Kuva: Paavo Ylämäki

Ex-ekaluokkalainen meni tokalle. Ajattelin ettei tässä mitään, jatketaan vaan samasta mihin keväällä jäätiin.

Koulun alettua tajusin kuitenkin, miten valtavan paljon lapsi on muuttunut yhden vuoden aikana.

Tuntuu hurjalta, ettei minua enää tarvita kaikissa seikkailuissa.

Ehkä hurjin yksittäinen asia on itsenäisyys. Se näkyy uskalluksena mennä yksin paikkoihin, oli sitten kyseessä eri hyllyjenväli kirjastolla tai omenapuu johon kiivetä. Kaikkeen ei tarvitse aikuista mukaan pitämään kädestä.

Tuntuu hurjalta, ettei minua enää tarvita kaikissa seikkailuissa. Tietysti pitää vielä erikseen varoa ettei noloile mitään: esimerkiksi Ryhmä Hau -leikin ehdottaminen aiheuttaa kiusaantunutta hymähtelyä. Pikkuveljen kanssa sitä voi leikkiä, mutta ei missään nimessä muiden koululaisten kanssa. 

Ekaluokalla riitti soittaminen ja tekstiviestin kirjoittaminen, nyt kiinnostavat jo vaikka mitkä sovellukset.

Toinen jännittävä asia on kiinnostus uusiin mediajuttuihin. Ekaluokalla riitti soittaminen ja tekstiviestin kirjoittaminen, nyt kiinnostavat jo vaikka mitkä sovellukset. Ja tietysti pelit. 

Pelien kanssa on aiemmin ollut helppo katsella niitä yhdessä tai ladata ensin peli omalle kännykälle pikaista tarkastusta varten. Sitten on voinut antaa lapsen pelata luottaen siihen, että itse on suunnilleen perillä sisällöistä. Pian tulee todennäköisesti sen aika, että täytyy taas keskustella ikärajoista, ylempiluokkalaisten “hurjista” mobiilipeleistä ja siitä miksi aikuinen saa määrätä peliajasta. 

Kaikki pitää nykyään perustella. Ei voi vaan komentaa "koska aikuinen sanoo", ja siinä on muutos joka on tapahtunut viime vuoden aikana. Lapsi osaa ajatella itse paljon monisyisemmin kuin ennen. 

Huomaan että itsenäisyyden lisäännyttyä olen vanhempana erityisen onnellinen niistä hetkistä, jolloin koululainen on myös pieni.

Toivon että vanhempana osaan paitsi olla kärsivällinen ottamaan asioista selvää, myös selittää yhä uudelleen lapselle miksi säännöt ovat olemassa. Välillä erityisesti sovellusten ja pelien kanssa tulee ristiriitoja, kun toinen haluaisi kokeilla koululaisten juttuja mutta pikkuveljellä ei ihan ikä riitä. 

Huomaan että itsenäisyyden lisäännyttyä olen vanhempana erityisen onnellinen niistä hetkistä, jolloin koululainen on myös pieni. Kun hän iltapalan jälkeen kiipeää spontaanisti syliin, pyytää apua johonkin minkä osaisi itsekin, tai heittäytyy leikkimään jotain pikkulasten leikkiä. 

Toivottavasti molemmat puolet tulevat esille vielä pitkään, sitten ensi vuonnakin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden lapsen isä (ja ex-äiti) kirjoittaa sateenkaariperheen arjesta, sukupuolirooleista ja kahden kodin välisestä yhteistyöstä. 

Vanhemman transprosessi ei ehkä ole lapsille mikään "juttu", mutta päiväkodin, neuvolan, koulun ja satunnaistuttujen kanssa siitä tulee keskusteltua yhä uudelleen. Blogissa vastataan siihen, mitä sateenkaariperheiden kohtaamiseen kaivataan, ja toisaalta siihen, miksei siihen nyt sen kummempia tarvita kuin ihan perusnormaalia ihmisten kohtaamista. 

Lisäksi mielen ja kielen päällä pyörivät juuri nyt tunnekasvatus, luonto, lukeminen ja pelaaminen lasten kanssa, itsemyötätunto ja kehopositiivisuus. Perheeseen kuuluu 5- ja 7-vuotiaiden lasten lisäksi myös 1-vuotias kani.

Yhteydenotot ja yhteistyöideat sujuvat sähköpostitse osoitteessa sateenkaarifaija@gmail.com tai Facebookin ja Instagramin yksityisviestillä. 

 

Kuvat profiilissa ja bannerissa: Paavo Ylämäki

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat