Kuva: Marianne Hautsalo

Viimeisiä viedään: tämä on Sateenkaarifaija-blogin toiseksi viimeinen postaus. On aika vetää yhteen viime vuosien tapahtumia blogin teemaan liittyen. Kannattaa lukea blogin postauksia läpi nyt, sillä ne katoavat netistä maaliskuun lopussa.

Kun aloitin bloggaamisen, olin keskellä elämäni suurinta muutosta. Olimme ex-puolisoni eli lasteni toisen iskän kanssa alkaneet tottua siihen, että kutsuimme jo minua isäksi eikä enää äidiksi. Olin saanut transsukupuolisuus-diagnoosin ja aloittanut hormonihoidot. 

Esimerkiksi testosteronihoidot aloittaneiden transmiesten (kuten minä) ääni voi madaltua vaikka kuinka monta vuotta.

Vielä oli edessä kaikenlaista lääkäritieteellistä säätöä. Välillä hymyilen kun kuulee puhuttavan transprosessista hyvin kevyesti, niinkuin ihminen menisi perjantaina töistä suoraan johonkin kirurgiaan, ja sitten maanantaina viikset kasvattaneena takaisin töihin. Todellisuudessa muutokset jatkuvat useamman vuoden. Esimerkiksi testosteronihoidot aloittaneiden transmiesten (kuten minä) ääni voi madaltua vaikka kuinka monta vuotta.

Ja jokainen joka on ollut missä tahansa leikkauksessa, tietää minkälaisia vaiheita siihen valmistautumiseen, itse leikkaukseen ja toipumiseen liittyy. Sekä psyykkisesti että fyysisesti.

Vanhemman transprosessi on myös lapsille kuormittavaa aikaa.

Mutta eri syistä kuin mitä kuvittelisi.

Miten lasten kanssa sitten meni? Tämä on monia kiinnostava aihe, ja itse olen yhä uudelleen ja uudelleen palannut miettimään sitä. Yhden asian olen tajunnut vasta viime aikoina. Vanhemman transprosessi on myös lapsille kuormittavaa aikaa. Mutta eri syistä kuin mitä kuvittelisi.

Yksi asia on fakta: lapset eivät ole nyt traumatisoituneet siitä ettei heillä ole vanhempana äitiä. (Jos traumatisoituivat niin bloggaan siitä sitten 10 vuoden päästä kun he ovat terapiassa, ehkä pitää varmuudeksi säästää sitä varten...)

Pointtini miksi sanon tämän on se, että ole missään vaiheessa lakannut olemasta läheinen vanhempi. Ulkonäköni on muuttunut, kuljen eri hormoneilla kuin ennen, ääneni on matalampi ja olen enemmän sinut itseni kanssa. Mutta en ole menettänyt kykyä pitää sylissä, hoivata ja laittaa ruokaa, vaikka nykyään minulla on ihan normaalit miesten testosteronitasot.

Teen nyt testosteronivetoisena ihan järkyttävän pahaa pullaa, mutta niin tein silloinkin kun vielä kävin estrogeenilla. Onneksi on olemassa Pirkka ja Pågen.

Tämä on huipputärkeä huomio, josta olemme näiden vuosien aikana jutelleet paljon myös esimerkiksi neuvolassa ja kasvatusyhteistyötä tekevien ihmisten kanssa. En minä mihinkään kadonnut, muutuin vain.

Erityisesti muutosaikana olen joutunut käymään läpi omaa menneisyyttäni, suhdettani omaan itseeni ja omaan kehooni.

Sen sijaan olen kantanut huolta siitä, miten osata antaa itselle tarpeeksi tukea ja myös ulkopuolista sellaista. Muutosaikana olen joutunut käymään läpi omaa menneisyyttäni, suhdettani omaan itseeni ja omaan kehooni. Olen ymmärtänyt, miten näkymätön olen ollut suuren osaa elämääni. Sen ymmärtäminen tuo mukanaan valtavasti surua, joka sekoittuu nyt omaksi itseksi tulemisen iloon. Ei ihme jos tällaisia käsitellessä vähän väsyttää.

Näkyväksi tulemisen aikana ihminen on aivan hirvittävän hauras, ja vanhemmuusjutuista puhuminen esimerkiksi perheneuvolassa varmasti kannatteli enemmän kuin mitä silloin edes tajusinkaan. Kun aikuiset voivat hyvin ja saavat puhua asioistaan, he ovat turvallisia aikuisia myös lapsille.

Aikuisten täytyy osata selittää, miksi joillekin ihmisille on tärkeää puhua sellaisia toisten perheistä tai miksi he kokevat että se on oikein.

Sitten jutut joiden kuormittavuudesta olen ollut huolissani. Asenteet ja vähemmistöstressi ovat itsestään selvästi tällä listalla ensimmäisenä. Tulevaisuudessa lapseni törmäävät puheisiin tai teksteihin, joissa puhutaan tuomitsevasti heidän perheestään. Silloin ympäristön turvallisten aikuisten tehtävä on käydä näiden asenteiden herättämää kipua lasteni kanssa läpi. Aikuisten täytyy osata selittää, miksi joillekin ihmisille on tärkeää puhua sellaisia toisten perheistä tai miksi he kokevat että se on oikein.

Ehkä eniten arjessa pelkäsin sitä, miten vanhemmuuteeni vaikuttaa se että olen useamman vuoden lääkärijonossa, leikkausjonossa, verikokeissa, kuntoudun leikkauksesta, tsekkausverikokeissa, taas lääkärijonossa, jne.

Toinen kuormittava asia on pitkittynyt potilaana olo: se jos mikä syö ihmistä! Ehkä eniten arjessa pelkäsin sitä, miten vanhemmuuteeni vaikuttaa se että olen useamman vuoden lääkärijonossa, leikkausjonossa, verikokeissa, kuntoudun leikkauksesta, tsekkausverikokeissa, taas lääkärijonossa, jne. Jokainen joka on joutunut johonkin pitkäaikaiseen lääketieteelliseen prosessiin tietää sen kuormittavuuden. 

Esimerkiksi viime kesänä olleen suuren leikkauksen jäljiltä alan nyt 9kk jälkeen olla siinä vaiheessa, etten enää varo liikkumistani, iholle kohdistuvaa painetta tai mahdollista kipua vaistomaisesti. Kuntoutuminen vie aikaa eikä sellaisia asioita voi kiirehtiä. 

Sitä alkaa unelmoida ajasta jolloin kalenteriin ei odota enää yhtään lääkärikäyntiä. Ja tämän ajan tiedän vaikuttaneen läsnäolooni vanhempana negatiivisesti: olen kannatellut aivan järjettömän suuria asioita samalla kun kehoni on mennyt aivan järjettömän myllyn läpi. En takuulla ole pystynyt olemaan aina läsnä tavalla jolla haluaisin. 

Toisaalta, sama rankka elämänvaihe on laittanut prioriteetit aivan totaalisesti uusiksi: olen alkanut arvostaa tavallisia arkijuttuja, pitää paljon parempaa huolta omasta kehostani ja esimerkiksi syödä huomattavasti terveellisemmin. Se on myös lasten kannalta positiivinen muutos pitkällä tähtäimellä. 

Ehkä siinä onkin suurin muutos. Ei siinä millä nimellä vanhempaa kutsutaan, ei sillä minkä muotoinen vanhemman keho on, tai sillä missä vessakopissa vanhempi nyt sitten käy Prismassa. 

Nyt luotan aika pitkälti siihen, että kun vanhempi on oma itsensä ja rakastaa terveellä tavalla itseään, hän pystyy sallimaan samaa myös muille.

Nyt tuntuu oleellisimmalta sen tajuaminen, mikä oikeasti on itselle ja perheelle tärkeää. Ihan konkreettisia seurauksia minulle itselleni transprosessista ovat esimerkiksi se, että riskini sairastua masennukseen uudelleen väheni, katson omaa itseäni peilistä hyväksyvästi elämässäni, japystyn antamaan itselleni myös luvan levätä ja nauttia aivan tavallisista asioista. Kyllä, nämä ovat sen tasoisia asioita että ne vaikuttavat vanhemmuuteen ja suoraan lasteni hyvinvointiin PALJON. 

Kun vanhempi on oma itsensä ja rakastaa terveellä tavalla itseään, hän pystyy sallimaan samaa myös muille.

Tavallaan tuntuu höntiltä kirjoittaa tällaisia itsestään selviä asioita. Että muillekin voi olla tärkeä kun pitää itseään tärkeänä.

Mutta joskus sellaisten tajuamiseen tarvitaan ehkä jonkinlainen kriisivaihe.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden lapsen isä (ja ex-äiti) kirjoittaa sateenkaariperheen arjesta, sukupuolirooleista ja kahden kodin välisestä yhteistyöstä. 

Vanhemman transprosessi ei ehkä ole lapsille mikään "juttu", mutta päiväkodin, neuvolan, koulun ja satunnaistuttujen kanssa siitä tulee keskusteltua yhä uudelleen. Blogissa vastataan siihen, mitä sateenkaariperheiden kohtaamiseen kaivataan, ja toisaalta siihen, miksei siihen nyt sen kummempia tarvita kuin ihan perusnormaalia ihmisten kohtaamista. 

Lisäksi mielen ja kielen päällä pyörivät juuri nyt tunnekasvatus, luonto, lukeminen ja pelaaminen lasten kanssa, itsemyötätunto ja kehopositiivisuus. Perheeseen kuuluu 5- ja 7-vuotiaiden lasten lisäksi myös 1-vuotias kani.

Yhteydenotot ja yhteistyöideat sujuvat sähköpostitse osoitteessa sateenkaarifaija@gmail.com tai Facebookin ja Instagramin yksityisviestillä. 

 

Kuvat profiilissa ja bannerissa: Paavo Ylämäki

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat