ominaisuudet ovat harvinaisen sukupuolineutraaleja. Suorittaminen ja omien rajojen sivuun laittaminen on kai opetettu tasapuolisesti ihan kaikille.

Mutta mitä hyötyä siitä on pitkässä juoksussa kenellekään? Kai ihmisissä haluaa luottaa eniten juuri siihen, että he sanovat ääneen omat rajansa? Eikö silloin voisi sallia saman myös itselleen?

Tiedän kuitenkin hänen olevan niitä ihmisiä, joille saan myös sanoa ei.

Tällaisia emotionaalisia rajoja, ja etenkin niiden ääneen sanomisia, mietin ystäväni sairasloman ja antamieni neuvojen tiimoilta. Oli tärkeää sanoa hänelle vielä, että laittaa viestiä jos tarvitsee jotain. Tiedän kuitenkin hänen olevan niitä ihmisiä, joille saan myös sanoa ei. Jos vaikkapa jostain asiasta juttelu tuntuu minusta liian raskaalta, tiedän voivani sanoa sen ääneen, eikä ystävyys siitä mihinkään katoa.

Se tuntuu terveeltä ja tasapuoliselta, sillä sama toimii toisinkin päin. Teen itse ihan hulluna töitä sen eteen, että huomaisin oman rajallisuuteni käytännön tilanteissa, eikä se aina ole helpointa hommaa se. Jotta voin olla hyvä ystävä, on kai pakko opetella. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden lapsen isä (ja ex-äiti) kirjoittaa sateenkaariperheen arjesta.

Miten vanhemman transprosessi vaikuttaa perheen elämään?

Mille vanhemmuuspaineille ja sukupolirooleille kannattaa opetella naureskelemaan?

Ja mitkä ovatkaan lasten timanttisimmat kysymykset?

Oivalluksia isyydestä, vanhemmuudesta ja perheestä sateenkaariteemoilla.
Muita tärkeitä: ulkoilu, perheen yhteiset kulttuurijutut, kirjat ja videopelit. Kehopositiivisuus lapsille ja aikuisille.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018